Saunakylä 5.9.2026 aamusumussa

Könkkölän aitan matalamman osan uusi elämä

Könkkölän aitan matalampi osa Hallin tien varressa. Korkeampi osa siirrettiin toisaalle, taaempi.

Aitta siirron valmistelussa

Aitta uuddessa paikassaan Saunakylässä

Uudet rakkorakennelmat on tehty.

Rakentamisen loppusuora lähenee.

Könkkölän aitta Jämsän Saunakylässä melkein valmiina. Uusi elämä on alkamassa.

Könkkölän aitan korkeamman osan uusi elämä on alkamassa

Könkkölän aitan korkeampi osa oli keskellä pajukkoa.

Tekoälyllä tein mainoskuvan mahdollisesta korjatusta rakennuksesta ja sijoitin sen niemen kärkeen.

Aitan korkeamman osan rakentaminen on kovassa vauhdissa uudessa paikassaan Jämsässä.

Saunavihdat

Lapsoset ketterät kotihaasta
koivuista oksat taittaa.

Noistapa nopsilla käsillänsä
saunahan vihdat laittaa.

Lauteilla saunan kotoisen
taas illalla kylpy maittaa.

Pehmyt on lapsista aina vihta
äiti jos vihtomassa.

Lämpöinen löyly on kotisaunan,
toisin on vierahassa.

Jospahan säilyis' äidin lapset
kylmältä maailmassa!

Himos-Jämsästä Himokseksi

Koska Jämsä ei nimenä myynyt riittävästi, matkailuun lanseerattiin Himos-Jämsä. Nyt tuo yhdyssana tungetaan jo joka paikkaan. Somessa törmää jopa ”Himos-Jämsän uimahalliin” – eli siis Jämsänkoskella sijaitsevaan uimahalliin.

Markkinoinnin vetämänä Jämsä muuttuu varkain Himos-Jämsäksi. Mutta kankeana sekin karsiutuu ennen pitkää, ja Jämsä putoaa nimestä pois. Lopulta olemme vain Himos.

Onko tämä ollut koko ajan se perimmäinen juoni: häivyttää Jämsä kartalta ja korvata se Himoksellä?

Puulla vai ilmalämpöpumpulla lämmittäminen?

Kysyin tekoäly Geminiltä: Ostin 1 irtokuutiometrin kuvia koivuklapeja 80 €. Omistan keskivetotakan jollain keskivertoisella hyötysuhteella. Poltan puita takassa, jotka tuottavat tietyn määrän lämpöä per puukuutio. Sähkön siirtohinta on yö- ja päiväsähkön hinnalla painotettuna 6,61 snt/kWh sisältää sähköveron. Huomioi se, että lämmitys tapahtuu pääosin nykyaikaisilla kahdella Toshiban ilmalämpöpumpulla. Millä sähkön hinnalla talon lämmittäminen ilmalämpöpumpulla on puulla lämmittämistä halvempaa?  

Lasketaan suoraan kynnyksenä toimiva sähkön kokonaishinta ja energian pörssihinta/spot-hinta.

*** Oletukset ja lähtöarvot ***

Polttopuun hinta: 80 € / i-m3 (irtokuutiometri)

Kuivan koivuklapin energiasisältö: 1 i-m3 ≈ 1 000 kWh

Polttopuun energian ostohinta: 8 snt/kWh (80 €/1 000 kWh)

Nykyaikaisen takan hyötysuhde: ≈ 75%

Nykyaikaisen ilmalämpöpumpun (ILP) vuotuinen lämpökerroin (SCOP): ≈3,0 (syksyllä/keväällä korkeampi, kireillä pakkasilla matalampi)

Sähkön siirto ja verot: 6,61 snt/kWh

*** Laskelma vaiheittain ***

1. Puulämmityksen tuotetun lämmön hinta

Takan tuottama hyötylämpö sähköksi muutettuna: 1 i-m3  75% = 750 kWh

Puulämmön todellinen hinta: =10,67 snt/kWh

2. Ilmalämpöpumpun kuluttaman sähkön maksimihinta

Jotta ILP (hyötysuhde 3,0) tuottaisi lämpöä samalla hinnalla kuin takka (10,67 snt/kWh), sähkön kokonaishinta (energia + siirto + verot) saa olla korkeintaan: 10,67 snt/kWh⋅3,0 = 32,01 snt/kWh

3. Sähkön energian / spot-hinnan kynnysarvo

Vähennetään sähkön kokonaishinnasta siirtomaksu ja sähkövero (6,61 snt/kWh):

32,01 snt/kWh−6,61 snt/kWh = 25,40 snt/kWh

*** Lopputulos ***

Ilmalämpöpumpulla lämmittäminen on puulla lämmittämistä halvempaa aina, kun sähköenergian hinta (sis. alv) on alle 25,4 snt/kWh (tai sähkön kokonaishinta siirtoineen ja veroineen on alle 32,0 snt/kWh).

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että nykyaikaisella ilmalämpöpumpulla lämmittäminen on lähes aina edullisempaa kuin 80 €/i-m 3 ostoklapeilla lämmittäminen, ellei sähkön hinta ole poikkeuksellisen korkealla pörssisähkön huipputunneilla.

Huom. Jos lämpötila laskee yli 20 asteen pakkaselle, ILP:n hyötysuhde laskee lähemmäs arvoa ~2,0, jolloin kriittinen sähkön energianhinta laskee n. 14,7 snt/kWh tasolle.

