Tuulivoima-ala on pitkään vakuutellut, että voimaloiden purkukustannukset katetaan lähes kokonaan romumetallista saatavilla tuloilla. Tuoreet esimerkit kentältä, kuten Kalevan uutisoima Riutunkarin tapaus, osoittavat tämän väitteen olevan pahasti pielessä. Kun purkuyrittäjä toteaa urakan olleen ”huono diili” ja tuulivoimayrittäjä Pentti Yliampan mukaan maksettavaa jäi romun myynnin jälkeenkin 100 000 euroa voimalaa kohden, on aika herätä todellisuuteen.
Uusi tuulivoimaloiden purkamislaki pyrkii muuttamaan vallitsevaa ”maan tapaa”, jossa perustukset on usein jätetty luontoon mätänemään. Lakimuutos on tervetullut, sillä se laajentaa purkuvelvollisuuden koskemaan myös perustuksia ja ympäröiviä rakenteita. Mutta muuttaako laki todellisuutta vai jääkö se vain kauniiksi paperiksi?
Suurin haaste on taloudellinen. Jos jo pienen 1 MW:n voimalan purkaminen on romuliikkeelle tappiollista ja omistajalle kallista, mitä tapahtuu nykyisille, moninkertaisesti suuremmille voimaloille? Erityisesti lapojen käsittely on osoittautunut ”tolkuttoman kalliiksi”. Komposiittijäte ei liiku markkinoilla teräksen tavoin, vaan se on kallis ongelmajäte.
Tässä piilee suuri riski:
- Toimettomat voimalat: Kuten Riutunkarin esimerkki osoittaa, voimaloita saatetaan seisottaa toimettomina vuosia odottamassa parempia aikoja tai uuden rakentamista, jotta nosturikustannukset voitaisiin minimoida.
- Vastuun pakoilu: Jos purkukustannukset ylittävät merkittävästi romuarvon, kasvaa houkutus jättää purkutyöt tekemättä esimerkiksi yritysjärjestelyiden tai konkurssien kautta.
- Tulkinnanvaraisuus: Vaikka laki vaatii perustusten purkamista, kunnilla on valta määrätä purkusyvyys tapauskohtaisesti. Onko vaarana, että kunnat joustavat vaatimuksista pelätessään purkukustannusten lankeavan viime kädessä veronmaksajille, jos yhtiö on maksukyvytön?
Tuulivoima on tärkeä osa energiamurrosta, mutta sen elinkaaren loppupäätä ei saa lakaista maton alle. Alan puheet purkukustannusten kattamisesta romuhinnalla on syytä haudata romukoppaan. Tarvitsemme tiukempaa valvontaa ja mahdollisesti rahastointimalleja, joilla varmistetaan, etteivät tulevat sukupolvet peri tuhansia betonimöhkäleitä ja kuitujätettä pitkin rannikoita ja metsiä.
Purkamislaki on askel oikeaan suuntaan, mutta se on vasta alkua. Ilman riittäviä vakuuksia ja realistista käsitystä kustannuksista, ”maan tapa” ei muutu pelkällä pykälän lisäyksellä.
