Köntin kämppä

Köntin kämppä (tunnetaan myös nimellä Köntin tukkikämppä) on historiallinen kohde, joka sijaitsee Jämsän ja Kuhmoisten rajamailla. Kämppä liittyy vahvasti Keski-Suomen metsätyöhistoriaan ja vanhaan tieverkostoon.

Kansalaisen karttapaikan karttalinkki

Tässä on tarkempia tietoja Kuhmoisten suunnalla sijaitsevasta Köntin kämpästä:

Sijainti ja merkitys

Vanha Laukaantie: Kämppä sijaitsee historiallisen Vanhan Laukaantien varrella. Tie on osa vanhaa Hämeenlinna–Laukaa-reittiä, jota käytettiin jo 1600-luvulla. Nykyisin tiestä on jäljellä noin kilometrin pätkä Jämsän ja Kuhmoisten rajan tuntumassa.

Yhteys reserviläisiin: Kämppä on Jämsän Seudun Reserviläiset ry:n tukikohta. He ovat kunnostaneet sekä kämpän että sen läheisyydessä olevan Vanhan Laukaantien osuuden ja sen puusillat.

Historia ja käyttö

Tukkikämppä: Alun perin rakennus on palvella metsätyömiehiä tukkisavottojen aikaan. Se on perinteinen hirsirakenteinen metsäkämppä, jonka pihapiirissä on edelleen nähtävissä historian havinaa.

Infotaulu: Kämpän pihassa on opastaulu, joka kertoo tarkemmin Vanhan Laukaantien historiasta.

Nykytila: Kämppä on pääasiassa reserviläisten jäsenkäytössä ja yksityiskäytössä, mutta se toimii suosittuna kiintopisteenä paikallisille historian harrastajille ja vaeltajille, jotka tutkivat alueen vanhoja reittejä.

Vierailijalle tiedoksi

Kämppä ei ole yleinen autiotupa, vaan se on lukittu. Sen käyttöön (esim. jäsentapahtumat tai talkoot) vaaditaan yleensä yhteys Jämsän Seudun Reserviläisiin.

Alueen ohi kulkeva Vanha Laukaantie on kuitenkin hieno kohde lyhyelle historialliselle kävelylle, ja sieltä löytyy muun muassa Tsaarin ajan tieviitta.

Tervetuloa historialliselle Laukaantielle!

Hyvä kulkija! Seisot tiellä, joka on nähnyt vuosisatojen kohtalot. Tämän taulun luettuasi tiedät, mistä tulet – ja sinun on helpompi suunnata sinne, minne oletkin menossa.

Laukaantie on ikivanhasta erätiestä kehittynyt valtaväylä, jota on kuljettu jo Ruotsin vallan aikana (1640–1808) ja Venäjän keisarikunnan vuosina (1809–1917). Täällä ovat jyristelleet niin Pietari Brahen postivaunut kuin tsaarin suurlähettiläiden rattaat.

Tien synty: Kiviseltä polulta maantieksi

Tie noudattelee kenraalikuvernööri Pietari Brahen vuonna 1640 käyttämää talvitietä. Varsinaiseksi kärrytieksi se muuttui hitaasti:

• Työ ja vaiva: Tien rakentaminen oli talollisten raskas velvollisuus. Työ oli niin kovaa, että joidenkin talojen kerrotaan jopa autioituneen tienteon rasituksesta.
• Kapea ja kivinen: Vuonna 1736 virallinen leveysvaatimus oli 10 kyynärää, mutta täällä maasto oli niin vaikeaa, että oikeus salli tien leveydeksi vain 6 kyynärää (3,6 metriä).
• Ouninpohjan haasteet: Maasto oli niin mäkistä ja upottavaa, että postireitti siirrettiin vuonna 1800 tasaisemmalle reitille. Seisot siis tien "alkuperäisellä", vaativalla osuudella.
• Elämää tien päällä: Kievareita ja vankikyytiä
• Ennen rautateitä ja autoja tie oli elintärkeä hermorata:
• Kestikievarit: Lain mukaan kievarin tuli olla kahden peninkulman välein. Täällä Jämsän ja Länkipohjan välillä oli pitkään aukko, kunnes Ounin talosta tuli virallinen levähdyspaikka vuonna 1765.
• Raskaat kyydit: Talonpojat joutuivat hoitamaan "hollikyytiä" (matkustajien kuljetusta) sekä kruununkyytiä, jolla siirrettiin sotilaita, viljaa ja vankeja.
• Posti: Jo 1600-luvulla postinkantajat kiidättivät laukkuja juosten tai ratsain talosta taloon.