Tervetuloa Suomeen – maahan, jossa tavallinen kansa sponsoroi tekoälyjättien sähkölaskut

Suomesta löytyy maailman suurin ja aulein hyväntekeväisyysjärjestö: tavalliset sähkönkäyttäjät. Tämä maksajaverkosto lahjoittaa joka aamu yli puolitoista euroa pelkkänä siirtoyhtiön perusmaksuna siihen, että amerikkalainen tekoäly saa keskeytyksettä generoida kuvia kuusivarpaisista kissoista. Jos et muista allekirjoittaneesi tällaista sponsorisopimusta, kannattaa katsoa Elenian tai Carunan laskua.

Maassamme pyörii laillistettu yhtälö, jossa toimintamalli on selkeä:

• Houkutellaan monikansalliset datakeskukset Suomeen imemään sähköverkko tyhjiin.

• Rakennetaan niille 5,5 miljardilla eurolla uudet voimalinjat – miljardiyhtiöthän eivät omia kulujaan maksa.

• Sosialisoidaan koko roskan hinta tavallisten kuluttajien sähkönsiirtolaskuihin.

• Katsoaan vierestä, kun siirtoyhtiö kuittaa monopolituotot ja ohjaa sadan miljoonan euron verovapaat potit Luxemburgiin.

• Nyökytellään, kun poliitikko kutsuu tätä "kansantalouden pelastamiseksi" samalla, kun verokarhu jää nuolemaan näppejään.

Pohjois-Karjalassa (PKS) kuiskaillaan jo ääneen, että siirtomaksut pitää kohta tuplata. Nauttikaa siis aamukahvista Tohmajärvellä vielä kun voitte – ensi vuonna kahviveden keittäminen maksaa niin paljon, että siitä selviämiseen tarvitaan pikavippi.

Miksi sääntely on ajanut seinään?

Kun alueellinen siirtoyhtiö huutaa julkisesti valtiolta apua estääkseen maksukaaoksen, sääntelyjärjestelmä on rikki.

• Laki pakottaa kulut kansalaisille: Nykyinen sähkömarkkinalaki ja Energiaviraston sääntelymalli pakottavat katatamaan verkon valtavat investoinnit siirtohinnoilla. Kuluttaja on pohjaton automaatti, josta infran rakentaminen rahoitetaan.

• Alueellinen epätasa-arvo räjähtää: Pitkien välimatkojen ja vähäisten asiakkaiden alueilla, kuten PKS:n verkossa, verkon miljardi-investoinnit mylläävät maksut kestämättömiksi.

• Mitä kaksinkertaistuminen tarkoittaa? Jos Elenian kaltaisten yhtiöiden lähes 50 euron kuukausittaiset perusmaksut tuplaantuvat, sähkölämmitteisissä taloissa asuville keskituloisille ja eläkeläisille lankeaa satojen eurojen pakollinen lisälasku joka kuukausi.

Tämä on tulonsiirto tavallisilta suomalaisilta kotitalouksilta monikansallisten energiainfrojen omistajille. Jos lainsäätäjä ei muuta sähkömarkkinalakia, laki suojelee jatkossakin sijoittajia ja tekoälyjättejä – ja jättää suomalaisen kuluttajan maksuautomaatiksi.

Tarvitsemmeko todella kolme Olkiluotoa tai kolminkertaisen tuulivoiman pelkästään tekoälylle?

Suomen sähkönkulutus on pysynyt tasaisessa 85 terawattitunnissa (TWh) viimeiset kaksi vuosikymmentä. Nyt olemme kynnyksellä, jossa tämä pitkäaikainen tasapaino on murtumassa ryminällä. Kysymys ei ole enää siitä, riittääkö sähkö, vaan siitä, millaista yhteiskuntaa ja maankäyttöä varten sitä tuotetaan.

Fingridin Sähköjärjestelmävisio 2040 -raportin ”Sähköä dataksi” -skenaario maalaa kuvan tulevaisuudesta, jossa Suomen sähkönkulutus yli tuplaantuu 213 terawattituntiin vuodessa. Kasvu 15 vuodessa olisi yli kaksinkertainen verrattuna koko sitä edeltäneeseen 50 vuoden kehitykseen. Hätkähdyttävintä skenaariossa on datakeskusten osuus: ne haukkaisivat yksin 71 TWh – määrän, joka vastaa 84 prosenttia koko Suomen nykyisestä vuosikulutuksesta tai noin yhdeksän miljoonan suomalaisen kotitalouden sähkönkäyttöä.

Keskustelu näiden lukujen ympärillä jää usein abstraktiksi, mutta matemaattinen mittakaava kirkastaa todellisuuden:

• Tuulivoimalla: Datakeskusten 71 TWh:n tarve vaatisi noin 3 300 km² uutta tuulipuistoaluetta. Tämä tarkoittaa yli 15 Helsingin kokoista maapinta-alaa ja yli kolmen vuoden 2025 koko Suomen tuulivoimatuotannon rakentamista uudelleen pelkästään data-alustoille.
• Ydinvoimalla: Sama energia vaatisi sähköntuotannoltaan noin kolme uutta Olkiluodon kokoista ydinvoimalaitosta.
• Koko kulutuksen kasvun kattaen: Jos maatuulella katettaisiin koko skenaarion 128 TWh:n kokonaiskasvu, puhuttaisiin jo 27 Helsingin alasta (5 900 km²) eli lähes kuusikertaisesta tuulialueesta nykyiseen verrattuna. Ydinvoimana se tarkoittaisi 5,5 uutta Olkiluotoa.

