Tuokaa sähkögrillit ja kosketusnäytöt korpeen, sillä eihän luonnossa muuten selviä

Onpa suorastaan liikuttavaa huomata, että virkamiehet ja arkkitehdit ovat vihdoin heränneet pelastamaan meidät suomalaiset siltä kaikkein hirveimmältä kohtalolta: primitiiviseltä metsäkokemukselta. Uudenmaan virkistysalueyhdistys näyttää loistavaa suuntaa suunnittelemalla perinteisten, iljettävän nokisten nuotiopaikkojen korvaamista sähkögrilleillä. Tätä on odotettu!

Nykypäivän urbaani vaeltaja onkin jo liian pitkään joutunut kärsimään siitä traumatisoivasta faktasta, että metsässä joutuu itse tekemään jotain. Kuvitelkaa sitä kärsimystä: pitää sytyttää tikku, puhaltaa hiillokseen ja sietää savun hajua vaatteissa. Miten primitiivistä! On suorastaan ihmisoikeusloukkaus, ettei Nuuksion synkimmässä kolkassa ole tähän asti voinut painaa digitaalista start-nappulaa, odottaa termostaatin piippausta ja pyyhkäistä rasvakaukaloa puhtaaksi ennen tefal-makkaroiden asettelua pinnoitetulle parilalle.

Metsähallituksen uusi ilmastoviisas käsikirja osuu naulan kantaan. Puiden kuljettaminen taukopaikoille nimittäin saastuttaa. Ratkaisuksi tarjotaankin nerokkaasti sitä, että vedetään sähkökaapelit ja valokuitu läpi valtionmetsien ja asennetaan kalliot täyteen aurinkopaneeleita. Koska mikäpä huutaisi "koskematon luonto" paremmin kuin harjateräksellä graniittiin pultattu induktiotaso?

Tulevaisuuden eräjorma: Miksi tyytyä rätisevään nuotioon, kun voi katsoa älypuhelimesta videota nuotiosta samalla, kun sähkögrillin termostaatti naksuttaa tasaiset 180 astetta?

Suunnittelutoimiston visiossa siintää myös uusi "kahvittelupaikka", jossa nuotion tilalla on pelkkä kivitaso omille retkikeittimille. Nerokasta! Miksi valtio tarjoaisi puita, kun kansalaiset voivat kantaa omat fossiiliset kaasupullonsa ja risukeittimensä mukanaan. Kyselyiden mukaan valtaosa retkeilijöistä ei näe tässä mitään ongelmaa. Kuten arkkitehtikin fiksusti totesi, tulenteko taitaa olla tärkeää vain niille junteille, jotka "retkeilevät harvemmin". Me elitistiset viikoittaiset talsijat sen sijaan rakastamme kylmää kiveä ja sähköisiä kodinkoneita männynjuurella.

Jyväskylässä tosin heristellään sormea ja murehditaan ilkivaltaa. Paikalliset latuaktiivit pelkäävät, että korpeen roudatut aurinkopaneelit ja high-tech-grillit päätyvät viikonlopun aikana palasiksi ja töhrityiksi. Älytöntä pessimismiä! Kyllähän me kaikki tiedämme, että suomalainen kaljakellunnan jälkeisessä moraalissa vaeltava nuoriso kunnioittaa kalliita sähkölaitteita syvällä metsässä. Ja jos grilli hajoaa, voihan sinne aina palkata sähköasentajan päivystämään viikonlopuiksi laavuille. Se jos mikä luo uusia vihreitä työpaikkoja.

Sitä paitsi, ilmastonmuutoksen ja kuivien kesien takia tulenteko on kohta kiellettyä ympäri vuoden. Onkin parasta siirtyä suoraan täysin steriiliin luontoelämykseen. Ehdotankin seuraavaksi askeleeksi, että puretaan laavut ja pystytetään tilalle lasiset ilmastoidut kontit, joissa on sähkögrillin lisäksi poreallas ja tasainen wifi.

Metsään mennään nimenomaan hakemaan arjen mukavuuksia ja sähköistettyä kulutuskulttuuria. Luonnonrauha ja hiljaisuus ovat niin viime sesonkia.

Oletko valmis vaihtamaan tulukset sähkösopimukseen, vai pitäisikö metsään jättää edes ripaus alkuvoimaista tunnelmaa?

Astianpesukoneen valinta

Astianpesukoneen melutaso on yksi tärkeimmistä kriteereistä uutta laitetta valittaessa, sillä avokeittiöt ovat nykyään yleisiä. Melutaso ilmoitetaan desibeleinä (dB).