Kuuluisia kulkijoita

Tien pölyä ovat nielleet monet historian suurmiehet:

• Elias Lönnrot: Kansalluseepoksen kerääjä kulki tästä syyskuussa 1828 matkallaan Valamosta takaisin Laukon kartanoon.
• 
  
• Säätyläiset ja virkamiehet: Kievarien päiväkirjoista löytyvät niin herrat Jackit, Kekonit kuin rovasti Nordströmkin.

Tiesitkö? Köntin alueen kalliorotko, Vororotti, oli aikoinaan rosvojen suosima lymypaikka. Pidä siis silmäsi auki!

Vanhat liikennesäännöt – Ohjeita nykykulkijalle

Vuoden 1734 laki sääti tiukan järjestyksen, jota voit soveltaa tänäänkin:

• Väistämisvelvollisuus: Ratsastaja väistää kärryjä, pienemmät vaunut suurempia ja tyhjä kuorma täyttä.
• Mäkisäännöt: Alamäkeen tulevalla on aina etuajo-oikeus. Ylöspäin puskevan on odotettava.
• Tierauha: Metelöinnistä ja häiriöstä seurasi 20 hopeataalarin sakko.

Pysähdy hetkeksi ja kuuntele. Jos herkistät korvasi, voit yhä kuulla hevosten kavioiden kalskeen ja postivaunujen jyrinän.

Hyvää matkaa, minne oletkaan menossa!

Laukaantie Museo 24

"Hyvä satunnainen kulkija!

Infotaulu - Köntti

Tämän luettuasi tiedät paremmin, mistä olet tulossa. Luettuasi sinun on helpompi suunnata tiesi, mihinkä oletkin menossa." (teksti Köntin kämpän pihan opastaulussa; Rauli Jakobsson ja Markku Halonen)

Seisot historiallisella Laukaantiellä. Tietä on kuljettu jo Ruotsin vallan aikana vuosina 1640-1808 sekä Venäjän vallan aikana vuosina 1809-1917. Kovapyöräiset postivaunuvankkurit kahden hevosen vetäminä jyristelivät vastaan. Ruotsin kuninkaan edustaja Pietari Brahe ajoi tätä tietä. Samoin tekivät Venäjän tsaari Aleksanterin suurlähettiläät. Näin he ajavat vieläkin, nyt ajatuksissa. Välimatkat kestikievarilta toiselle määrittelivät tienvarrella ensin peninkulmapatsaat ja sitten virstanpylväät, aina senhetkisen valtakunnan hallitsijan mukaan.

Tien synty

Kun Pietari Brahe kevättalvella 1640 palasi Savosta Turkuun, ajoi hän talvitietä myöten yöpyen mm. Laukaan Pernasaaressa, Muuramessa, Jämsän pappilassa, Längelmäellä ja Pälkäneellä. Suurin piirtein tätä hänen käyttämäänsä reittiä kulki sitten se maantie, jota Hämeessä sanottiin "vanhaksi Laukaan tieksi", myöhemmin toisinaan Savon tieksi ja joka on merkitty karttoihin vuosilta 1696 ja 1752.

Milloin vanha Laukaantie muodostettiin hevosrattailla ajettavaksi, se ei asiakirjoista käy tarkoin selville. Ainakin jo heti isonvihan jälkeen oli teiden ja siltojen rakentaminen jaettu talollisten tehtäväksi. Kesäkäräjillä 1724 ja syyskäräjillä 1726 valitti siltavouti, että useat olivat kirkoissa tapahtuneista kuulutuksista huolimatta jääneet saapumatta heille jaettuja teitä ja siltoja kunnostamaan. Velvoitteet olivat raskaat ja tiedetään joidenkin talojen jopa autioituneen, kun työkykyisten piti olla tienteossa. Erityisen kiivasta oli käräjöinti Kuhmoisissa ja Korpilahdella. Tie on tällä kohdalla Kuhmoista erittäin hankalassa maastossa.

Syyskäräjillä 1736 pohdittiin kysymystä siitä, miten leveän maantien tuli olla. Oli olemassa hallitsijan päätös, että yleisiksi maanteiksi luokitellut tiet tulisi olla 10 kyynärän levyisiä. Oikeus katsoi kuitenkin, että ei ollut mahdollista raivata niin leveää tietä maaston kivisyyden ja upottavuuden vuoksi ja päätti, että kuuden kyynärän (3,6 m) leveys riittää. Tiellä ajo rattaiden kanssa tuli vähitellen mahdolliseksi.