Nämä luvut eivät ole vain teknisiä skenaarioita – ne ovat päätöksiä maankäytöstä, luontoarvoista ja infra-investoinneista. Valtioneuvoston datakeskustiekartta huomauttaa oikeutetusti, että vaikka datakeskus rakentaisi oman tuulipuistonsa, se ei takaa tavallisten sähkönkuluttajien hintojen pysymistä kurissa. Puhumattakaan siitä, että rajattomat "omatarvevoimalat" voivat johtaa maankäyttöön, joka on yhteiskunnan kokonaisedun kannalta tehotonta tai kohtuutonta.

Digitaalinen infrastruktuuri on nykyaikaa, mutta se ei saa ajaa kansalaisten perustarpeiden, ruoantuotannon, perinteisen teollisuuden tai lähiluonnon ohi. Useissa EU-maissa sähköverkkojen kapasiteetti on jo täyttynyt datakeskusten ja vetylaitosten puristuksessa, mikä on pakottanut lainsäätäjät reagoimaan jälkikäteen.

Suomella on vielä aikaa toimia ennakkoon. Tarvitsemme selkeää lainsäädäntöä ja reunaehdot sille, miten uusi sähköntuotanto ja jätti-investoinnit yhteensovutetaan muun yhteiskunnan kanssa. Murrosta ei pidä estää, mutta sen mittakaava on tunnustettava ja sitä on ohjattava tietoisesti – ei skenaarioiden matkustajana, vaan niiden ohjastajana.

Kansa maksaa, kun energiakapitalismi myllää Suomen maaseutua

Suomen maaseutua ja sähköjärjestelmää myllätään parhaillaan vauhdilla, jossa tavallisen kansalaisen osaksi on jäämässä pelkkä maksumiehen rooli. Pohjoisen ja itäisen Suomen maisemat peittyvät kiihtyvää tahtia tuulivoimalapuistoilla ja sähkölinjoilla, jotta teknologiajätit saavat halpaa vihreää sähköä etelän valtaviin datakeskuksiin. Tästä kehityksestä on syytä kysyä: kenen ehdoilla ja kenen lukuun tätä politikointia todellisuudessa tehdään?

Katseet kääntyvät ennen kaikkea omiin kuntapäättäjiimme. Moni kuntavaltuutettu on tarttunut tuulivoimayhtiöiden tarjoamaan täkyyn nähdessään vain vilkkuvat eurot ja helpot kiinteistöverotulot. Lyhytnäköisessä rahankiilossa on oltu valmiita kaavoittamaan maaseudun maat ja mannut energiayhtiöiden ja ulkomaisten sijoittajien käyttöön. Samalla on ummistettu silmät siltä, mitä tapahtuu paikallisyhteisöille, kiinteistöjen arvoille, maisemille ja luonnolle.

Lasku tästä infrarallista ei kuitenkaan jää yhtiöille. Tuhansien kilometrien pituisten siirtolinjojen rakentaminen ja sähköverkon vahvistaminen vaativat jättimäisiä investointeja. Nämä kustannukset vyörytetään suoraan tavallisten kuluttajien sähkölaskuihin jatkuvasti nousevina siirtomaksuina ja uusina verkkomaksuina.

Tilanne on maaseudulla asuville kestämätön. Samalla kun maaseudulta viedään rauha ja elinympäristö tuotannon tieltä, nousevat asumisen ja yrittämisen kustannukset pilviin. Pian tavallisella omakotiasujalla tai maanviljelijällä ei ole enää varaa lämmittää kotiaan tai maksaa tilansa sähkölaskua.

On aika herätä näkemään, että Suomen alue- ja energiapolitiikka ei voi olla pelkkää monikansallisten jättien palvelemista kuntien pienten verotulojen toivossa. Jos päättäjät jatkavat päättömästi vihreän siirtymän nimeen vannomista ajattelematta tavallista kansalaista, seurauksena on elinkelvoton ja tyhjentyvä maaseutu – ja kansa, jonka säästöt sulavat sähkölaskuihin.

Saunakylä 22.8.2026

Matkailuoppi löytyy kotimaasta – Ruotsin matkan rahat on käytettävä Himos-Jämsän reitteihin

Himos-Jämsän alueen kehittäminen ja luontomatkailun edistäminen uudella Lumovoimaa luonnosta -hankkeella (LULU) on mahtava uutinen. Yli 400 000 euron kokonaisbudjetti ja AKKE-rahoitus osoittavat, että alueemme elinvoimaan halutaan panostaa. Digitaaliset reittikartat, sovellukset ja palvelujen tuotteistaminen ovat juuri sitä, mitä nykyajan matkailija kaipaa.

Hankkeen suunniteltu tutustumismatka Ruotsiin ampuu kuitenkin pahasti yli. On täysin kestämätöntä, että 10 henkilön opintomatkaan Ruotsin reitistöille ollaan kuluttamassa arviolta 20 000–30 000 euroa. Veronmaksajien ja hankkeiden rahojen käyttö vaatii vastuullisuutta, eikä rahaa tule lennättää rajojen ulkopuolelle, kun paras oppi löytyy omasta maasta.

Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun Suomi on puolillaan esimerkillisesti kehitettyjä matkailukohteita? Esimerkiksi Tahko on oiva esimerkki kotimaisesta huippukohteesta, jossa ympärivuotinen matkailu, toimivat reitistöt ja digitaaliset palvelut pelaavat jo saumattomasti. Tutustuminen Tahkon tai muiden kotimaisten kohteiden ratkaisuihin antaisi suoraa oppia siitä, mikä toimii juuri Suomen ilmastossa, lainsäädännössä ja markkinoilla.

