Panostus Hartusvuoren virallisiin reitteihin tuo turvaa ja säästää luontoa

Hartusvuori on yksi Jämsän upeimmista lähiliikunta-alueista, joka houkuttelee luonnon helmaan niin kävelijöitä, juoksijoita kuin maastopyöräilijöitäkin. On hienoa, että alueen monipuoliset maastot ovat aktiivisessa käytössä ja edistävät kuntalaisten hyvinvointia. Pyöräilyn suosion kasvaessa on kuitenkin tärkeää pysähtyä miettimään, miten varmistamme alueen säilymisen elinvoimaisena ja turvallisena myös tulevaisuudessa.

Hartusvuoressa kulkee tällä hetkellä sekä virallisia, merkittyjä pyöräilyreittejä että harrastajien itse muovaamia merkitsemättömiä polkuja. Ero näiden välillä on huomattava. Virallisilla ja tarkasti suunnitelluilla reiteillä pyöräily on turvallista, ja ne on pohjustettu kestämään kulutusta. Näillä urilla luonnon kulumista eli eroosiota ei pääse syntymään, ja maasto pysyy siistinä.

Turvallisuus ja luonnon kunnioittaminen kulkevat käsi kädessä.

Alueen lukuisilla merkitsemättömillä poluilla tilanne on valitettavasti toinen. Niillä maaston eroosio on jo nyt selvästi havaittavissa, mikä kuluttaa Hartusvuoren herkkää luontoa tarpeettomasti. Lisäksi hallitsemattomasti risteävät, merkitsemättömät reitit luovat vaaratilanteita muille alueella liikkuville, kuten lapsiperheille, koiranulkoiluttajille ja kävelijöille, sillä yhteisiä "liikennesääntöjä" on vaikea noudattaa polkujen epävirallisuuden vuoksi.

Jämsän kaupungin olisikin nyt viisainta keskittää resurssinsa ja kehitystyönsä alueella nimenomaan virallisten pyöräilyreittien edistämiseen ja ylläpitoon. Keskittämällä pyöräilytoiminta selkeästi merkityille ja huolletuille urille saavutetaan paras mahdollinen ratkaisu sekä turvallisuuden että ympäristön kannalta.

Laadukkaat, viralliset reitit palvelevat pyöräilijöitä erinomaisesti ja ohjaavat liikkumista luonnollisesti oikeille urille. Näin vaalimme Hartusvuoren upeaa luontoa ja takaamme kaikille ulkoilijoille turvallisen ja nautinnollisen elämyksen metsän siimeksessä.

Kotiseutumme vaarassa: Miten teolliset suurhankkeet voidaan torjua

Massiiviset tuulivoimalat, aurinkopaneelikentät, siirtolinjat ja kaivoshankkeet uhkaavat pirstoa Suomen luontoa ja romuttaa maaseudun kiinteistöjen arvon. Tuoreen analyysin mukaan ulkomaisten yhtiöiden ja konsulttien ajamia jättihankkeita ei kuitenkaan tarvitse seurata sivusta. Luonnon ja elinympäristön pelastaminen vaatii kuntalaisilta ja päättäjiltä suuria tekoja: ennakoivaa asiantuntijatiedon jakamista, kunnan kaavoitusoikeuden tiukkaa käyttöä, yhteisöllistä järjestäytymistä sekä sitkeää oikeudellista vaikuttamista. Paikallisella yhteisrintamalla on voimaa kääntää päätöksenteko luonnon ja ihmisten eduksi.

1. Ennakoiva vaikuttaminen ja riippumattoman tiedon jakaminen

Asiantuntijatiedon toimittaminen: Tehokas torjunta alkaa ennen kuin viralliset suunnitelmat tulevat edes julki. Kuntalaisia ja päättäjiä on valistettava tuulivoimaloiden ja muiden hankkeiden todellisista ekologisista, taloudellisista ja sosiaalisista vaikutuksista.

Lobbauskoneiston murtaminen: Lehtiteksti kritisoi sitä, että kunnissa uskotaan liikaa hanketoimijoiden konsultteja ja lobbareita riippumattomien asiantuntijoiden sijaan. Suuri teko on velvoittaa päätöksentekijät perehtymään riippumattomiin selvityksiin ja teettämään avoimia laskelmia myös hankkeiden haitoista ja pitkäaikaisvaikutuksista (kuten kiinteistöjen arvon alenemisesta) pelkkien kiinteistöverotulojen tuijottamisen sijaan.

 
2. Kuntatason päätöksentekoon vaikuttaminen ja kunnan toimivalta

Kuntien tekemät hylkäyspäätökset: Konkreettisena ja tehokkaana torjuntatekona esitetään Toivakan kunnan esimerkki syyskuulta 2024. Kunta päätti olla käynnistämättä Metsäsalon tuulivoimahankkeen kaavoitusta, koska sen haitat luonnolle ja ihmisille arvioitiin suuremmiksi kuin hyödyt. Kunnan oma päätösvalta kaavoituksessa on siis vahva este.

Kuntakohtaiset tiukat määräykset: Kuntia tulisi vaatia asettamaan omia tiukkoja määräyksiä rakentamiselle, kuten asettamaan riittävät kansalliset/paikalliset suojaetäisyydet asutukseen.

Ympäristölupavaatimukset: Koska tuulivoimaloita ei ole yleisesti säädetty luvanvaraisiksi, suuri teko on vaatia kunnalta tai valvontaviranomaiselta tapauskohtaista ympäristölupamenettelyä. Ympäristölupa saattaa toiminnan ennakkovalvonnan alaiseksi, ja kuntalaisilla sekä paikallisilla yhdistyksillä on kuntalain nojalla oikeus tehdä aloite luvan tarpeen arvioimisesta.

3. Järjestäytyminen, kansanliikkeet ja yhteisrintama

Yhdistystoiminta ja verkostoituminen: Yksittäisten "pienten äänien" yhdistäminen suureksi rintamaksi on lehden keskeinen sanoma. Toiminta kanavoituu Pelastetaan Suomen Luonto ry:n ja Pelastetaan Järvi-Suomi ry:n kaltaisten puoluepoliittisesti sitoutumattomien yhdistysten kautta.

Ydinryhmien perustaminen: Kun hanke tulee julki, on perustettava paikallinen ydinryhmä, luotava toimintasuunnitelma ja järjestettävä rahoitus vastatoimille.

Mielenosoitukset ja julkinen paine: Tekstissä mainitaan eri kuntien asukkaiden nouseminen kapinaan esimerkiksi Fingridin suurteholinjoja vastaan (kuten Harjulinja-mielenosoitus Jyväskylässä). Julkinen protestointi ja ministerien sekä kansanedustajien tapaaminen tuo asukkaiden huolen ja vastustuksen päättäjien tietoon.

 
4. Oikeudelliset keinot ja valitusprosessit

Valitukset ja lupaprosessit: Sitkeä juridinen vastustaminen on pitkäaikainen keino. Lehdessä mainitaan esimerkkinä Luhangan Latamäen voimaloiden meluhaitoista käytävä oikeudenkäynti, joka on kestänyt jo 11 vuotta. Hallinnollisten prosessien tunteminen ja vireillepano-oikeuden käyttäminen pakottavat viranomaiset ja yhtiöt tilille.

 
5. Maanomistajien vastuullisuus

Vuokrasopimuksista kieltäytyminen: Suuri merkitys on naapuruusavulla ja sillä, etteivät maanomistajat lyhytnäköisten vuokratulojen toivossa allekirjoita sopimuksia, jotka tuovat teollisuusalueen ja sen haitat (melu, välke, luonnon pirstoutuminen) oman kylän tai naapurin nurkalle.