Tien käyttö

Täysin varmana pidetään tietoa, että vanhaa Laukaantietä ei rattailla ajettavana tienä paljoa liikennöity, sillä talonpoikain matkareissut merenrantakaupunkeihin tehtiin säännöllisesti aina talvella. Tietä juhlistivat lisäksi neljännespeninkulman päähän toisistaan sijoitetut patsaat, joiden paikat on merkitty vuoden 1752 karttaan.

Kestikievarit eli ns. hollikyytirasitus vakiinnutettiin vuoden 1734 laissa. Majataloissa tuli olla vierastupa kamareineen, talli ja vaunuliiteri. Taloille tuli hollivuororasituksia. Yhden hollivuoron suorittaminen riisti hevosen ja miehen talon töistä pois seitsemäksi päiväksi. Suurin hankaluus paikallisissa kyytioloissa 1700-luvun keskivaiheilla näyttää olleen seikka, ettei Länkipohjan ja Jämsän välillä kesätiellä ollut lainkaan kievaria. Syyskäräjillä vuonna 1765 päätettiin ehdottaa, että Ounin taloon perustettaisi kievari. Ehdotuksen mukaan tulisi täytetyksi lain kohta joka määrittelee kestikievareiden sijainnin kahden penikulman päähän toisistaan. Ouniin perustettiinkin pian tämän jälkeen kestikievari.

Kruununkyydit olivat hollikyytien ohella varsinkin eräinä ajanjaksoina melkoisena rasituksena Jämsän seudullakin. Kruununkyytejä taloista tehtiin sotilasosastojen maassa, yleensä omassa läänissä, tapahtuneiden marssien helpottamiseksi ja kruunun omaisuuden, etenkin viljan ja nimenomaan hätääkärsiville tarkoitetun viljan kuljettamiseksi. Samoin kuin holli- ja kruununkyydeistä, oli rahvaan jo aikaisin huolehdittava myös vankien kuljettamisesta käräjille tutkittavaksi tai rankaisun toimeenpanoa varten paikkakunnalta toiselle. Vankien kyytiminen annettiin määrätyille taloille, jotka olivat muusta kyydistä vapautetut ja saivat vähäisen kyytimaksun. Vankikyytitalojen isännät olivat nimeltään rättäreitä, ainakin vielä 1860-luvulle saakka.

Säännöllinen postinkuljetus maassamme järjestettiin jo 1600-luvun keskivaiheilla. Aluksi oli ns. kihlakunnan posti jonka tehtävänä oli ainoastaan kuljettaa tuomarien ja kruununpalvelijain virkakirjeitä. Kirkollista postia kuljettivat lukkarit seurakunnasta toiseen. Rykmenttien sisäinen viestiketju huolehti yhteydestä virkataloissaan laajalla alueella asuvien sotilashenkilöiden välillä. Sekä kruununposti että kihlakunnan posti järjestettiin sillä tavoin, että sopivien välimatkojen päässä tien varrella asuvat talonpojat määrättiin postinkantajiksi, joiden tuli juosten tahi ratsain viedä postilaukku tai virkamiehen kirje aina seuraavalle postinkantajalle. Vanhaa Laukaan tietä myöten kuljetettiin kihlakunnan postia jo 1600-luvun lopulla ja vuodesta 1703 alkaen on tietoja niistä Jämsän taloista, joiden isännät toimivat postinkantajina.