Ruotsin opintomatkasta tulee luopua kokonaan ja katse kääntää kotimaahan. Vierailemalla Tahkolla säästetään tuhansia euroja. Nämä säästyneet varat voidaan käyttää suoraan siihen, mikä on hankkeen todellinen tarkoitus: Himos-Jämsän reitistöjen fyysiseen parantamiseen, digitaalisten palvelujen hiomiseen ja paikallisten yrittäjien tukemiseen.

Hankkeen onnistuminen mitataan siinä, mitä saadaan aikaan Himos-Jämsän maastossa maastopyöräilijän, vaeltajan ja paikallisen yrittäjän arjessa – ei siinä, kuinka kaukana hankeväki käy opintomatkalla. Oppi otettakoon Suomesta, ja rahat jätettäköön omalle alueelle.

Miljoona euroa hurahti hankkeisiin, mutta Jämsän retkeilyreitit ovat edelleen hukassa

Miljoona euroa. Niin paljon rahaa on käytetty viimeisen viiden vuoden aikana Jämsän luontomatkailun kehittämiseen erilaisissa hankkeissa. Summa on valtava, ja siitä noin puolet on suunnattu suoraan retkeilyreitistön suunnitteluun ja rakentamiseen. Tulokset ovat kuitenkin luvattoman laihoja: käteen on jäänyt vain kourallinen uusia laavuja ja tulipaikkoja, mutta varsinainen yhtenäinen reitistö loistaa edelleen poissaolollaan.

Yle uutisoi hiljattain siitä, kuinka Jämsästä puuttuu yhä virallinen ulkoilureitistö, joka yhdistäisi alueen luontokohteet ja palvelut. Tällä hetkellä tilanne on matkailijan ja paikallisen kannalta kestämätön: hienoja makkaranpaistopaikkoja ja näköalatasanteita kyllä löytyy, mutta kukaan ei tiedä, miten niihin pääsee tai mistä reitti jatkuu. Makkaranpaistopaikka ilman selkeää reittiä on kuin pysäkki ilman tietä.

Ongelman ydin ei ole pelkästään hankkeiden tehottomuudessa, vaan ennen kaikkea viestinnässä, maankäyttösopimuksissa ja järjestöjen kuuntelemisessa. Kun maastopyöräilyseura CC Ilves kokee tulleensa sivuutetuksi ja järjestää oman rinnakkaisen reitistöiltansa samana iltana kaupungin tilaisuuden kanssa, ollaan syvällä yhteistyökyvyttömyyden suossa. Paikallisten seurojen ja harrastajien kädenjälkeä ja asiantuntemusta pitäisi hyödyntää ensisijaisena voimavarana, ei sivuuttaa.

Luvitus yli 250 yksityisen kiinteistön läpi on kiistatta vaativa urakka, ja on järkevää, että raskaasta ulkoilulain mukaisesta reittitoimituksesta on luovuttu joustavampien sopimusten tieltä. Silti vauhtia on saatava lisää. Himoksen kaltainen matkailun vetonaula menee osittain hukkaan, jos ympärivuotiset matkailijat eksyvät metsään tai eivät edes tiedä luontokohteiden olemassaolosta puuttuvien viittojen ja selkeiden reittikuvauksien vuoksi.

Nyt on aika lopettaa paperilla pyörivät hankkeet ja kääriä hihat. Jämsä tarvitsee yhtenäisen, selkeästi opastetun ja eri lajit huomioivan reitistön – ei lisää pirstaleisia erilliskohteita. Se vaatii kaupungilta, maanomistajilta, yrittäjiltä ja kolmannelta sektorilta aitoa vuoropuhelua ja yhteistä tahtoa. Rahaa on mennyt jo riittävästi, nyt tarvitaan tuloksia.

Hajatelma

 "Kukaan meistä ei selviä täältä hengissä, joten älä kohtele itseäsi kuin olisit muisto. Syö herkullista ruokaa. Kävele auringon paisteessa. Ui järvissä. Kerro aina totuus ja kanna sydäntäsi kielen päällä. Ole höpsö. Ole kiltti. Ole outo. Millekään muulle aikaa ei ole."

- Sir Anthony Hopkins -

Digitaalisen kehityksen ei pidä tapahtua luonnon kustannuksella – Datakeskuksille tarvitaan valtakunnallinen strategia

Suomeen syntyy kovaa vauhtia uusia datakeskuksia, ja vireillä on jo peräti 130 hanketta. Suomi on kansainvälisille teknologiajätteille houkutteleva kohde vakaan toimintaympäristön sekä edullisen ja pitkälti uusiutuvan sähkön ansiosta. Nyt on kuitenkin pysähdyttävä kysymään: onko datakeskusten yhteiskunnallinen hyöty todella niin suuri, että sen varjolla voidaan uhrata arvokasta luontoa ja kasvattaa sähkönkulutusta merkittävästi?

Vaikka datakeskusten käyttämä energia olisi tuotettu uusiutuvasti, jättimäisillä hankkeilla on huomattavia haitallisia ympäristövaikutuksia. Yksi keskus voi haukata satoja hehtaareja metsää ja luontoa, aiheuttaa jatkuvaa melua lähiympäristöön sekä rehevöittää lähivesistöjä, jos niiden tuottama hukkalämpö johdetaan suoraan vesiin. Lisäksi on muistettava, että myös uusiutuvan energian tuotanto vaatii tilaa – usein esimerkiksi tuulivoimaloiden rakentamisella on omat kiistattomat luontovaikutuksensa.