 
6. Lainsäädännölliset vaatimukset (Valtakunnan taso)

Tuulivoimalain vaatiminen: Lehdessä korostetaan, että Suomesta puuttuu erillinen tuulivoimalaki, minkä vuoksi ulkomaiset yhtiöt voivat jättää jälkiensä siivoamisen eli ennallistamisen tekemättä suomalaisen tytäryhtiön ajautuessa konkurssiin. Suurena teollisuutta hillitsevänä tekona pidetään vaatimusta laista, joka pakottaisi toimijat todellisiin purkuvakuuksiin ja suojaisi kansalaisten omaisuudensuojaa.

Yhteenveto: Tehokkain tapa torjua luontoa tuhoavia hankkeita on ennakoiva ja tiedostava paikallinen vastarinta , jossa kunnat käyttävät kaavoituksellista itsemääräämisoikeuttaan , kuntalaiset ja yhdistykset käyttävät lakisääteisiä aloite- ja valitusoikeuksiaan sekä muodostavat yhteisen, näkyvän kansanliikkeen lobbausta ja kansainvälisten suuryritysten taloudellisia intressejä vastaan.

Seitsemän neuvoa maanomistajille, joille tarjotaan vuokrasopimusta tuulivoimalan paikasta

1. Älä koskaan allekirjoita minkäänlaista sopimusta.
2. Älä koskaan allekirjoita minkäänlaista sopimusta ilman maankäyttöön ja sopimusjuridiikkaan perehtyneen asiantuntijajuristin apua
3. Älä koskaan hyväksy yli 25 vuoden vuokra-aikaa
4. Älä koskaan suostu vuosivuokraan, joka on %-osuus voimalan/voimaloiden tuottamasta tulosta tai voitosta. Näin vältät riskin, että et koskaan saa mitään vuokratuloa. Vuokran tulee olla 0,5–1 % voimalan investoinnin arvosta eli 50 000–100 0000 €/voimala/vuosi
5. Älä koskaan suostu alle 750 000 € ilman indeksiehtoa olevaan purkuvakuuteen/voimala. Myöskään kunta ei saa suostua. Vaadi purkuvakuuden maksatusetupainotteiseksi. 25 %, kun rakentaminen alkaa, 25 %, kun voimalat kytketään verkkoon, 25 % 5 vuoden käytön jälkeen ja 25 % 10 vuoden kuluttua.
6. Vaadi sopimukseen, ehto, että toiminnan päättyessä mistä tahansa syystä, vuokralainen purkaa kaikki voimaloiden maanpäälliset osat sekä perustukset kokonaan, akkuvarastot, muuntajat ja kaapelit sekä romuttaa että kierrättää ne ja ennallistaa kaikki rakennuspaikat sekä huoltotiet.
7. Vuokrasopimusta ei saa siirtää kolmannelle osapuolelle vuokranantajaa kuulematta eikä ilman vuokranantajan suostumusta.

Näistä neuvoista numero 1 on tärkein. 

Kotiseudun Ääni -lehti, Itä-Päijänne

Tupsahtipa eteeni mielenkiintoinen julkaisu, Kotiseudun Ääni -lehti, Itä-Päijänne. Lehden painos oli 5000 kpl ja se on jaettu paikallisesti.

Lehti luonnon monimuotoisuuden, ympäristön ja ihmisten terveyden ja omaisuuden puolesta. Lehti sisältää paikallisen asioiden lisäksi myös eri puolilla Suomea olevia luontoon liittyviä yleisiä asioita.

Jämsän investointinäkymät ja elinvoima

Jämsässä on totuttu puhumaan väestönkehityksen ja talouden haasteista, mutta niiden rinnalla kaupungissa on parhaillaan käynnissä merkittävä positiivinen vire. Jämsään on suunnitteilla tai rakenteilla ei-julkisia investointeja arviolta 60–70 miljoonan euron edestä, mikä on tämän kokoiselle kaupungille erittäin suuri summa.

Vaikka kaikki hankkeet eivät markkinatilanteen tai byrokratian vuoksi aina toteudu, pelkkä investointikiinnostus on vahva signaali siitä, että yritykset näkevät Jämsässä todellista potentiaalia.

Keskeiset investointikohteet ja toimialat:

• Vähittäiskauppa ja sijainti: Valtateiden 9 ja 24 risteysalueelle rakennetaan Puuilon tavarataloa (noin 13 uutta työpaikkaa), ja alueelta on varattu kaksi muutakin tonttia, mikä osoittaa Jämsän liikenteellisen sijainnin vetovoiman.
• Matkailu: Himoksen alueelle suunniteltu Himos Inn -huoneistohotellihanke heijastaa uskoa matkailun kasvuun ja tuo alueelle laajempia talous- ja työllisyysvaikutuksia.
• Energia ja teknologia: Kaupunkiin suunnitellaan useita akkuvarastohankkeita sekä datakeskuksia (esim. Myllymäen alueelle), mikä kytkee Jämsän osaksi tulevaisuuden energiainfrastruktuuria.
• Kiertotalous ja teollisuus: Kaipolassa etenee Corsairin ympäristölupaprosessi muoviöljyn teolliseen tuotantoon, mikä voi vauhdittaa koko alueen teollista kehitystä.

Kaupungin rooli kasvun mahdollistajana

Yritykset luovat työpaikkoja, lievittävät työttömyyttä ja tuovat verotuloja, joilla kunnan palvelut rahoitetaan. Jotta tämä kehitys jatkuu, Jämsän on oltava aidosti yritysmyönteinen:

• Kaupungin tehtävä on purkaa byrokraattisia esteitä ja tarjota sujuvaa kaavoitusta, toimivia lupaprosesseja sekä ennakoitavaa päätöksentekoa.
• Investointien houkutteleminen vaatii jatkuvaa työtä, aktiivista maankäyttöpolitiikkaa ja myönteistä ilmapiiriä.

Tiivistettynä: Vaikka realismi on pidettävä mielessä eikä nykyinen vire ratkaise kaikkia ongelmia, investointisuunnitelmat antavat Jämsälle tärkeän suunnan ja osoittavat uskoa tulevaisuuteen.

Onko murtomaahiihto vaiettu turvallisuusriski?

Suomessa käydään jatkuvaa ja tarkkaa keskustelua julkisten palveluiden turvallisuudesta. Meillä on tiukat kriteerit leikkikenttien varusteille, päiväkotien pihanäkymille ja jopa maastopyöräilijöiden aiheuttamille vaaroille metsäpoluilla. Yksi kansallislaji on kuitenkin jäänyt tässä turvallisuuskeskustelussa kummalliseen katveeseen: murtomaahiihto.

Kunnat ja kaupungit vastaavat ylläpitämiensä latuverkostojen turvallisuudesta, mutta onko riskianalyysi tehty riittävän syvällisesti? Tilastot kertovat karua kieltä. Eniten hiihtoladuilla loukkaantuvat 41–65-vuotiaat, mikä viittaa usein "ruostuneisiin taitoihin". Moni palaa ladulle vuosikymmenten tauon jälkeen, jolloin vauhti ja nykyvälineiden liukkaus ylittävät motoriset taidot.

Tyypillinen hiihtotapaturma on kaatuminen, mutta sen seuraukset eivät ole vähäpätöisiä. Polven venähdykset, olkapään sijoiltaanmenot ja murtumat kuormittavat terveydenhuoltoamme merkittävästi. Kun tähän yhdistetään latu-urien rakenteelliset riskit – kapeat väylät, alamäkien kovat vauhdit ja aivan uran vieressä törröttävät vesomisen jälkeiset terävät kannot tai puut – nousee kysymys vastuusta. Onko latuverkosto tällä hetkellä turvallisuusstandardeiltaan samalla tasolla kuin vaikkapa nykyaikainen leikkipuisto?

Äärimmäinen kysymys tietenkin on: pitäisikö murtomaahiihto kieltää sen vaarallisuuden vuoksi, jos asiaa mietitään puhtaasti riskien ja kustannusten kautta?