Tien suunta muuttuu

Syyskuussa 1776 kirjoitti eversti Schmiedefeldt maaherralle huomauttaen, miten vaikeata Rautalammin ja Jämsän komppanian oli kotipaikoiltaan, järvien takaa, lähteä marssimaan ja miten suureen vaaraan ne ja kruunun varusteet saattoivat joutua huonojen teiden vuoksi. Toinen aloite tuli Vaasan läänin maaherralta, joka syyskuussa 1776 kirjoitti virkaveljelleen hankkeesta perustaa postikonttori Laukaaseen ja kehotti häntä ilmoittamaan, miten postinkulku Hämeenlinnan ja Laukaan välillä olisi järjestettävä. Edelleen voitiin todeta, että tie Länkipohjasta Ouninpohjan kautta kulki etenkin Kuhmoisten rajojen sisällä ylen vaikeassa maastossa ja oli sitä etenkin keväällä ja syksyllä melkein mahdotonta pitää kunnossa. Längelmäen käräjäkunnassa teiden uusi jako valmistui syksyllä 1793, mutta siitä valitettiin ja valituksen johdosta oli käräjillä suoritettava tutkimus. Tällöin kruununvouti H. C. Nordensvan teki maaherralle ehdotuksen, että oli rakennettava uusi tie, joka olisi lyhyempi ja kulkisi tasaisempien maiden kautta kuin Ounin tie, joka joutaisi kokonaan lakkautettavaksi. Elokuussa 1794 maanmittari P. H. Palander tutki paikan päällä uuden tiesuunnan ja totesi, että se oli puoli penikulmaa vanhaa tietä lyhyempi, että se oli likipitäen mäetön, ja että suot ja notkot voitiin vähällä vaivalla täyttää. Tien suunnan muutoksesta tietenkin valitettiin useiltakin tahoilta, mm. Jämsässä käräjillä asetuttiin jyrkästi vastahankaan, ukot pelkäsivät, että kyllä he varmaan joutuisivat Ounin tietäkin ylläpitämään, sillä kulkihan sitä myöten kruununposti Laukaaseen. Eri vaiheiden jälkeen maaherra määräsi, että uusi tie oli tehtävä valmiiksi vuoden 1800 loppuun mennessä.

Laukaantien kuuluja kulkijoita

Kievarien päiväkirjoihin tuli matkustajien kirjoittaa nimensä, mistä ja mihin he matkustivat, montako kyytihevosta he käyttivät ja toisinaan muistutuksensa.

Eräs kuuluisa kulkija oli Elias Lönnroth. Hän tuli runojen keräysmatkaltaan, joka oli suuntautunut Savoon ja aina vanhaan Valamoon saakka, kulki Laukaan kirkon ohi 31.8.1828, oli yötä Jyväskylässä, seuraavana yön Korpilahdella, 2. päivä syyskuuta Tampereella ja 4. päivä Laukon kartanossa.

Laukaan tietä Längelmäelle tietysti matkustettiin ja Keski-Suomesta Turkuun ja takaisin. Kevättalvella 1845 tapaamme Turun matkalla tunnetut Korpilahtelaiset Sallmenin ja Norlundin sekä erään Jyväskylän kauppiaan. Myös Helsinkiin matkustettiin tätä tietä ja mainittuna vuonna myös luutnantti Jack oli matkalla pääkaupunkiin. Ei ollut muuten lainkaan harvinaista, että matkustava seurue tarvitsi useita hevosia: mainittuna kesänä lehtori Waenerberg kumppaneineen matkusti Porvoosta Jyväskylään neljällä hevosella. Melkein järjestään esiintyvät kyytipäiväkirjojen lehdillä Jämsän ja Korpilahden herrasväet. Tapaamme Jackit, Kekonit, rovasti Nordströmin, kanttori Linbladin, ja kanttori Forsgrenin.

Laukaantien välittömässä läheisyydessä sijaitsee myös kalliorotko, joka oli Köntin alueella rosvojen suosima lymypaikka. Vororotti lienee saanut nimensä noilta ajoilta.

Laukaantien tarina Museo 24

Ajattele Ystävä, olet nyt satoja vuosia vanhalla Laukaan tiellä. Kun herkistelet hieman, voit kuulla hevosten tulevan. Yksinäinen kulkija, olallaan keppi ja siinä laukku roikkumassa, tallustaa lapikkaissaan Jämsään päin. Ties vaikka aina Laukaaseen olisi matka. Tiellä tulee kävellä arvokkaasti ja kaikkia hevosajopelejä väistäen. Hevosilla on kiire, saattavat tulla raviakin ja silloin pöly nousee ja kalke on kova. Tienkäyttäjiä olivat erityisesti hallintovirkamiehet, opiskelijat, kauppiaat, satunnaiset kulkijat työn ja elatuksen etsijät, sotilaat ja Viaporin linnan rakentajat (ruotujakoista sotaväkeä). Kuormavaunuissa oli kyydissä usein postia, tervaa, voita ja suolaa.

Kestikievarikyydin käyttöön oikeutti vain viranomaisen myöntämä matkapassi, joten kisälleiltä, oppipojilta, laivamiehiltä, mustalaisilta, kaupustelijoilta, kuljeskelevilta ulkomaalaisilta, kerjäläisiltä ja muilta irtolaisilta oli tämä matkustusmuoto kielletty.

Hollihevosten määrä tieosuuksilla peninkulmaa kohti oli 1,3 - 4,4 maaston vaikeudesta riippuen.