Melutasojen vertailu

Yli 50 dB: Vanhemmat koneet tai halvimmat perusmallit. Tämä vastaa normaalia keskusteluääntä ja voi tuntua häiritsevältä, jos oleskelet samassa tilassa.

44–48 dB (Normaali taso): Useimmat nykyaikaiset keskitason astianpesukoneet sijoittuvat tälle välille. Se on verrattavissa hiljaiseen sateeseen tai taustahuminaan. Tämän tason koneet ovat jo varsin mukavia käyttää.

39–43 dB (Erittäin hiljainen): Korkealaatuiset ja kalliimmat mallit. Näitä koneita tuskin kuulee muusta huoneesta, ja ne sopivat erinomaisesti avokeittiöihin tai yölliseen pesuun.

Alle 39 dB: Markkinoiden hiljaisimpia koneita. Usein näissä on erillinen "yöohjelma", joka pidentää pesuaikaa melun minimoimiseksi.

Mitä kannattaa huomioida?

Logaritminen asteikko: On hyvä muistaa, että desibeliasteikko on logaritminen. Tämä tarkoittaa, että 3 dB lisäys vastaa äänitehon tuplaantumista, vaikka korva aistiikin sen hieman maltillisemmin. Ero 40 dB ja 50 dB välillä on käytännössä valtava.

Sijoitus ja asennus: Jos kone on asennettu huonosti tai se koskettaa kaapiston seiniä, tärinä voi lisätä melua merkittävästi. Myös työtason materiaali (esim. kivi vs. laminaatti) vaikuttaa kaikuun.

Energiamerkintä: Nykyisissä EU:n energiamerkeissä on pakollinen merkintä melutasosta (A–D luokat). A-luokka on hiljaisin.

Tiivistettynä: 

Jos haluat koneen, joka ei häiritse television katselua tai keskustelua samassa tilassa, tähtää 44 dB tai sen alle olevaan lukemaan.

Äiti on laki – ja muita totuuksia

JÄRJESTYSSÄÄNNÖT:

1. Äiti on oikeassa
2. Äiti on aina oikeassa
3. Jos joku tuntee olevansa oikeassa, kts. edelliset kohdat
4. Äiti ei makaa - hän mietiskelee
5. Äiti ei juo - hän maistelee
6. Äiti ei ole myöhässä - hän ei ole nyt paikalla
7. Äiti ei riitele - hän perustelee
8. Äiti ei lueskele lehtiä - hän kerää aineistoa
9. Äiti ei juoruile - hän tekee selvitystä
10. Äiti ei vehkeile ystäviensä kanssa - hän kasvattaa teitä
11. Äiti ei huuda - hän painottaa asiaa, jotta kaikki kuulisivat
12. Äiti ei hauku - hän neuvoo
13. Menet äidin luokse oman ideasi kanssa - palaat äidin idean kanssa
14. Mitä enemmän kritisoit äitiä, sitä huonommin menestyt elämässä

Hyvää äitienpäivää!

Äitenpäivä onkin yksi vuoden lämminhenkisimmistä juhlista. Äitienpäivän historia on mielenkiintoinen sekoitus ikivanhoja perinteitä ja modernia aktivismia.

Miten päivä sai alkunsa:

1. Antiikin juuret

Jo muinaisessa Kreikassa ja Roomassa vietettiin kevätjuhlia äitijumalattarien, kuten Rhean ja Kybelen, kunniaksi. Myöhemmin kristinuskon myötä Englannissa vietettiin "Mothering Sunday" -päivää paaston aikana, jolloin ihmiset palasivat kotikirkkoonsa ja vierailivat samalla äitiensä luona.

2. Moderni äitienpäivä (USA)

Nykymuotoisen äitienpäivän äitinä pidetään yhdysvaltalaista Anna Jarvisia.

• Tausta: Annan äiti, Ann Reeves Jarvis, oli toivonut päivää, jona muistettaisiin äitien tekemää pyyteetöntä työtä.
• 1908: Anna järjesti ensimmäisen virallisen muistotilaisuuden äidilleen Graftonin kirkossa Länsi-Virginiassa.
• 1914: Presidentti Woodrow Wilson julisti äitienpäivän viralliseksi kansalliseksi juhlapäiväksi.

Hauska fakta: Anna Jarvis itse alkoi myöhemmin vastustaa juhlaa, koska hänestä se kaupallistui liikaa kukkien ja korttien myynnin myötä. Hän halusi päivän olevan nimenomaan henkilökohtainen tunteiden osoitus.