Vastaus ei tietenkään ole kielto, mutta analyyttinen tarkastelu on paikallaan. On ristiriitaista, että vaadimme pyöräilijöiltä kypärää ja säätelemme tarkasti monia muita liikuntamuotoja, mutta hiihtoladulla riski kuitataan usein "omana syynä". Kuntien on herättävä tarkastelemaan latuympäristöjä kriittisemmin: raivaukset on tehtävä huolella, vaaranpaikat merkittävä ja kenties latuprofiileja loivennettava vastaamaan nykyhiihtäjän todellista taitotasoa.

Murtomaahiihto on upea laji, mutta se ei saa olla sokea piste turvallisuuskeskustelussa. On aika vaatia latu-urilta samaa vastuullisuutta, jota edellytämme kaikilta muiltakin kuntalaisten liikkumisympäristöiltä.

Tuulivoimasta on tullut sähkönkuluttajan historian suurin virheinvestointi

Vielä muutama vuosi sitten sähkön kuluttajahinnat pysyttelivät vuosikausia maltillisesti alle viidessä sentissä kilowattitunnilta. Nyt, kun tuulivoimaa on kiihtyvällä vauhdilla rakennettu, olemme saaneet todistaa käsittämättömiä 200–300 sentin hintahuippuja. Tuulivoimarakentamisesta onkin muodostumassa sähkönkuluttajan näkökulmasta suurin virheinvestointi, mitä maassamme on koskaan tehty.

Poliittisesti hypetetyn vihreän siirtymän taloudellinen todellisuus iskee nyt silmille ympäri Eurooppaa. Saksalainen teollisuusjätti Siemens Ag on tehnyt tuulivoimalla valtavat tappiot ja hakee Saksan valtiolta 4,5 miljardin euron tukipakettia pelastaakseen tuulivoimayksikkönsä konkurssilta. Tilanne on johtanut absurdiin noidankehään: Saksan poliitikot suunnittelevat nyt investointeja kohteisiin, jotka lisäisivät energian tarvetta keinotekoisesti, jotta Siemensin tuulivoimatuotantoa saataisiin lisättyä. Tuulivoimaa ei siis enää rakenneta tyydyttämään sähkön kysyntää, vaan sähkön kysyntää lisätään, jotta saadaan pidettyä pystyssä kannattamatonta tuulivoimaa.

Sama kriisi näkyy naapurissamme. Ruotsin tuulivoimayhtiöistä jo yli kolmannes tekee tappiota ja huojuu konkurssin partaalla. Kun valtion tuet loppuvat, yhtiöt eivät enää pysty kattamaan kulujaan. Tuulivoima ”kannibalisoi” itse itsensä: kun tuulee kunnolla, myllyt tuottavat sähköä yli tarpeen ja hinta painuu negatiiviseksi, jolloin euroja ei virtaa kassaan. Kun taas on tyyntä ja sähkön hinta on huipussaan, myllyt seisovat toimettomina. Liiketoimintamalli on kestämätön.

Suomen tuulivoimarakentamista tuetaan viidellä miljardilla eurolla, vaikka todellisia päästövähennyksiä sillä ei edes saada aikaan.

Kun otetaan huomioon tuulimyllyjen rakentamiseen tarvittavien harvinaisten metallien, teräksen ja betonin valmistus, massiiviset kuljetukset sekä metsien kaatamisesta johtuva hiilinielujen vähentyminen, tuulivoimarakentaminen tosiasiassa vain lisää Suomen päästöjä.

Samaan aikaan globaalit ilmastokokoukset alkavat tuntua suorastaan turhauttavilta. Vaikka Suomi ja koko Eurooppa laitettaisiin kokonaan kiinni, maapallon päästöt lisääntyvät hurjaa vauhtia muualla. Suomen asennettu tuulivoimateho on noin 7 000 megawattia (MW). Vertailun vuoksi Kiina ja Intia rakentavat parhaillaan uutta hiilivoimaa käsittämättömät 1 400 000 MW. Tämän lisäksi Kiina investoi yli 40 maahan rakentamalla kymmeniä tuhansia megawatteja lisää hiilivoimaa – osittain jopa maihin, joissa sitä ei ole aiemmin edes ollut.

Suomen vuotuiset päästöt ovat noin 55 miljoonaa tonnia, mikä on vaivaiset 0,14 prosenttia maailman kokonaispäästöistä. Kiinan päästöt ovat 14 miljardia tonnia ja ne lisääntyvät joka vuosi 700 miljoonalla tonnilla. Intian päästöt puolestaan kasvavat 180 miljoonalla tonnilla vuosittain. Samaan aikaan kansainvälisen sopimusjärjestelmän ulkopuolelle on jätetty kokonaan globaali lentoliikenne (noin 5 % päästöistä, tuplaantuu 15 vuodessa) ja laivaliikenne (noin 3 % päästöistä, moninkertaistuu lähivuosikymmeninä).

On kestämätöntä, että suomalainen sähkönkuluttaja laitetaan maksumieheksi kalliille, epävarmalle ja luontoa kuormittavalle tuulivoimaliiketoiminnalle, jolla ei ole mitään merkitystä globaalien päästöjen kannalta. Päätöksentekoon tarvitaan nyt kiireesti realismia ja paluuta varmaan, markkinaehtoiseen ja aidosti edulliseen energiantuotantoon.

Koulujen lakkauttaminen ei ole mikään automaattinen talous- tai laatupelastus

Keskustelu kuntien palveluverkosta ja erityisesti kyläkoulujen lakkauttamisesta toistuu säännöllisin väliajoin ympäri Suomea. Julkisessa debatissa koulujen sulkemista tarjotaan usein automaattisena ratkaisuna kuntatalouden haasteisiin ja opetuksen laadun parantamiseen. On kuitenkin harhaanjohtavaa asettaa koulujen lukumäärä ja opetuksen laatu vastakkain, ikään kuin pienempi kouluverkko tarkoittaisi automaattisesti parempaa opetusta.

Kouluverkko ei ole mikään vaiettu tabu, josta ei uskallettaisi puhua. Päinvastoin, siitä keskustellaan vuodesta toiseen niin paljon, että välillä tuntuu joidenkin tarjoavan lakkautuksia lääkkeeksi tilanteesta riippumatta. Siksi on perusteltua tarkastella kriittisesti, mitä hyötyä tästä toimenpiteestä todellisuudessa on.

On selvää, että kuntien talous on tiukilla ja menojen kasvulle on tehtävä jotain. Samalla on kuitenkin kysyttävä, kuinka paljon yksittäisten lähikoulujen lakkauttaminen lopulta vaikuttaisi kokonaisuuteen. Missä ovat tarkat ja realistiset laskelmat?

On hyvin mahdollista, että saavutettavat säästöt jäävät varsin pieniksi. Oppilaat eivät katoa minnekään, vaan siirtyvät toisiin yksiköihin, jolloin kustannukset – kuten kasvavat koulukuljetusmaksut – vain muuttavat muotoaan. Lisäksi on perheitä kohtaan väärin laittaa lapset kärsimään siitä, että kunnissa on tehty muita suuria investointeja, joiden laskuja nyt maksatetaan peruspalveluista tinkimällä.

Tutkimus ja asiantuntijapuheenvuorot ovat korostaneet, että pienillä kouluilla on merkittäviä vahvuuksia.

• Oppilaat tunnetaan yksilöinä.
• Oppimisen haasteisiin voidaan puuttua ajoissa.
• Koulupäivän ympäristö on turvallinen ja yhteisöllinen.

Laatu ei siis ole kiinni yksikön koosta, vaan siitä, miten toimintaa järjestetään.

Elinvoima ja varautuminen unohdetaan laskelmista

Keskustelusta puuttuu usein näkökulma alueiden elinvoimaan. Maaseudun ja taajamien palveluita on jo pitkään karsittu. Jos myös koulu viedään, viesti asukkaille on selvä: täällä ei enää haluta pitää kiinni lapsiperheistä. Koulu ei ole vain opetuksen järjestämispaikka, vaan yhteisöllisyyden, turvallisuuden ja paikallisen identiteetin ydin. Kun alueet näivyttyvät, vaikutukset heijastuvat lopulta koko kunnan vetovoimaan.