Hallitsijat kunakin aikana halusivat, että tiemerkinnät ovat valtaa pitävän emämaan mukaisia. Näin aikajaksojen vaihtuessa myös merkinnät ja mittayksiköt muutettiin.

Ruotsin vallan aikana aikajaksona 1640-1808 teitä mitattiin peninkulmina, puoli- ja neljännespeninkulmina. Näin matkaa osoittamaan pystytettiin vastaavasti peninkulmapylväitä, puolipeninkulmapatsaita ja neljännespeninkulmapatsaita. Peninkulman mitta muodostui 36000 jalasta (1 jalka 30,5 cm) ja oli metreinä 10688 metriä. Neljännespeninkulma oli vastaavasti 2672 metriä. Neljännespeninkulmaa sanottiin silloin myös Ruotsin virstaksi (joka vastasi myöhemmin 2,5 Suomenvirstaa. Peninkulmapylväät olivat kivestä ja -patsaat puusta tehtyjä. Kivenä käytettiin mm. Gotlannin hiekkakiveä, mutta usein paikkakunnan kivi kelpasi pylvääksi.

Venäjän vallan aikana Tsaarin (Nikolai I) hallitessa teiden mittausperiaate muuttui v. 1827. Virstat tulivat käyttöön. Koska Ruotsin vallan aikaiset suuret kivipylväät olivat näyttäviä merkkejä, maaherat halusivat, että niitä ei haluttu poistaa vaan peninkulma jaettiin kymmeneen osaan, muodostui Suomenvirsta. Tällöin virstamitaksi suomessa tuli 1068,8 metriä. Tämä oli 2 metriä pitempi mitta kuin Venäjän oma virsta, joka oli 1066 metriä. Peninkulmapylväitä ja -patsaita kuitenkin vainottiin uuden hallitsijan taholta ja näin niistä suurin osa tuhottiin. Tuhoamista edisti myös se, että kestikievareiden muutokset tekivät epätarkkuutta välimatkamittaukseen ja merkintöihin sekä se, että tiemerkinnät haluttiin yhtenäistää hallitsijan mukaisesti.

Kun kuljet Laukaantietä idästä länteen päin (Lasse Lehtioksan metsän kohdalta Köntin kämpälle päin tulevat vastaasi seuraavat tien historiaan liittyvät huomiot, viitat ja merkinnät:

• Itse Laukaan tie, joka on tehty Ruotsin vallan aikana, vuodesta 1640 alkaen. Tien tuli olla 6 kyynärää leveä (1 kyynärä on 60 cm). Tie sallittiin olla näin muita pääteitä kapeampi. Pääteiden leveys oli normaalisti 10 kyynärää.
• Puinen tienviitta Tsaarin ajalta (Laukaa-Hämeenlinna).
• Tiepengerrys ja tien pintaprofiili, jossa näkyvät hevosen kulkema ura ja kärrynpyörän urat.
• Puinen tiesilta, koko historian aikana samantyyppiset sillat (Vasapuut, kansi ja kaiteet).
• Pengerryksiä tien eri kohdissa.
• Puinen tienviitta Tsaarin ajalta (Laukaa-Hämeenlinna) osoittamaan suuntia. Tärkeä viitta, jos kulkija tuli tielle sivuilta tai erämaista.
• Puinen tiesilta (Vasat, kansi ja kaiteet). Usein silta tehtiin niin, että siltakannen alle tehtiin vesivirran molemmin puolin arkut, jolloin enemmän vettä mahtui kulkemaan sillan alitse ja kansi saatiin lyhyemmäksi.
• Teiden risteyksessä: Puinen tienviitta Tsaarin ajalta (Laukaa, Längelmäki, Hämeenlinna).
• Rautainen tienviitta Suomen itsenäisyyden alkuajalta vuonna 1920-1930 (Laukaa, Hämeenlinna, Längelmäki, Jämsä sekä lisänä kylä/pitäjäkyltti).
• Virstanpylväs Tsaarin ajalta (matka virstoina Laukaaseen ja Hämeenlinnaan).
• Puinen tienviitta Tsaarin ajalta osoittamaan suuntia ja matkoja (Hämeenlinna-Laukaa).
• Puinen kestikievaripatsas osoittamaan mm. kyseistä kestikievaria tai majataloa (tässä nimeltään Köntti). Kestikievaripatsaassa on lisäksi matkat pääkohteisiin (Laukkaa, Hämeenlinna).
• Kivinen peninkulmapylväs Ruotsin vallan ajalta. Vastaavanlainen pylväs on edelleen olemassa Ahvenanmaalla Ekerön kylässä. Maanmittarin osoittamalle paikalle pystytettiin 4 1/2 kyynärää korkeat peninkulmakivet (pylväät), jotka maanrajasta tuli olla pinta-alaltaan 3 x 3 kyynärää ja yläreunastaan 1 3/4 x 1 3/4 kyynärää (1 kyynärä on 60 cm). Kivet piti routapaikoissa perustaa 1 tai 1 1/2 kyynärän syvyyteen kaivetuille hirsille. Kivipylväiden perustamis- ja ylläpitokustannuksista vastasivat 2 3/8 – 4 1/2 manttaalin talot.