3. Äitienpäivä Suomessa

Suomeen äitienpäivä rantautui opettaja Vilho Reimanin aloitteesta.

• 1918: Ensimmäistä äitienpäivää vietettiin Suomessa (alun perin heinäkuussa).
• 1927: Juhlapäivä vakiintui nykyiselle paikalleen, eli toukokuun toiseen sunnuntaihin.
• 1947: Äitienpäivästä tuli virallinen liputuspäivä.

Miten äitienpäivää yleensä vietetään?

Aamiainen vuoteeseen: Perinteinen tapa yllättää äiti heti aamusta.

Valkovuokot: Suomessa juuri äitienpäivän aikaan kukkivat valkovuokot ovat klassinen lahja lapsilta.

Äitienpäivämitali: Tasavallan presidentti myöntää vuosittain ansioituneille äideille Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensiluokan mitalit kultaristein.

Teollisuusalue ei muutu puistoksi pelkällä nimikyltillä

Oletko viime aikoina käynyt "puistossa"? En tarkoita sellaista, jossa on penkkejä, tammia ja hiekkakäytäviä, vaan sellaista, joka on ympäröity kolmimetrisellä piikkilanka-aidalla ja täytetty tuhansilla tonneilla betonia, terästä ja litiumia.

Nykyinen vihreän siirtymän kielenkäyttö on muuttunut suorastaan luovaksi. Meillä ei ole enää tuulivoimateollisuusalueita, vaan tuulivoimapuistoja. Meillä ei ole sähköverkon vakauttamiseen tarkoitettuja teknisiä varastoja, vaan akkupuistoja. Jopa perinteinen paperitehdas on vaarassa muuttua ”biotuotepuistoksi”.

Sanoilla on väliä, sillä ne ohjaavat mielikuviamme. Sana ”puisto” kytkeytyy ihmismielessä virkistykseen, luontoon ja harmoniaan. Se on paikka, jonne mennään piknikille. Teollisuusalue puolestaan viestii siitä, mitä nämä hankkeet todellisuudessa ovat: massiivista infrastruktuuria, melua, maisemallista muutosta ja raskaalla kalustolla operointia.

Kun valtavia metsäalueita raivataan tuhansien aurinkopaneelien tieltä, kyseessä on aurinkoenergiateollisuusalue. On harhaanjohtavaa kutsua tätä keinotekoista, aidattua teknistä kenttää puistoksi. Se on kielellistä viherpesua, jolla yritetään vaimentaa paikallisten asukkaiden huoli elinympäristön muuttumisesta.

On tietenkin hienoa, että rakennamme uutta energiantuotantoa ja irtaudumme fossiilisista polttoaineista. Mutta miksi asioista ei voida puhua niiden oikeilla nimillä? Jos hanke on niin hyvä kuin väitetään, se kestää varmasti myös sen, että sitä kutsutaan teollisuusalueeksi.

Paperitehdas oli rehellisesti paperitehdas – se toi leivän pöytään ja savua piippuun. Jos alamme kutsua raskaasta teollisuutta puistoksi, murentamme samalla kielen merkityksen. Seuraavaksi varmaan soramonttu on ”kiviainesspa” ja moottoritie ”asfalttipuutarha”.

Lopetetaan lillukanvarsiin takertuminen ja puhutaan asioista rehellisesti. Teollisuus on teollisuutta, ja puistot ovat niitä paikkoja, joissa linnut laulavat ilman sähköhuminaa.

Päijänteen pinta laskee – syylliset löytyvät etelästä

On se kummallista, miten Päijänne tuntuu kutistuvan silmissä. Selitys on tietysti päivänselvä: helsinkiläisten kyltymätön jano. Pääkaupungissa on ilmeisesti alettu harrastaa vedenjuontia ammattilaistasolla, kun kerran kokonainen järvi valuu heidän kurkuistaan alas.

Mutta eipä hätää, meillä ranta-asukkailla on ratkaisu tähän "kansalliseen kriisiin". Jotta helsinkiläiset eivät vallan nääntyisi janoon ja pinta saataisiin taas nousuun, on meidän otettava lusikka – tai pikemminkin huuhtelupainike – kauniiseen käteen.

Nyt talkoot pystyyn: Vedetään vessoja niin perusteellisesti, että viemärit laulavat! Se on meidän velvollisuutemme. Huuhdellaan Päijänne takaisin korkeuksiinsa, jotta etelässä riittää taas vettä millä lutrata. Säästäminen on menneen talven lumia – nyt tarvitaan aktiivista huuhtelutyötä yhteisen hyvän eteen.