Nykyisessä epävarmassa maailmantilanteessa asiaa on syytä tarkastella myös varautumisen ja kriisinkestävyyden näkökulmasta. Elinvoimaiset kylät ja hajautettu palveluverkko lisäävät yhteiskunnan resilienssiä. Kun ihmiset ja peruspalvelut eivät ole keskittyneet vain yhteen paikkaan, kunta kestää paremmin häiriöitä ja poikkeustilanteita. Lähikoulut ovat osa toimivaa paikallista infrastruktuuria ja arjen turvaverkkoa.

Taloudesta pitää pystyä keskustelemaan avoimesti, mutta vastuullista päätöksentekoa ei ole se, että helpoimmaksi säästökohteeksi valitaan toistuvasti lapsiperheet ilman rehellistä arviota päätösten kerrannaisvaikutuksista. Kyse ei ole vain euroista, vaan siitä, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa ja millaiset edellytykset annamme lasten arjelle, oppimiselle ja hyvinvoinnille.

Sanonta - Tuhannen pillun päreet

Kun joku menee tuhannen pillun päreiksi, niin se hajoaa totaalisti. Sanonnan alkuperälle on hyvältä tuntuva selitys, joka on kirjattu alle. Asiantuntijat tosin kyseenalaistavat tämän selityksen, ja arvelevat, että alkuperäinen sanonta on ollut mennä tuhansiksi päreiksi, ja pillu on vain lisätty siihen vahvikesanana, vähän samaan tapaan kuin täpötäysi on vielä täydempi kuin täysi.

Pillun päreitä käytettiin vielä 1800-luvulla, ennen laudeliinojen keksimistä, saunoissa naisten alapään suojana. Pillun päreet eli "vitukkeet", kuten niitä tuolloin kutsuttiin tehtiin tavallisista männyistä vuolluista päreistä muotoilemalla ne naisen omien muotojen ja käyttötarkoituksen mukaan. Luonnollisesti ne olivat alussa puunvärisiä, mutta muuttivat sitten väriään mitä enemmän niitä käytettiin. Ihan pärekaton harmaiksi ne eivät sentään ehtineet. Sanonta "Tuhannen pillun päreiksi" on syntynyt luonnollisesti, kun miehet ovat arvioineet puun kokoa ja sen riittävyyttä erilaisiin käyttötarkoituksiin. Naisille varattiin tietysti oma puu vitukkeisiin eli pillun päreisiin. "Tuo mänty riittää varmasti tuhannen pillun päreiksi", on varmasti ollut tuttu sanonta metsissä eri puolilla Suomea.

Sähköä herran haltuun – kuka siivoaa tuuli- ja aurinkohumun jäljet?

Viime aikoina on puhuttu paljon niin sanotusta vihreästä siirtymästä, ja maaseudun rauhaan on kohonnut valtavia tuulimyllyjä sekä laajoja aurinkopaneelikenttiä. Meille luvataan halpaa ja puhdasta energiaa. Mutta kun asioita miettii ihan maalaisjärjellä, alkaa herätä kysymyksiä, joihin herrojen juhlapuheissa ei tunnu löytyvän kunnon vastauksia. Mitä tapahtuu silloin, kun luontoäiti ei olekaan yhteistyöhaluinen?

Mietitäänpä ensin sitä kaikkein yksinkertaisinta asiaa: mistä saadaan sähkö silloin, kun ei tuule eikä aurinko paista? Talvella on usein viikkojenkin jaksoja, jolloin on täysin tyyntä ja pimeää. Silloin ei pyöri yksikään mylly, eikä yksikään aurinkopaneeli herää eloon. Silti mökissä pitäisi pitää valot päällä ja pakastin kylmänä. Totuus on, että pelkällä säästä riippuvaisella energialla Suomi pysähtyy. Tarvitsemme aina rinnalle sellaista "perusvoimaa", joka toimii säästä viis – kuten ydinvoimaa, puuta tai vesivoimaa. Akut ja varastot ovat vielä aivan liian pieniä ja kalliita pelastamaan tilannetta silloin, kun koko maa kylpee tyyneydessä ja pakkasessa.

Toinen outo juttu on näiden laitosten kannattavuus. Nykyään sähkön hinta painuu usein nollaan tai jopa miinukselle silloin, kun tuulee kovasti ja aurinko porottaa täydeltä taivaalta. Kaikki myllyt ja paneelit tuottavat sähköä samaan aikaan, ja markkinat ylikuormittuvat. Mutta miten mikään yritys voi pysyä pystyssä pitkän päälle, jos sen tuottaman tavaran hinta on nollassa silloin, kun tavaraa vihdoin saadaan tehtyä? Ja kun on tyyntä ja sähkö olisi kallista, näillä firmoilla ei ole mitään myytävää. Tämä yhtälö tuntuu sotivan kaikkea tervettä taloudenpitoa vastaan.

Suurin huoli piilee kuitenkin tulevaisuudessa, kun katsotaan näiden laitteiden elinkaarta. Tuulivoimalan elinikä on vain noin 20–25 vuotta, ja aurinkopaneelienkin teho hiipuu suunnilleen samassa ajassa. Ne eivät siis ole ikuisia, vaan ne tulevat tiensä päähän yllättävän nopeasti.

Ja kuka sitten maksaa niiden purkamisen ja siivoamisen? Julkisuudessa on väitetty, että tuulimyllyjen purku maksaa itsensä takaisin romumetallin hinnalla. Kentältä kantautuvat tositarinat kuitenkin kertovat, että romun myynnin jälkeenkin maksettavaa voi jäädä yli 100 000 euroa per mylly. Lisäksi uudet lakimuutokset vaativat, että myös massiiviset betonijärkäleet eli voimaloiden perustukset pitäisi kaivaa ylös luonnosta, mikä maksaa vielä enemmän.

Pahimmassa skenaariossa näitä hankkeita pyörittävät pienet tytäryhtiöt menevät vuosien saatossa konkurssiin, kun sähkön hinta heittelee eikä toiminta enää kannata. Jos vakuudet eivät ole kunnossa, siivouslasku ja vastuu satojen tuhansien eurojen purkutöistä voivat kaatua suoraan maansa vuokranneen tavallisen maanomistajan tai viime kädessä veronmaksajien niskaan. Sama uhka koskee aurinkovoimaloita: kuka korjaa tuhannet vanhat paneelit pois pelloilta ja metsistä, jos omistajayhtiö on kadonnut bittiavaruuteen?

Ennen kuin koko Suomi peitetään paneeleilla ja mastoilla, olisi syytä varmistaa, ettei tästä vihreästä unelmasta jää tuleville sukupolville pelkkää mustaa siivouslaskua ja luontoon hylättyä romua. Maalaisjärkeä saa käyttää myös energiapolitiikassa.

Kaupungin lämpövalinnat tehtävä kokonaistalous edellä

Jämsän kaupungilla on oma kaukolämpöyhtiö, Jämsän Aluelämpö Oy. Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, pitäisikö kaupungin omien kiinteistöjen, kuten koulujen ja virastojen, siirtyä käyttämään maalämpöä, jos se on kaukolämpöä halvempaa. Kysymys on tärkeä jokaiselle veronmaksajalle.

Laki ei velvoita kaupunkia käyttämään omaa kaukolämpöään. Kaupunki saa vapaasti valita kiinteistöihinsä halvimman ja parhaan lämmitysmuodon. Päätöstä ei kuitenkaan voi tehdä vain yhden rakennuksen laskujen perusteella. On katsottava veronmaksajan yhteistä lompakkoa.

Jos suuri kaupungin kiinteistö irtaantuu kaukolämpöverkosta, yksittäisen rakennuksen lämmityskulut laskevat. Samalla Jämsän Aluelämpö kuitenkin menettää suuren asiakkaan ja tuloja. Lämpöverkon hoitaminen ja putkien kunnossapito maksavat silti saman verran kuin ennenkin.