Suomessa on jo aiemmin tehty kalliita virheitä monikansallisten kaivosyhtiöiden kanssa, kun uusiutumattomia luonnonvarojamme on annettu hyödynnettäväksi ilman riittäviä korvauksia. Ympäristöhaitat ja siivouslaskut ovat jääneet suomalaisten veronmaksajien kannettaviksi samalla, kun taloudelliset hyödyt ovat valuneet ulkomaille. Datakeskusten kohdalla emme saa toistaa tätä samaa virhettä.

Vaadimme, että Suomeen luodaan välittömästi valtakunnallinen strategia datakeskusten sijoittumisen ohjaamiseksi ja niiden määrän rajaamiseksi kestävälle tasolle. Uuden strategian tulee perustua seuraaville periaatteille:

1. Valtakunnallinen sijoittumisen ohjaus: Datakeskukset on ohjattava paikkoihin, joissa ne aiheuttavat mahdollisimman vähän haittaa luonnolle ja monimuotoisuudelle.
2. Ei uusia verotukia: Googlen ja Microsoftin kaltaiset globaalit jättiyritykset eivät tarvitse suomalaisten veroeuroja toimintansa pyörittämiseen.
3. Kattavat ympäristövaikutusten arvioinnit: Ympäristö- ja luontovaikutukset on arvioitava tiukasti jokaisen hankkeen kohdalla erikseen.
4. Hukkalämmön pakollinen hyödyntäminen: Datakeskuksen tuottaman hukkalämmön hyödyntämisen (esimerkiksi kaukolämpöverkossa) on oltava ehdoton edellytys rakentamiselle. Hukkalämpöä ei saa ohjata vesistöihin, joissa se lisää rehevöitymistä ja vaarantaa ekosysteemejä.

Digitaalinen infrastruktuuri on tärkeää, mutta sitä ei saa rakentaa sokeasti ja hinnalla millä hyvänsä. Suomen luonto ja energiatulevaisuus ovat liian arvokkaita myytäväksi halvalla.

#datakeskukset #ympäristö #energiapolitiikka #luonnonsuojelu 

Älä aja päälle - Koululaiset

Koulutiet täyttyvät jälleen pienistä kulkijoista. Vaikka moni asia on muuttunut vuosikymmenten aikana, lasten huomioiminen liikenteessä on aina yhtä tärkeää. Ei siis ajeta päälle.

Pelkkä tuulivoima ei pidä Suomea lämpimänä – tyyni pakkaspäivä paljastaa sähköjärjestelmän todelliset sankarit

Vihreä siirtymä ja tuulivoiman nopea rakentaminen ovat tuoneet Suomeen runsaasti halpaa sähköä. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun mittari painuu pakkaselle yli kahdenkymmenen asteen ja tuuli tyyntyy täysin? Vastoin yleistä mielikuvaa, tuulivoimaloiden tuotanto voi silloin pudota lähes nollaan – jopa 100–500 megawattiin, eli alle viiteen prosenttiin niiden kapasiteetista.

Tyynenä pakkaspäivänä Suomen sähkönkulutus nousee huikeaan 13 000–14 000 megawattiin. Yhtälö on selvä: ilman säätä tottelematonta sähköntuotantoa yhteiskuntamme pysähtyisi ja kodit kylmenisivät hetkessä.

Pakkasjaksojen aikana maamme sähköhuollon todellisiksi sankareiksi nousevat tuotantomuodot, joista ei arjessa usein puhuta riittävästi:

• Ydinvoima kivijalkana: Viisi ydinreaktoriamme jauhavat sähköä täydellä teholla säästä riippumatta. Yhdessä ne kattavat noin 4 300 megawatin teholla peräti kolmanneksen talven huippukulutuksesta.
• Yhteistuotannon (CHP) nerous: Kaupunkien kaukolämpölaitokset ja teollisuuden voimalat tekevät juuri sitä, mitä niiltä vaaditaan. Mitä kovempi pakkainen, sitä enemmän tarvitaan kaukolämpöä – ja sen sivutuotteena syntyy automaattisesti jopa 3 500 megawattia sähköä.
• Vesivoima nopeana akkuna: Kun tuuliturbiinit pysähtyvät, patoluukut avautuvat. Vesivoima reagoivat sekunneissa ja tarjoaa 2 500–3 000 megawatin säätötehon juuri silloin, kun kulutuspiikki on korkeimmillaan.

Kotimaisen peruskallion lisäksi nojaamme vahvasti naapureihimme. Tuontisähkö Ruotsista ja Virosta paikkaa vajeesta jopa 3 500 megawattia. Samaankin aikaan korkeat pörssisähkön hinnat pakottavat kotitaloudet ja teollisuuden kulutusjoustoon – eli leikkaamaan omaa käyttöään.

Tämä kylmä tosiasia on muistutus kaikille energiapoliitikoille ja päätöksentekijöille. Tuulivoima on erinomainen lisä energiapalettiimme, mutta se ei yksin riitä. Tarvitsemme jatkossakin vahvaa kotimaista säävarmaa perustuotantoa, riittävää säätövoimaa sekä toimivia siirtoyhteyksiä. Katkeamaton sähköntuotanto tyynellä pakkassäällä ei ole itsestäänselvyys, vaan huolella rakennetun kokonaisuuden tulos.

Halvan sähkön sadussa on kallis loppu – ja lasku lankeaa meille

Meille on hehkutettu vuosia, että Suomessa on Euroopan halvin sähkö. Nyt on aika herätä arkeen: ilmaisia lounaita ei ole. Juhani Lehti nosti kirjoituksessaan (KL 3.8.) esiin kipeän totuuden, jota monet eivät halua kuulla. Halvan sähkön lasku on tähän asti kuitattu veronmaksajien pussista ja eläkeyhtiöidemme pääomista. Pian tuo lasku pätkähtää suoraan tavallisten kuluttajien ja yritysten maksettavaksi.