Datakeskusbuumi paljastui veronmaksajan kalliiksi illuusioksi

Suomeen on viime vuosina pedattu suurin odotuksin digitaalisen aikakauden luvattua maata. Kunnat ja valtio ovat kilpailleet globaalien teknologiajättien suosiosta tarjoamalla tontteja, sujuvia luvituksia ja edullista sähköä. Datakeskusbuumia on juhlittu taloutemme uutena pelastajana, mutta tuoreimmat Verohallinnon tiedot pudottavat keskustelun ryminällä maan pinnalle. Karu totuus on, että datakeskusten vaikutus valtion verokertymään on miinusmerkkinen. Me maksamme tästä lystistä.

Helsingin Sanomien uutisoimat Verohallinnon rekisteri- ja valvontatiedot maalaavat tilanteesta pysäyttävän kuvan. Verohallinnon pääjohtaja Markku Heikura vahvistaa sen, mitä moni kriitikko on pelännyt: Suomessa toimivat datakeskukset tuottavat valtiolle tällä hetkellä hyvin vähän verotuloja. Niiden jättimäisistä investointiluvuista huolimatta käteen jää lähes tyhjä arpa.

Datakeskusten liiketoimintamalli on viritetty niin, että verotettavaa tuloa ei Suomeen käytännössä synny. Konsernien sisäinen laskutus, myynti Suomen ulkopuolelle ja massiiviset investointien poistot syövät yhteisöverotuotot olemattomiin. Valtion suurin verotuotto yhdestä ainoasta datakeskuksesta on tähän mennessä ollut vaivaiset 11 miljoonaa euroa.

Samaan aikaan järjestelmän valuviat iskevät suoraan veronmaksajan lompakkoon arvonlisäveron palautuksina. Siinä missä suurin saatu verotulo lasketaan miljoonissa, suurin yksittäinen datakeskukselle maksettu alv-palautus on ollut huikeat 240 miljoonaa euroa. Kun yhtälöön lisätään se, että datakeskusten pysyväksi eduksi jää lähinnä kiinteistövero, on taloudellinen tase valtiolle syvästi pakkasella. Me rahoitamme miljardiluokan ulkomaisten suuryritysten infrastruktuuria omista verovaroistamme.

Verohallinnon karut luvut tiivistettynä:

• Suurin yksittäinen alv-palautus datakeskukselle: 240 milj. euroa
• Suurin verotuotto yhdestä datakeskuksesta: 11 milj. euroa
• Työllisyys: Suomen 44 datakeskuksesta vain seitsemässä on yli 20 työntekijää.

Edes perinteinen argumentti työpaikkojen luomisesta ei päde. Datakeskukset ovat pitkälle automatisoituja betonibunkkereita, jotka nielevät valtavasti sähköä, mutta eivät ihmistyötä. Suomessa operoivasta 44 datakeskuksesta vain seitsemän työllistää yli 20 henkilöä. Rakennusvaiheen jälkeen hallit jäävät tyhjiksi huriseviksi palvelinriveiksi, joiden huoltamiseen tarvitaan vain kourallinen asiantuntijoita.

On selvää, että digitaalinen infrastruktuuri on nykymaailmassa välttämättömyys, ja Suomen vakaa maaperä sekä kylmä ilmasto tarjoavat sille loistavat puitteet. Mutta se, että teemme tästä toiminnasta Suomelle verotuksellisen miinusmerkkisen hyväntekeväisyysprojektin, on päättäjiltä paha tyylivirhe.

Suomen talous ei nouse sillä, että tarjoamme veroparatiisinomaisia etuja globaaleille jäteille samalla, kun kotimaiset pk-yritykset ja kansalaiset kantavat yhä raskaampaa verotaakkaa. Datakeskusstrategia on otettava pikaisesti uudelleentarkasteluun. Teknologiajättien on osallistuttava yhteiskunnan talkoisiin muutenkin kuin pelkän kiinteistöveron muodossa – muuten buumista jää käteen vain lasku ja tyhjät taskut.

Helsinki juo meidät kuiville – Nyt on aika vetää vessaa!