Tämä johtaa herkästi kahteen asiaan: joko kaukolämmön hintaa joudutaan nostamaan muilta kuntalaisilta ja paikallisilta yrityksiltä, tai kaupungin saamat osingot omasta yhtiöstään pienenevät. Silloin säästö siirtyy vain taskusta toiseen, ja matkalla hävitään uuden maalämpöjärjestelmän rakennuskulut.

Maalämpö on tutkitusti tehokas ja hyvä energiamuoto. Ennen kuin kaupungin rakennuksissa hätiköidään tekemään suuria muutoksia, Jämsässä on tehtävä tarkat laskelmat koko kaupunkikonsernin tasolla.

Veronmaksajan etu toteutuu vain silloin, kun ratkaisut tehdään kokonaistalous – ei pelkkää osaoptimointia – ajatellen.

Keuruun Lehmikorven jupakka pähkinänkuoressa

 1. Mistä Lehmikorven jupakassa on kyse?

Koko sotku tiivistyy siihen, kuka pureskelee ja kenen suulla.

Kun kuntalaiset valittivat tuulivoimakaavasta hallinto-oikeuteen, kaupungin piti antaa virallinen, puolueeton lausunto vastineeksi. Mutta kävikin ilmi, että tuulivoimayhtiö Pohjan Voiman palkkaamat juristit olivat mukana luonnostelemassa tätä kaupungin vastausta.

Yhtiön pomo puolustautuu sanomalla, että se on normaalia "kulujen kattamista ja luonnostelua", josta on sovittu kaavoitussopimuksessa. Kaupunginjohtaja Janne Teeriaho taas vihelsi pelin poikki, veti pykälän listalta ja sanoi suoraan, että tämä touhu haisee rakenteelliselta korruptiolta ja sotii hyvää hallintotapaa vastaan. Tapauksesta on tehty myös rikosilmoitus.

2. Mitä on "suomalainen rakenteellinen korruptio"?

Suomi loistaa aina kansainvälisissä puhtaus- ja rehellisyystilastoissa. Se johtuu siitä, että meillä ei oteta setelitukkoja vastaan huoltoaseman takapihalla. Meillä korruptio on siistiä, sisäsiistiä ja usein täysin laillista.

Kuntaliiton juristi Kirsi Lamberg pukee sen hienosti sanoiksi: toimitaan pykälien mukaan, mutta homma ei kestä eettistä tarkastelua.

Maankäyttö ja kaavoitus (kuten tuulivoimahankkeet) ovat korruption suosituimpia pelikenttiä, koska:

• Liikkeellä on valtavasti rahaa: Isot hankkeet tarkoittavat isoja euroja maanomistajille ja yhtiöille.
• Maaperää pehmitetään: Hankeyhtiöt saattavat hakea kuntalaisten hyväksyntää "tukemalla paikallisia yhdistyksiä" tai sponsoroimalla kylätoimintaa.
• Roolit menevät sekaisin: Erityisesti pienissä kunnissa päättäjät, valmistelijat ja hyödynsaajat istuvat usein saman kahvipöydän ääressä. Sukulaisuussuhteet ja omat tai kaverin maaomaisuudet sotkevat esteellisyysrajoja.

3. Miksi tämä on vaarallista tavalliselle kuntalaiselle?

Kun rajat yhtiön edunvalvonnan ja virkamiehen puolueettomuuden välillä hämärtyvät, tavallinen kuntalainen jää jalkoihin. Seuraukset ovat vakavia:

• Luottamus menee: Jos asukkaat kokevat, että päätökset on sovittu kabineteissa valmiiksi miljonääriyhtiöiden kanssa, usko paikalliseen demokratiaan murenee.
• Oikeusturva vaarantuu: Kuntalaisen tekemän valituksen pitäisi saada reilu ja puolueeton käsittely. Jos vastapuolen (yhtiön) juristi kirjoittaa kaupungin vastauksen, peli on pelattu jo ennen kuin se alkoi.

4. Miten Keuruulla kävi – ja mitä tästä opitaan?

Keuruun kaupunginhallitus käsitteli selvityksen ja totesi helmikuussa, ettei jatkotoimia tarvita, koska asiaan on nyt suhtauduttu vakavasti. Peliä on siistitty siten, että jatkossa valmistelijoita on yhden sijaan kaksi, ja pelisääntöjä on kerrattu. Pohjan Voimakin ilmoitti ottavansa asian vakavasti ja päivittävänsä toimintaansa.

Kansanomainen loppupäätelmä:

Lehmikorven tapaus on oppikirjaesimerkki siitä, miten "maan tapa" kohtaa nykyajan vaatimukset avoimuudesta. Se, että jokin asia on kirjattu sopimukseen tai tuntuu yhtiön mielestä "kätevältä käytännöltä", ei tee siitä oikeaa. Kun julkisen talouden tila on tiukka, veronmaksajien rahojen ja päätöksenteon puhtautta katsotaan entistä tarkemmin suurennuslasilla.

Pienissä kunnissa tarvitaan nyt kylmää päätä ja tiukkaa itsereflektiota: kenen asialla uurnilla valittu päättäjä tai virkaansa hoitava virkamies lopulta on?

Kuka kunnissa käyttää valtaa – kuntalaiset vai tuulivoimayhtiön juristit?

Suomi keikkuu vuodesta toiseen kansainvälisten korruptiovertailujen kärjessä puhtaana maana. Meillä ei oteta lahjuksia vastaan ruskeissa kirjekuorissa huoltoaseman takapihalla, vaan korruptio on meillä siistimpää: se piiloutuu rakenteisiin, vakiintuneisiin "maan tapoihin" ja hyvä veli -verkostoihin. Keuruun Lehmikorven tuulivoimahankkeen ympärillä vellova jupakka on tästä oppikirjaesimerkki.

Kun hallinto-oikeus pyysi Keuruun kaupungilta lausuntoa kuntalaisten tekemistä kaavavalituksista, paljastui jotain hämmentävää. Kaupungin virallista, puolueetonta vastinetta olivatkin olleet valmistelemassa hanketoimija Pohjan Voima Oy:n palkkaamat juristit. Kaupunginjohtaja Janne Teeriaho teki ainoan oikean ratkaisun vetäessään pykälän pois listalta ja nostaessaan kissan pöydälle: tällainen toiminta sotii hyvää hallintotapaa vastaan ja täyttää rakenteellisen korruption merkit.

Tuulivoimayhtiön suunnalta toimintaa on puolusteltu sillä, että kyseessä on normaali käytäntö ja "vastineiden luonnostelu on kiinteä osa kaavanlaadintaprosessia", josta on sovittu kaavoitussopimuksessa. Tämä selitys ontuu pahasti. Se, että jokin asia on kirjattu sopimukseen tai tuntuu yhtiön mielestä "kätevältä", ei tee siitä eettisesti kestävää.

Oikeusministeriönkin mukaan maankäyttö- ja kaavoitusasiat ovat suomalaisen korruption suurinta riskialuetta. Peliin liittyy valtavia taloudellisia intressejä, ja erityisesti pienissä kunnissa roolit hämärtyvät herkästi. Kun hankeyhtiöt "pehmentävät maaperää" sponsoroimalla paikallisia yhdistyksiä ja maanomistajat odottavat vuokratuloja, puolueettomuuden raja alkaa horjua. Jos vielä vastapuolen juristit kirjoittavat virkamiehen puolesta vastaukset kuntalaisten valituksiin, tavallisen asukkaan oikeusturva on pelkkä vitsi.

Kuntaliiton juristi Kirsi Lamberg totesi osuvasti, että meillä toimitaan usein lakien mukaan, mutta menettely ei silti ole eettistä. Päätöksiä joudutaan korjaamaan vasta sitten, kun julkinen kritiikki herää. Lehmikorven prosessissa on jo aiemmin jouduttu palauttamaan kertaalleen hyväksytty kaava takaisin valmisteluun esteellisyyksien vuoksi.