Tuulivoimaa on rakennettu vauhdilla, mutta sen myötävaikutuksella koko sähköjärjestelmä on ajautunut kriisiin. Kun tuulee, kaikki tuottavat sähköä samaan aikaan, hinta romahtaa ja tuuliyhtiöt tekevät miljoonatappioita. Kun ei tuule, iskijöitä ovat kuluttajat: sähköstä tulee huutava pula ja hinnat karkaavat käsistä.

Tämä raju heittely vaatii valtavia investointeja sähköverkkoihin, varajärjestelmiin ja säätövoimaan. Kun nämä piilokulut leivotaan tulevaisuudessa sähkölaskuun, varman ja tasaisen sähkön hinta voi jopa kaksin- tai kolminkertaistua.

Uusimmassa "vihreässä siirtymässä" on melkoinen irvokkuus:

Metsiä raivataan valtavien tuulipuistojen ja voimalinjojen tieltä. Samaan aikaan tyyninä pakkaspäivinä tehopulaa joudutaan paikkaamaan päräyttämällä käyntiin datakeskusten jättimäiset dieselgeneraattorit – vieläpä ilman mitään pakokaasusuodattimia. Puhtaan sähkön pelastajaksi otetaan siis rehellinen nokitossu.

Silmien sulkeminen energiapolitikan reaaliteeteilta on lopetettava. Halpa pörssisähkö on pelkkää silmänlumetta, jos järjestelmän pystyssä pitäminen maksaa maltaita. Suomi tarvitsee realistista energiapolitiikkaa, jossa tärkeintä on se, että sähköä riittää aina ja sen kokonaishinta pysyy ihmisten ja yritysten talouden raameissa.

Blogin kävijämäärä ylitti 50.000 lukijaa kuukaudessa

Blogin kuukausittainen kävijämäärä ylitti juuri 50.000 lukijan rajan, ja koska kuukautta on vielä päivä jäljellä, lukema nousee tästä vielä reippaasti. Koko blogin historian aikana sivustolla on vieraillut jo huikeat 1,29 miljoonaa kävijää!

Kiehtovinta tässä on se, ettei minulla ole aavistustakaan, keitä nämä lukijat ovat ja miten he päätyvät sivustolle. Kuvaajasta kuitenkin näkee, että kuukausittainen kävijämäärä kasvukäyrineen kiihtyy melkoisesti.

Hankehumppaa ja kankeaa byrokratiaa – Jämsän reitistösotku vaatii avointa dialogia

Jämsässä on seurattu jo viiden vuoden ajan turhautuneena ulkoilureitistöjen uudistamista. Eri hankkeisiin on pyöritelty satojatuhansia – kenties jopa miljoona – euroa rahoitusta, mutta maastossa tulokset loistavat poissaolollaan. Alkuperäiset yhtenäiset reitit ovat kutistuneet pirstaleisiksi tynkäreiteiksi, ja paikallisten mielestä rahat ovat menneet konsulttien taskuihin sekä kalliisiin arkkitehtipalkkioihin samalla, kun itse reittien rakentaminen on polkenut paikallaan.

Tilanne tiivistää täydellisesti sen, mikä kuntien hankevesityksissä usein mättää: kaupungin virkakoneisto nojaa etäältä tuotettuihin ostosuunnitelmiin, kun taas ruohonjuuritason toimijat sivuutetaan.

Talkootyön ja paikallistuntemuksen aliarviointi

Jämsässä ei ole pulaa asiantuntemuksesta eikä halusta kehittää kotiseutua. Paikalliset aktiivit, kuten vuosikymmeniä latuja ja laavuja ylläpitänyt Leo Värelä, sekä alueen urheiluseurat tuntuvat kuitenkin törmänneen kaupungin suunnalta kankeuteen ja kuuroihin korviin. Kun arvokasta paikallistuntemusta ja tarjottua talkooapua ei huolita mukaan prosessiin, ajaudutaan tilanteeseen, jossa reitistöstä tulee epäkäytännöllinen ja sekava.

Miksi suunnittelussa piti tukeutua kalliiseen ulkopuoliseen konsulttifirmaan, kun parhaat asiantuntijat asuvat jo valmiiksi kunnan alueella? Valmiiden esityksien tuominen ylhäältä päin ei sitouta ketään.

Avainkysymys: Miten ihmeessä hankkeessa ajauduttiin tilanteeseen, jossa paperilla suunniteltiin upeita kokonaisuuksia ilman, että maankäyttösopimuksia oli edes saatu neuvoteltua maanomistajien kanssa valmiiksi?

Maanomistajien ja kaupungin välinen luottamuspula

Reitistön suurimmaksi hidasteeksi on noussut maanomistus. Jämsässä, toisin kuin valtion mailla sijaitsevissa matkailukeskuksissa, maat ovat pitkälti yksityisten omistuksessa. Tällöin sopimusten joustavuus ja reiluus ovat elinehto.

Jos tarjotut sopimukset koetaan kankaiksi ja kaikki velvollisuudet maanomistajan harteille jättäviksi, on täysin ymmärrettävää, ettei nimiä saada papereihin. Tämä ei ole pelkästään ajanjakson tai ajanpuutteen ongelma, vaan kyse on puutteellisista neuvottelutaidoista ja arvostuksen puutteesta maanomistajia kohtaan.