Oletteko katsoneet rantaan? Siellä missä ennen kimalteli kirkas Päijänteen aalto, ammottaa nyt pohjamudan lohduton erämaa ja muutama hämmentynyt kivi. Syyllistä ei tarvitse etsiä kaukaa. On päivänselvää, että helsinkiläiset ovat kuluneen talven aikana päättäneet juoda koko järven tyhjäksi. Liekö pääkaupungissa keksitty uusi ”Päijänne-dieetti” tai kauramaito vaihdettu suodattamattomaan järviveteen, mutta tulos on silmillemme karu: meiltä loppuu vesi, jotta etelässä voidaan pöyhkeillä täysillä laseilla.

Mutta eihän meidän auta jäädä rannalle ruikuttamaan – tai siis, emmehän me edes pysty, kun ranta on karannut horisonttiin. On aika ryhtyä talkoisiin.

Ehdotan välitöntä ja jatkuvaa vessanvetokampanjaa kaikille Päijänteen ranta-asukkaille. Jotta vedenpinta saadaan takaisin laiturien tasolle, meidän on pumpattava kiertoon kaikki mahdollinen. Nyt ei säästellä huuhtelussa! Jokainen painallus on sijoitus yhteiseen hyvään. Jos jokainen rantatontin omistaja käy asioillaan kymmenen kertaa päivässä, saamme pinnan nousemaan silmissä.

On tietysti totta, että kun järven tilavuus on huvennut helsinkiläisten kurkkuihin, jäteveden suhteellinen osuus alkaa olla... no, sanotaanko ”vaikutusvaltainen”. Mutta mitäpä pienestä sameudesta tai aromista, kun panoksena on kotijärven pelastaminen? Kalatkin varmasti arvostavat tätä uutta, ravinnepitoisempaa ja lämpimämpää elinympäristöä.

Ennen vanhaan minulla oli tapana sanoa vessaa vetäessäni: ”Anopille terveisiä!” Se oli viaton vitsi ajalta, jolloin vesi virtasi runsaana. Nykyisellä vesitilanteella ne terveiset menevät takuulla perille – ja tällä kertaa ne ovat sakeampia kuin koskaan.

Joten, arvoisat naapurit: lisätään kuitua ruokavalioon ja pidetään peukaloita huuhtelupainikkeella. Kyllä me vielä se etelän jano taltutetaan ja laiturit kastellaan – tavalla tai toisella!

Vihreä siirtymä ei saa olla vain tekninen päivitys – kulutuksen kasvu on ongelman ydin

Viimeaikainen keskustelu datakeskuksista ja vihreästä siirtymästä paljastaa kaksi täysin erilaista todellisuutta. Toisessa sähkö tulee pistorasiasta ja data pilvestä, toisessa jokainen kulutettu kilowatti vaatii konkreettisia resursseja, kaivoksia ja maapallon kantokyvyn venyttämistä.

Uutissuomalaisen artikkelissa Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) hehkutti datakeskusten rakentamista Suomeen ”ympäristötekona”, koska sähkömme on puhdasta ja ilmasto viileä. Samaan aikaan Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoituksessa muistutettiin viisaasti, että teknologinen optimismi tarjoaa harhaista hallinnan tunnetta: kriisejä ei ratkaista pelkillä teknisillä päivityksillä, jos kokonaiskulutus jatkaa kasvuaan.

On aika murtaa myytti "puhtaasta" sähköstä.

Sähköntuotannolla on aina hinta. Vaikka siirtyisimme fossiilisista uusiutuviin, tarvitsemme valtavan määrän neitseellisiä raaka-aineita. Tuulivoimalat ja aurinkopaneelit vaativat metallimalmikaivoksia, jotka muuttavat luontoa ja kuormittavat vesistöjä – jos eivät meillä, niin jossain muualla. Myös ydinvoima kantaa mukanaan uraanin louhinnan ja loppusijoituksen haasteet.

Datakeskusten kapasiteetin arvioidaan kasvavan Suomessa lähivuosina huimaan 2,3 gigawattiin. Se, että ne rakennetaan Suomeen globaalin päästöminimoinnin nimissä, ei poista sitä tosiasiaa, että kyse on massiivisesta energian ja materiaalien lisäkulutuksesta.

Meidän on uskallettava puhua muustakin kuin sähköntuotannon kasvattamisesta. Talous ei muutu ekologisesti kestäväksi vain vaihtamalla energialähdettä, vaan vähentämällä riippuvuutta jatkuvasti kasvavasta resurssien käytöstä.