Keuruulla kaupunginhallitus on nyt saanut selvityksen, lisännyt valmistelijoiden määrää ja kerrannut hyvän hallinnon periaatteet. Se on hyvä, mutta pelkkä sormien heristely jälkikäteen ei riitä. Korruptioepäilyt rapauttavat ajan kanssa luottamuksen koko paikalliseen päätöksentekoon.

Kuntalaisten on voitava luottaa siihen, että virkamiehet ja vaaleilla valitut päättäjät ajavat yhteistä etua, eivätkä toimi suuryhtiöiden kumileimasimina. Avoimuus, tiukka esteellisyyksien valvonta ja selkeä pesäero edunvalvojiin ovat ainoat keinot pitää päätöksenteko puhtaana. Kuntapäättäjien on aika katsoa peiliin ja muistaa, kenen asialla he siellä valtuustosalissa lopulta istuvat.

Vanhentunut hätäraketti on riski – tiedätkö, miten se hävitetään oikein?

Veneilykauden alkaessa moni tarkistaa turvavarusteensa ja huomaa hätärakettien, -soihtujen tai -savujen menevän vanhaksi. Vanhentunut pyrotekninen hätämerkki on turvallisuusriski: sen toimivuuteen ei voi hädässä luottaa, ja kemikaalien ikääntyessä tuotteesta voi tulla epävakaa. Siksi ne on hävitettävä ajoissa ja oikeaoppisesti.

Käytännön ohjeet oikeaan hätärakettien ja -soihtujen hävittämiseen ovat seuraavat:

Ensisijaisesti kauppaan uutta ostettaessa: Vaivattomin tapa on viedä vanhat hätämerkit veneilytarvikeliikkeeseen samalla, kun ostaa uudet tilalle. Maahantuojat ovat sitoutuneet ottamaan vastaan vastaavan määrän vanhaa materiaalia kuin mitä asiakas ostaa uutta. Huom! Sovi järjestelyistä aina myymälän kanssa etukäteen.

Viranomaisten keräykset: Jos uusia pyroteknisiä välineitä ei osteta – esimerkiksi led-soihtuihin siirryttäessä – hätämerkkejä voi toimittaa Rajavartiolaitoksen tai poliisin erikseen ilmoittamiin räjähde- ja asekeräyksiin.

Yhteys poliisiin: Jos keräyksiä ei ole näkyvissä, vastaanotosta on sovittava erikseen paikallisen poliisin kanssa. Jos epäilet tuotteen olevan viallinen tai vaarallinen, sitä ei saa kuljettaa itse, vaan noudosta on sovittava poliisin kanssa.

Hätäraketit ja -soihdut eivät missään olosuhteissa kuulu 

• sekajätteeseen, 
• metallinkeräykseen tai 
• mökin nurkkaan pyörimään.

Vaikka ohjeet ovat olemassa, järjestelmä vaatii kuluttajalta aktiivisuutta ja ennakkosuunnittelua. Jotta vaaralliset aineet saadaan varmasti pois kierrosta, tulisi hävittämisestä tehdä nykyistä helpompaa ja vastaanottopisteistä jatkuvia.

Vastuullinen veneily jatkuu myös maihin tultaessa. Tarkistetaan siis hätämerkkien päiväykset ja hoidetaan niiden kierrätys virallisia reittejä pitkin – turvallisuuden ja ympäristön vuoksi.

Eli Jämsässä ole yhteydessä poliisiin joko sähköpostilla tai puhelimitse ja sovi hätärakettien hävittämisestä.

• Sähköposti: jamsa.sisa-suomi@poliisi.fi
• Puhelin: Poliisi Jämsä 0295 414 741

Digitaalinen kasvu ei saa vaarantaa sähköjärjestelmämme vakautta

Investoinnit suuriin datakeskuksiin ovat kansantaloudellisesti tervetulleita. Ne tuovat työtä rakennusalalle, vauhdittavat teknologista kehitystä ja vahvistavat digitaalista infrastruktuuria. Samaan aikaan emme voi kuitenkaan ummistaa silmiämme siltä todellisuudelta, mitä näiden laitosten valtava ja tasainen sähkönkulutus tekee yhteiselle energiajärjestelmällemme. On aika asettaa datakeskuksille tiukat ja selkeät ehdot sähköverkkoliittymien saamiseksi.

Euroopasta löytyy jo varoittavia esimerkkejä maista, joissa datakeskusten sähkönkulutus on ryöstäytynyt käsistä muutamassa vuodessa, mikä on johtanut sähkön hinnan rajuun nousuun ja verkon vakausongelmiin. Erityisesti pohjoisissa olosuhteissa, joissa kylmät, tyynen pakkasjakson talvipäivät koettelevat sähkön riittävyyttä ja uusiutuva energia on sääriippuvaista, riski on otettava vakavasti. Emme voi ajautua tilanteeseen, jossa tavallinen sähkölämmittäjä palelee kodissaan tai perusteollisuuden kilpailukyky vaarantuu siksi, että energiakapasiteetti kuluu jatkuvaan digitaaliseen peruskulutukseen.

Ratkaisuksi on syytä ottaa mallia maista, jotka edellyttävät datakeskuksilta omavaraisuutta ja vastuunkantoa sähköverkosta. Oikeudenmukaisen siirtymän varmistamiseksi datakeskuksille tulisi asettaa seuraavat ehdot:

• Velvoite oman säätö- ja varavoiman rakentamiseen: Datakeskusten on rakennettava omaa huippukulutustaan vastaava määrä nopeasti käynnistettävää voimalakapasiteettia, jota voidaan hyödyntää myös yleisen sähköverkon tasapainottamiseen kriittisinä hetkinä. Datakeskuksissa on jo nykyisellään varavoimageneraattoreita, joten askel pitkäaikaisempaan säätövoimaan kykeneviin järjestelmiin ei ole ylivoimainen.

• Osallistuminen uuden puhtaan tuotannon rahoitukseen: Koska datakeskusten jatkuva sähköntarve vaatii sääriippuvaisen energian moninkertaista ylimitoitusta, yritysten tulisi sitoutua pitkäaikaisiin sähkönostosopimuksiin (PPA), joilla rahoitetaan uutta perus- tai uusiutuvaa voimantuotantoa.

Vaikka osa alan toimijoista kantaa vastuunsa vapaaehtoisesti omien ilmastotavoitteidensa kautta, markkinamekanismi itsessään ei kannusta investointihin ennen kuin sähköstä on jo pulaa ja hinnat karanneet käsistä. Siksi sääntelyn on oltava kaikille sama.

Yksinkertaisinta ja vähiten byrokraattista olisi kytkeä nämä velvoitteet suoraan osaksi verkkoyhtiöiden liittymäehtoja tai tarvittaessa sähkömarkkinalakiin. Koska vastaavat säännöt on jo todettu EU-oikeudellisesti mahdollisiksi, ei esteitä kansalliselle päätöksenteolle ole.

Meidän on suojeltava edullista ja varmaa sähköä yhteiskunnan elinehtona. Digitaalisen tulevaisuuden rakentaminen on hieno asia, mutta sen on tapahduttava niin, että alan jättiläiset kantavat itse oman kasvunsa mukanaan tuomat energiakustannukset ja -riskit.

Kenen puolella kunta olet? Tuulivoimahankkeet testaavat hallinnon puolueettomuuden

Tuulivoimahankkeet jakavat mielipiteitä ympäri Suomea, ja niiden ympärillä käytävä keskustelu kulminoituu usein kysymykseen paikallisten asukkaiden vaikutusmahdollisuuksista. Tyypillisesti päätöksenteossa syntyy jännite, jossa vastakkain asettuvat suuria taloudellisia intressejä ajava tuulivoimayhtiö ja omasta elinympäristöstään huolestuneet kuntalaiset. Tässä asetelmassa kunnan tulisi toimia neutraalina maaperänä ja perustuslaillisten oikeuksien valvojana. Viimeaikaiset tapahtumat kuitenkin osoittavat, että tämä rooli on hämärtymässä huolestuttavalla tavalla.