Aika kääntää kurssi – jatkoaika käytettävä viisaasti

Kaupunki selittää viivästyksiä henkilöstömuutoksilla, resurssipulalla ja muinaismuistoselvityksillä. Vaikka reitistömestari vakuuttaa, että rahat ovat tallessa ja syksyn suuri rakennusurakka vie hankkeen päätökseen, luottamus on jo kokenut kovan kolauksen.

Jatkoaika vuoden 2026 loppuun asti tarjoaa kuitenkin viimeisen mahdollisuuden korjata kurssi. Elokuulle kaavailtu avoin reitistöilta on askel oikeaan suuntaan, mutta se ei saa jäädä pelkäksi virkamiesten tiedotustilaisuudeksi.

Jämsä tarvitsee toimivan, vetovoimaisen ja kuntalaisia palvelevan ulkoilureitistön – se on niin matkailun kuin paikallisten hyvinvoinnin etu. Sen saavuttamiseksi virkakoneiston on vihdoin laskeuduttava norsunluutornistaan ja otettava maaston tuntevat ihmiset mukaan rakentamaan yhteistä hyvää.

Ennallistamisen painopiste pääkaupunkiseudulle – mutta kuka maksaa laskun?

Kun luontoa ennallistetaan, katseet on siirrettävä sinne, missä luontoa on eniten muokattu: pääkaupunkiseudulle.

Jos ennallistamisella halutaan saavuttaa aitoja tuloksia, toimenpiteet tulee kohdistaa kaupunkirakenteen kovaan ytimeen. Pääkaupunkiseudun betonilähiöitä on uskallettava purkaa ja asfalttikenttiä palauttaa luonnontilaan. Tämä ei ainoastaan palauta kaupunkiluontoa ja vähennä hulevesiongelmia, vaan se ajaa myös myönteistä yhteiskunnallista muutosta.

Rakennetun ympäristön muuttaminen luonnoksi synnyttää luonnollisen maallemuuttoaallon. Sen seurauksena:

• Muuttotappiokunnat kasvavat ja saavat uutta elinvoimaa.
• Kyläkoulut täyttyvät jälleen oppilaista.
• Asuminen halpenee ja elämisen laatu paranee koko maassa.

Kunnianhimoisten visioiden rinnalla on kuitenkin muistettava talouden tosiasiat. Kuten ennallistamiskeskustelussa on aivan oikein peräänkuulutettu: jokainen toimenpide aiheuttaa kustannuksia, ja suunnitelmassa on vastattava selkeästi kysymykseen "kuka maksaa?"

Pääkaupunkiseudun kiinteistöt ja infra edustavat valtavaa sitoutunutta pääomaa. Purkaminen ja maaperän ennallistaminen maksaa miljardeja euroja. Jos kiinteistönomistajilta tai asukkailta rajoitetaan omaisuuden käyttöä luontoarvojen tieltä, heille on taattava täysi korvaus. Kyse ei ole aidosta toteutuksesta, jos kustannukset sälytetään yksityisille toimijoille ilman varmaa rahoitusta.

Kaupunkiluonnon ennallistaminen ja maaseudun elvyttäminen ovat kannatettavia tavoitteita. Ne voivat kuitenkin toteutua vain silloin, kun hankkeille osoitetaan selkeä rahoituspohja eikä kustannuksia jätetä avoimiksi.

Kuljettajien traumoja ei estetä hyväksymällä itsetuhoisuutta

Syyttömien ihmisten traumatisoituminen liikenteessä on raastava ongelma. Junankuljettaja, joka ei voi pysäyttää junaansa, tai rekkakuljettaja, jonka ajoneuvoa käytetään teon välineenä, kantaa toisen ihmisen epätoivoisen ratkaisun seurauksia usein loppuelämänsä. Ulkopuolisten säästäminen tältä fyysiseltä ja henkiseltä kärsimykseltä on täysin oikeutettu ja tärkeä tavoite.

Aika ajoin viriää ajatus siitä, pitäisikö itsetuhoisille teoille olla oma, valvottu paikkansa – kuten suljettu rata ja betoniseinä – jotta sivulliset säästyisivät. Ajatus kumpuaa halusta suojella syyttömiä, mutta ajatuksena se johtaa vaaralliselle tielle.

Itsemurha-aie on lähes poikkeuksetta akuutti, mielenterveyden kriisistä kumpuava impulssi. Jos yhteiskunta rakentaisi paikkoja teon toteuttamiseen, se ei suojelisi ihmisiä, vaan madaltaisi kynnystä luopua elämästä. Samalla siirtäisimme kohtuuttoman henkisen taakan radan siivoojille ja valvojille. Yhteiskunnan tehtävä ei ole osoittaa seinää epätoivoiselle, vaan tarjota käsi, josta ottaa kiinni.

Ainoa eettisesti ja inhimillisesti kestävä tapa suojella ammattikuljettajia on estää teot ennalta. Tämä vaatii radanvarsien aitaamista, keskikaiteita maanteille ja ennen kaikkea kynnyksetöntä pääsyä mielenterveyspalveluihin silloin, kun hätä on suurin.

Kuljettajien traumat loppuvat vain silloin, kun autamme ihmisiä ennen kuin he päätyvät liikenteeseen.

Jos sinä tai läheisesi tarvitsette tukea, apua on saatavilla:

MIELI ry:n Kriisipuhelin: 09 2525 0111 (24/7)

Hätänumero: 112 (välittömässä vaarassa)

Mistä on mummot ja papat tehty?

Sukkapuikoista, lankakeristä, silmälaseista, käsistä hellistä.

Suuresta sylistä, yökylistä, pulkkamäestä, satujen väestä.

Parransängestä, naurunrypyistä, veneretkistä, kalojen hypyistä.

Hetkistä heleistä, nettipeleistä.