Haastan EK:n ja elinkeinoelämän vaikuttajat pohtimaan äänekkäämmin:

• Miten luomme aitoa kiertotaloutta, jossa materiaalit pysyvät kierrossa vuosikymmeniä?
• Miten edistämme korkean jalostusarvon tuotantoa, joka tuottaa hyvinvointia ilman jatkuvaa energiankulutuksen kasvua?
• Miten siirrymme kohti aineetonta arvonluontia, joka ei perustu massiiviseen sähkö- ja palvelinkapasiteettiin?

Vihreä siirtymä on välttämätön, mutta se ei saa olla vain kiiltävä kuori, jonka alla jatkamme entistä tuhlailevampaa elämäntapaa. Meidän on kohdattava se tosiasia, että kestävyys vaatii kulutuksen kohtuullistamista – ei vain tehokkaampia tapoja kuluttaa.

Tuulivoiman purkaminen ei olekaan ”omavaraista” – kuka maksaa laskun?

Tuulivoima-ala on pitkään vakuutellut, että voimaloiden purkukustannukset katetaan lähes kokonaan romumetallista saatavilla tuloilla. Tuoreet esimerkit kentältä, kuten Kalevan uutisoima Riutunkarin tapaus, osoittavat tämän väitteen olevan pahasti pielessä. Kun purkuyrittäjä toteaa urakan olleen ”huono diili” ja tuulivoimayrittäjä Pentti Yliampan mukaan maksettavaa jäi romun myynnin jälkeenkin 100 000 euroa voimalaa kohden, on aika herätä todellisuuteen.

Uusi tuulivoimaloiden purkamislaki pyrkii muuttamaan vallitsevaa ”maan tapaa”, jossa perustukset on usein jätetty luontoon mätänemään. Lakimuutos on tervetullut, sillä se laajentaa purkuvelvollisuuden koskemaan myös perustuksia ja ympäröiviä rakenteita. Mutta muuttaako laki todellisuutta vai jääkö se vain kauniiksi paperiksi?

Suurin haaste on taloudellinen. Jos jo pienen 1 MW:n voimalan purkaminen on romuliikkeelle tappiollista ja omistajalle kallista, mitä tapahtuu nykyisille, moninkertaisesti suuremmille voimaloille? Erityisesti lapojen käsittely on osoittautunut ”tolkuttoman kalliiksi”. Komposiittijäte ei liiku markkinoilla teräksen tavoin, vaan se on kallis ongelmajäte.

Tässä piilee suuri riski:

• Toimettomat voimalat: Kuten Riutunkarin esimerkki osoittaa, voimaloita saatetaan seisottaa toimettomina vuosia odottamassa parempia aikoja tai uuden rakentamista, jotta nosturikustannukset voitaisiin minimoida.
• Vastuun pakoilu: Jos purkukustannukset ylittävät merkittävästi romuarvon, kasvaa houkutus jättää purkutyöt tekemättä esimerkiksi yritysjärjestelyiden tai konkurssien kautta.
• Tulkinnanvaraisuus: Vaikka laki vaatii perustusten purkamista, kunnilla on valta määrätä purkusyvyys tapauskohtaisesti. Onko vaarana, että kunnat joustavat vaatimuksista pelätessään purkukustannusten lankeavan viime kädessä veronmaksajille, jos yhtiö on maksukyvytön?

Tuulivoima on tärkeä osa energiamurrosta, mutta sen elinkaaren loppupäätä ei saa lakaista maton alle. Alan puheet purkukustannusten kattamisesta romuhinnalla on syytä haudata romukoppaan. Tarvitsemme tiukempaa valvontaa ja mahdollisesti rahastointimalleja, joilla varmistetaan, etteivät tulevat sukupolvet peri tuhansia betonimöhkäleitä ja kuitujätettä pitkin rannikoita ja metsiä.

Purkamislaki on askel oikeaan suuntaan, mutta se on vasta alkua. Ilman riittäviä vakuuksia ja realistista käsitystä kustannuksista, ”maan tapa” ei muutu pelkällä pykälän lisäyksellä.

Blogin kävijämäärässä uusi ennätys 44 010

Blogini suosio jatkaa kasvuaan. Vanha ennätys (33 925) jäi kauas taakse, kun uudet lukemat nousivat 44 010 kävijään huhtikuussa 2026. Se tarkoittaa noin 1 467 lukijaa päivässä ja huimat 61 kävijää tunnissa.

Kasvusta huolimatta olen yhä yhtä ihmeissäni kuin ennenkin. Minulla ei ole tarkempaa käsitystä siitä, keitä lukijani ovat tai mikä sisältö sivuillani vetää teitä puoleensa juuri nyt.