Ylitornion kunnan toiminta Reväsvaaran tuulivoimahankkeen valitusprosessissa on tästä varoittava esimerkki. Kun hallinto-oikeus kumosi hankkeen kaavapäätöksen, kunta päätti valittaa ratkaisusta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Itse valituksen laati kuitenkin tuulivoimayhtiön asianajaja, ja kunta vain lähetti sen eteenpäin omissa nimissään. Kunnanjohtaja totesi paikallislehdelle suoraan, että kunta ja tuulivoimayhtiö ovat samalla puolella ja että yhteistyö kaikkien tuulivoimayhtiöiden kanssa on tiivistä.

Tämä avoimuus on rehellisyydessään hätkähdyttävää, mutta se herättää vakavia kysymyksiä hallintolain noudattamisesta. Hallintolaissa on säädetty hallinnon oikeusperiaatteista, joista keskeisimpiä ovat objektiivisuusperiaate ja puolueettomuuden vaatimus. Kunnan viranomaisten on toimittava siten, että heidän toimintansa on puolueetonta ja herättää luottamusta. Päätösten on perustuttava lakiin ja asiallisiin perusteluihin, ei siihen, että asioita ajetaan tiiviissä rintamassa ulkopuolisen kaupallisen toimijan kanssa.

Kun kunta ulkoistaa juridisen argumentointinsa suuryhtiön lakimiehelle ja ilmoittaa julkisesti olevansa yhtiön kanssa ”samalla puolella”, se hylkää lakisääteisen roolinsa puolueettomana viranomaisena. Samalla se asettuu omia kuntalaisiaan vastaan. Miten asukkaat voivat luottaa kaavoitusprosessin, kuulemisten ja muistutusten tasapuolisuuteen, jos kunnan ylin johto on jo ennalta valinnut puolensa?

Tiivis yhteistyö elinkeinoelämän kanssa on kunnille tärkeää, mutta se ei saa tapahtua oikeusvaltioperiaatteiden kustannuksella. Kunnan tehtävä ei ole toimia yksityisen yrityksen asiamiehenä. Tuulivoimapäätöksissä kunnan on oltava kuntalaisten turva ja puolueeton sääntelijä, ei yhtiön siipimies. Jos virkakoneiston ja liike-elämän rajat hämärtyvät näin pahasti, murenee pohja koko paikallishallinnon luotettavuudelta.

Tuulivoimayhtiön sanelupolitiikka romuttaa luottamuksen maaseudulla

Tuulivoimahankkeita on pitkään markkinoitu maaseudulle elinvoiman tuojina ja maanomistajille vakaina, pitkäaikaisina tulonlähteinä. Todellisuus näyttää kuitenkin muuttuneen kumppanuudesta yksipuoliseksi sanelemiseksi. Julkisuuteen ja maanomistajien tietoon on tullut tapauksia, joissa tuulivoimayhtiö käytännössä uhkaa sopimusten irtisanomisella, mikäli maanomistajat eivät suostu merkittäviin heikennyksiin vuokraehdoissa.

Yhtiö perustelee vaatimuksiaan muuttuneella markkinatilanteella. Ratkaisuksi se tarjoaa mallia, jossa taloudellinen riski siirretään sopimuksen heikoimmalle osapuolelle – eli maanomistajalle.

Maanomistajille esitetyt vaatimukset ovat rajuja:

• Kehitysajan korvaukset halutaan jäädyttää kokonaan kahdeksi vuodeksi kesäkuuhun 2028 saakka.
• Turbiinien tehoon perustuvaa vuokraa vaaditaan laskettavaksi 8 700 eurosta 6 500 euroon megavatilta.
• Rakennuslupien bonus puolitettaisiin 30 000 eurosta 15 000 euroon per turbiini, ja kaavaluonnoksen bonus poistettaisiin kokonaan.
• Tuotantobonus halutaan pudottaa 7,5 prosentista 5 prosenttiin.

Maanomistajille annettu ”vaihtoehto” on karu: hyväksykää leikkaukset, tai yhtiö keskeyttää kehityksen ja irtisanoo sopimukset. Tällaista toimintatapaa ei voi kutsua yhteistyöksi, se on painostusta.

Onko todella niin, että silloin kun tuulivoimalla menee lujaa, voitot kotiutetaan yhtiöille ja sijoittajille, mutta suhdanteiden heiketessä lasku lähetetään suomalaisten maanomistajien maksettavaksi?

Maanvuokrasopimukset tehdään useiksi vuosikymmeniksi, ja niiden on tarkoitus tuoda ennustettavuutta molemmille osapuolille. Jos yhtiöt vaativat sopimusten repimistä auki heti, kun markkinoilla puhaltavat vastatuulet, katoaa pohja koko toiminnan luotettavuudelta. Maanomistajat sitovat omat maansa ja metsänsä hankkeisiin vuosikausiksi, usein rajoittaen omaa maankäyttöään ja elinkeinoaan. Vastineeksi heillä on oikeus odottaa, että allekirjoitetuista sopimuksista pidetään kiinni.

Tämä on varoittava esimerkki kaikille maanomistajille, joita parhaillaan houkutellaan mukaan uusiutuvan energian hankkeisiin. Sopimustekstit on syytä syynätä tarkkaan juristin kanssa, ja yhtiöiden lupauksiin on suhtauduttava varauksella.

Maanomistajien ei pidä suostua tällaiseen sanelupeliin. Jos tuulivoimayhtiön sanaan ei voi luottaa sopimuskauden alussa, miten siihen voisi luottaa tulevien vuosikymmenten aikana?

Tuulivoimajuna meni jo – kuka siivoaa jäljet?

Ruotsissa maatuulivoiman uusien lupahakemusten määrä on kääntynyt jyrkkään laskuun. Vaikka taustalla vaikuttavat tiukentuneet ympäristökriteerit ja puolustusvoimien asettamat turvallisuusrajoitukset, todellinen syy hakemusten tyrehtymiseen on karu ja yksinkertainen: talous.

Tuulivoiman perusongelma kiteytyy sen tuotantoprofiiliin, joka syö laitteistojen oman kannattavuuden. Kun tuulee kunnolla, sähköä on tarjolla ylikyllästykseen asti ja sen myyntihinta painuu lähelle nollaa. Kun taas ei tuule, tuotanto ja siten myös tuotto on pyöreä nolla. Jokainen terveellä järjellä varustettu oivaltaa nopeasti, että ilman jatkuvaa yhteiskunnan tekohengitystä ja tukia tällainen liiketoimintamalli ajautuu nopeasti vaikeuksiin ja lopulta selvitystilaan.

Tämä kehitys ei ole enää pelkkää synkkää ennustetta, vaan Ruotsissa se on jo täyttä todellisuutta. Naapurimaassamme on nähty merkittäviä tuulivoima-alan konkursseja ja saneerauksia. Esimerkiksi Skellefteån lähellä sijaitseva saksalaisomisteinen Aldermyrberget asetettiin konkurssiin toukokuussa 2025 pitkän saneerauksen jälkeen, ja Kalix Wind koki saman kohtalon loppukesästä. Myös megakokoluokan laitokset ovat kriisissä: Keskiruotsalainen Överturingen (241 MW) on raskaissa talousvaikeuksissa, ja Piteåssa sijaitseva Ruotsin suurin tuulipuisto Markbygden Ett (179 turbiinia) on horjunut jättitappioiden ja mittavien sopimussakkojen alla yrityssaneerauksessa.

