Lapseni kysyivät minulta äskettäin: "Isä, millaista oli sinun lapsuudessasi?" He odottivat kai jotain suloista, sumuista tarinaa sateenvarjoista ja perunamaasta. Sen sijaan minä annoin heille kovan, mutta rehellisen vastauksen: simulaation.
Otin heiltä puhelimet pois, suljin internetin – vetäen symbolisesti pistokkeen irti modernista elämästä – ja annoin heille ainoan ohjeen: "Ulos, ja tulkaa sisään vasta kun on pimeää."
Tiedän, se kuulostaa julmalta. Se on kuin olisi lähettänyt heidät selviytymisleirille ilman vettä tai energiajuomaa. Mutta mielestäni me vanhemmat olemme unohtaneet jotain olennaista: paras tapa opettaa historiaa ei ole luennoida, vaan antaa kokemus.
Lapsuuteni ei ollut parempi, mutta se oli erilainen. Se pakotti meidät olemaan jatkuvasti kekseliäitä. Kun ruutu ei tarjonnut viihdettä, meidän täytyi luoda se itse. Sillä hetkellä, kun puhelin ja internet katkaistiin, näin lasteni kasvoilla ensin kauhun, sitten tylsistymisen ja lopulta – uteliaisuuden.
Ensimmäinen tunti oli mykkä. He istuivat portailla kuin patsaat, jotka eivät tienneet, miten jatkaa ilman virtaa. Mutta toisella tunnilla 13-vuotias alkoi heitellä kiveä ohi juoksevaa lehteä kohti. Kolmannella tunnilla 8-vuotias oli kaivanut kuopan, jonka hän julisti "salaisuuksien arkuksi", ja vanhin tutki puiden oksia tarkkuudella, jota hän oli aiemmin soveltanut vain peliohjaimeen.
Kun he vihdoin tulivat sisään illalla, he olivat likaisia, hieman naarmuisia, mutta heidän silmissään oli jotain, mitä en ollut nähnyt kuukausiin: todellinen nälkä tarinoille. He eivät kysyneet, mikä oli uutena Instagramissa, vaan kertoivat, kuinka he olivat löytäneet uuden sammakkolammen ja kuinka irtokarkkipussiin verrattavissa oleva aarre (kolme ruosteista naulaa) oli löydetty kuusen juurelta.
Tämä ei ole hyökkäys teknologiaa vastaan. Se on muistutus siitä, että teknologia on työkalu, ei elämäntapa. Meidän täytyy varmistaa, että lapsemme tietävät, miten maapallo pyörii, miten aurinko lämmittää ja miltä tuntuu, kun tarvitsee keksiä peli ilman valmiita sääntöjä.
Vaadin, että teemme "historian simulaatiosta" uuden kesäperinteen. Irrota pistoke. Anna heidän kokea se hiljaisuus, se pakko luoda.
Me annoimme lapsillemme pääsyn koko maailman tietoon sormenpäillä. Mutta meidän on myös annettava heille lupa oppia se elämällä. Se, että joku tietää, kuinka Minecraftissa kaivetaan, ei tarkoita, että hän tietää, miltä multa haisee.
Vanhempana voin sanoa: Se oli kova, mutta tehokas oppitunti. Ja se todisti, että paras lapsuuden ohjelmisto on edelleen luonto, ja sen suurin lisäosa on mielikuvitus.