Pienistä moitteista, suurista kehuista, nakkisopasta, mansikkamehuista.

Niistä on mummot ja papat tehty.

Tuulivoiman ”fantastinen” tulevaisuus vaatii miljardien rehellisyyttä

Tuulivoiman potentiaali Suomelle on paperilla aivan fantastinen. Synonyymisanakirja tarjoaa sanalle vastineita kuten huikea, valtava, uskomaton ja jopa mielikuvituksellinen. Viimeinen sana saattaa valitettavasti kuvata parhaiten sitä intoa, jolla vihreää siirtymää meillä tällä hetkellä maalataan. Tulevaisuus voi olla mahtava ja vaikuttava, mutta vain jos laskemme investointien hinnan ja riskit realistisesti.

Visio puhtaan sähkön ympärille rakentuvasta teollisuudesta on houkutteleva. Olisi hienoa nähdä vihreää terästä Inkoossa, vihreää alumiinia Kokkolassa, vihreää metanolia Ranualla sekä vihreitä polttoaineita, lannoitteita ja dataa ympäri Suomea. Mutta utopioiden sijaan meidän on puhuttava numeroista.

Tämän teollisuuslistan pyörittäminen vaatisi arviolta 50 000 megawattia (MW) tuulivoimakapasiteettia. Koska tuuli on luonnostaan epävarmaa, rinnalle on pakko rakentaa massiivinen arsenaali varavoimaa ja säätövoimaa – vähintään 30 000 megawatin edestä.

Kun sähköjärjestelmän laajentaminen maksaa arviolta 2,5 miljoonaa euroa megavatilta, pelkkään infraan uppoaisi 200 miljardia euroa. Lisätään päälle vihreiden tehtaiden perustamiskustannukset, noin 100 miljardia, ja koko ohjelman hintalapuksi tulee 300 miljardia euroa. Se on summa, jota Suomella ei omasta takaa ole.

Mistä raha siis otetaan? Katseet kääntyvät helposti itään. Kiinalaisilla on valtavat, noin 3 000 miljardin euron rahavarannot, ja maailman kymmenestä suurimmasta tuuliturbiiniyrityksestä kuusi on kiinalaisia. On hyvinkin mahdollista, että Kiina kiinnostuisi Suomen saneeraamisesta vihreäksi alustakseen.

Mutta tässä piilee kriittinen kysymys: haluammeko todella myydä maamme kriittisen infrastruktuurin ja tulevaisuuden teollisuuden ulkomaisen suurvallan käsiin? Innovatiivisuus ja isosti ajattelu ovat kannatettavia asioita, mutta vihreän siirtymän huumassa emme saa sokeutua taloudelliselle ja geopoliittiselle riippuvuudelle.

Isosti ajattelemisen on oltava myös viisasta ajattelemista. Fantastinen tulevaisuus ei synny pelkistä visioista, vaan siitä, että pidämme langat omissa käsissämme. 

Tuulivoimaloiden melua ei voi arvioida vain desibeleillä

Suomessa tuulivoimasta keskustellaan usein ilmaston, energian ja talouden näkökulmasta. Liian usein kuitenkin unohtuu yksi asia: matalataajuinen melu ja sen vaikutukset ihmisiin.

Jo vuonna 1987 yhdysvaltalainen tutkija N.D. Kelley osoitti, että tuulivoimaloiden matalataajuinen melu voi käyttäytyä aivan eri tavalla kuin tavallinen ympäristömelu. Tutkimuksessa havaittiin, että rakennukset voivat vahvistaa matalia ääniä sisätiloissa resonanssin vuoksi. Tällöin ääni ei välttämättä tunnu voimakkaalta ulkona, mutta sisällä se voi aiheuttaa painon tunnetta, sykintää, häiritsevyyttä ja univaikeuksia.

Erityisen mielenkiintoista on, että tutkimuksessa todettiin yleisesti käytetyn A-painotetun melumittauksen soveltuvan huonosti tällaisten vaikutusten arviointiin. Toisin sanoen pelkkä dBA-lukema ei aina kerro, millaisen ääniympäristön ihminen todella kokee kodissaan.

Tämä ei tarkoita, että kaikki tuulivoimalat aiheuttaisivat vakavia terveysongelmia tai että tuulivoimaa pitäisi vastustaa. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että meluvaikutuksia pitäisi arvioida mahdollisimman realistisesti. Jos mittausmenetelmä jättää juuri matalataajuiset äänet vähälle painolle, riskinä on, että osa todellisista vaikutuksista jää huomaamatta.

On myös muistettava, että Kelleyn tutkimus oli alustava ja perustui pieneen koehenkilöjoukkoon. Tutkija itsekin korosti, että tulokset vaativat laajempia jatkotutkimuksia. Se ei kuitenkaan vähennä tutkimuksen merkitystä. Päinvastoin se osoittaa, että aihetta on syytä tutkia lisää eikä sivuuttaa sitä pelkästään siksi, että vaikutuksia on vaikea mitata.

Tuulivoima on tärkeä osa puhdasta energiantuotantoa, mutta sen hyväksyttävyys perustuu myös siihen, että lähialueiden asukkaiden kokemukset otetaan vakavasti. Teknologia kehittyy jatkuvasti, ja samalla myös melun arviointimenetelmien tulisi perustua parhaaseen saatavilla olevaan tutkimustietoon.

Hyvä päätöksenteko ei synny vastakkainasettelusta vaan avoimesta tutkimuksesta, luotettavista mittauksista ja siitä, että myös epämukavat tutkimustulokset uskalletaan ottaa huomioon.