Ruotsin vallan aikana kivipylväitä edelsivät puupatsaat, joihin merkinnät tehtiin myös ruotsin kielellä Ruotsin vallan aikana.

Tsaarin aikaisissa viitoissa käytettiin sydänmailla suomen kieltä.

Kivipylvään merkinnät:

• Ruotsin kruunu
• CIII Ruotsin hallitsija Kustaa III
• 14 MIL FRÅN TAVASTEHUS (14 mailia Hämeenlinnasta)
• N I Nikolai I ; tämä on myöhempi lisäys
• 1761 vuosiluku tien mittauksesta/perustamisesta
• Informaatiotaulu KÖNTTI

Kertoo Laukaantien historian. 

Tarinoita tien päältä

Liikennemääräyksiä

Ruotsin vallan aikana v. 1734 annetussa kestikievarijärjestyksessä säädettiin yksityiskohtaisesti liikennemääräyksiä, jolloin mm. täällä oli ensin oikeanpuoleinen liikenne, mutta 15 vuoden jälkeen liikenne muutettiin vasemmanpuoleiseksi. Ajoneuvojen kohdatessa oli molempien väistettävä vasemmalle 10 hopeataalarin sakon uhalla.

Jos ajotien kapeus pakotti jommankumman tieltä, noudatettiin seuraavia sääntöjä;

Ratsastaja väisti ajajaa, kärryt vaunuja, pienemmät vaunut suurempia, tyhjät tai ihmisiä kuljettavat vaunut kuormavaunuja ja pienempi kuorma suurempaa.

Kapean sillan luona odotti se, jota oli ensin huudoin tai merkein varoitettu.

Mäkeä alaspäin tulevalla oli aina etuajo-oikeus. Jyrkässä mäessä oli ylöspäin tulevan odotettava alhaalla tai siirryttävä syrjään.

Jos tien kapeus pakotti toisen taaksepäin, peruutti se, jolla oli lyhyempi matka tai jolle peruuttaminen oli muutoin helpompaa.

Kapealla tiellä, jos palaaminen oli mahdotonta, molempien täytyi yhdessä purkaa ja taas lastata toisen kuorma; ellei tämäkään auttanut, toisen vaunut oli hajotettava ja taas koottava - samoin yhteisvoimin.

Kestikievarijärjestys rajoitti myös matkustajien ja matkatavaroiden enimmäispainoja; siinä säädettiin 20 hopeataalarin sakon uhalla, ettei yhden hevosen vetämien ajoneuvojen kuorma saanut painaa kippuntaaa (kippunta = n. 176 kg elintarvikepainoa) enempää eikä kahden vastaavasti kaksinkertaista määrää ja niin edespäin. Ratsuhevosten selässä sai olla kerrallaan vain yksi matkustaja, jonka matkatavarat eivät saaneet painaa kahta leiviskää enempää. Yhden hevosen vetämissä ajoneuvoissa sai olla kaksi ja kahden vastaavasti kolme matkustajaa (matkustajien oma kyytimies tai renki laskettiin tällöin mukaan. Joskus poikkeuskin oli mahdollista, jos kyydinantaja ja matkustaja siitä sopivat.

Metelöinnistä tai muusta tierauhan rikkomisesta sai armotta 20 hopeataalarin sakon; maksu jaettiin tasan ilmiantajan ja lähimmän kirkon köyhien kesken.

Sinä, Hyvä satunnainen kulkija! Voit toki käyttää edelleen näitä hyviä tieliikenneohjeita soveltuvin osin tällä Laukaantiellä. Muista erityisesti olla metelöimättä ja väistää aina hevosrattaita. Ja mikäli itse hevosvaunuilla tulet, huuda merkiksi muille, kun hevosella sillalle ravia päästelet tulemaan.

Hei, nyt postivaunut on tulossa!