Kun tuulivoimayhtiö ajautuu konkurssiin, edessä on moraalinen ja taloudellinen krapula. Vastuu voimalasta siirtyy konkurssipesälle, sieltä mahdolliselle uudelle keinottelijalle, seuraavalle pesälle – ja lopulta Musta Pekka -kortti jää maanomistajan eli usein kunnan käteen. Ruotsissa kukaan ei halua ottaa kontolleen yhden ainoan turbiinin 100 000–150 000 euron purku- ja maisemointikuluja.

Samaan aikaan Suomessa on paukutettu henkseleitä. Meillä tuulivoiman tuotanto on nelinkertaistunut vuoteen 2019 verrattuna. Edunvalvontajärjestö hehkuttaa alaa ”nopeimmaksi ja kustannustehokkaimmaksi tavaksi vastata sähkön kysyntään”, ja Suomen ”upeaa” kehitystä on ylistetty kilpaa ulkomaisissa medioissa Reutersia ja Dagens Industriuta myöten.

Mutta mitalilla on synkkä kääntöpuoli, josta hymistään hiljaa. Suomesta on kovaa vauhtia tullut Euroopan surkein markkina-alue tuulivoiman tuottajille. Tuulivoiman markkina-arvo on puolittunut vuodesta 2019. Norjalaisprofessori Jonas Kristiansen Nøland on laskenut, että jos ja kun tämä kehitystrendi jatkuu nykyistä tahtia, tuulivoimalla tuotetusta sähköstä on tulossa markkinoilla täysin arvotonta jo vuoteen 2035 mennessä.

Vihreä tuulivoimajuna meni jo, ja se kolistelee parhaillaan kohti taloudellista päätepysäkkiä. Monen suomalaisen poliitikon ja kuntapäättäjän sietäisikin nyt miettiä hyvin tarkkaan, kenelle se vihreä Musta Pekka -kortti lopulta jää käteen, kun tuotanto ei enää elätä itseään ja myllyt pysähtyvät niille sijoilleen.

Tuokaa sähkögrillit ja kosketusnäytöt korpeen, sillä eihän luonnossa muuten selviä

Onpa suorastaan liikuttavaa huomata, että virkamiehet ja arkkitehdit ovat vihdoin heränneet pelastamaan meidät suomalaiset siltä kaikkein hirveimmältä kohtalolta: primitiiviseltä metsäkokemukselta. Uudenmaan virkistysalueyhdistys näyttää loistavaa suuntaa suunnittelemalla perinteisten, iljettävän nokisten nuotiopaikkojen korvaamista sähkögrilleillä. Tätä on odotettu!

Nykypäivän urbaani vaeltaja onkin jo liian pitkään joutunut kärsimään siitä traumatisoivasta faktasta, että metsässä joutuu itse tekemään jotain. Kuvitelkaa sitä kärsimystä: pitää sytyttää tikku, puhaltaa hiillokseen ja sietää savun hajua vaatteissa. Miten primitiivistä! On suorastaan ihmisoikeusloukkaus, ettei Nuuksion synkimmässä kolkassa ole tähän asti voinut painaa digitaalista start-nappulaa, odottaa termostaatin piippausta ja pyyhkäistä rasvakaukaloa puhtaaksi ennen tefal-makkaroiden asettelua pinnoitetulle parilalle.

Metsähallituksen uusi ilmastoviisas käsikirja osuu naulan kantaan. Puiden kuljettaminen taukopaikoille nimittäin saastuttaa. Ratkaisuksi tarjotaankin nerokkaasti sitä, että vedetään sähkökaapelit ja valokuitu läpi valtionmetsien ja asennetaan kalliot täyteen aurinkopaneeleita. Koska mikäpä huutaisi "koskematon luonto" paremmin kuin harjateräksellä graniittiin pultattu induktiotaso?

Tulevaisuuden eräjorma: Miksi tyytyä rätisevään nuotioon, kun voi katsoa älypuhelimesta videota nuotiosta samalla, kun sähkögrillin termostaatti naksuttaa tasaiset 180 astetta?

Suunnittelutoimiston visiossa siintää myös uusi "kahvittelupaikka", jossa nuotion tilalla on pelkkä kivitaso omille retkikeittimille. Nerokasta! Miksi valtio tarjoaisi puita, kun kansalaiset voivat kantaa omat fossiiliset kaasupullonsa ja risukeittimensä mukanaan. Kyselyiden mukaan valtaosa retkeilijöistä ei näe tässä mitään ongelmaa. Kuten arkkitehtikin fiksusti totesi, tulenteko taitaa olla tärkeää vain niille junteille, jotka "retkeilevät harvemmin". Me elitistiset viikoittaiset talsijat sen sijaan rakastamme kylmää kiveä ja sähköisiä kodinkoneita männynjuurella.

Jyväskylässä tosin heristellään sormea ja murehditaan ilkivaltaa. Paikalliset latuaktiivit pelkäävät, että korpeen roudatut aurinkopaneelit ja high-tech-grillit päätyvät viikonlopun aikana palasiksi ja töhrityiksi. Älytöntä pessimismiä! Kyllähän me kaikki tiedämme, että suomalainen kaljakellunnan jälkeisessä moraalissa vaeltava nuoriso kunnioittaa kalliita sähkölaitteita syvällä metsässä. Ja jos grilli hajoaa, voihan sinne aina palkata sähköasentajan päivystämään viikonlopuiksi laavuille. Se jos mikä luo uusia vihreitä työpaikkoja.

Sitä paitsi, ilmastonmuutoksen ja kuivien kesien takia tulenteko on kohta kiellettyä ympäri vuoden. Onkin parasta siirtyä suoraan täysin steriiliin luontoelämykseen. Ehdotankin seuraavaksi askeleeksi, että puretaan laavut ja pystytetään tilalle lasiset ilmastoidut kontit, joissa on sähkögrillin lisäksi poreallas ja tasainen wifi.

Metsään mennään nimenomaan hakemaan arjen mukavuuksia ja sähköistettyä kulutuskulttuuria. Luonnonrauha ja hiljaisuus ovat niin viime sesonkia.

Oletko valmis vaihtamaan tulukset sähkösopimukseen, vai pitäisikö metsään jättää edes ripaus alkuvoimaista tunnelmaa?

Astianpesukoneen valinta

Astianpesukoneen melutaso on yksi tärkeimmistä kriteereistä uutta laitetta valittaessa, sillä avokeittiöt ovat nykyään yleisiä. Melutaso ilmoitetaan desibeleinä (dB).

Melutasojen vertailu

Yli 50 dB: Vanhemmat koneet tai halvimmat perusmallit. Tämä vastaa normaalia keskusteluääntä ja voi tuntua häiritsevältä, jos oleskelet samassa tilassa.

44–48 dB (Normaali taso): Useimmat nykyaikaiset keskitason astianpesukoneet sijoittuvat tälle välille. Se on verrattavissa hiljaiseen sateeseen tai taustahuminaan. Tämän tason koneet ovat jo varsin mukavia käyttää.

39–43 dB (Erittäin hiljainen): Korkealaatuiset ja kalliimmat mallit. Näitä koneita tuskin kuulee muusta huoneesta, ja ne sopivat erinomaisesti avokeittiöihin tai yölliseen pesuun.

Alle 39 dB: Markkinoiden hiljaisimpia koneita. Usein näissä on erillinen "yöohjelma", joka pidentää pesuaikaa melun minimoimiseksi.

Mitä kannattaa huomioida?

Logaritminen asteikko: On hyvä muistaa, että desibeliasteikko on logaritminen. Tämä tarkoittaa, että 3 dB lisäys vastaa äänitehon tuplaantumista, vaikka korva aistiikin sen hieman maltillisemmin. Ero 40 dB ja 50 dB välillä on käytännössä valtava.

Sijoitus ja asennus: Jos kone on asennettu huonosti tai se koskettaa kaapiston seiniä, tärinä voi lisätä melua merkittävästi. Myös työtason materiaali (esim. kivi vs. laminaatti) vaikuttaa kaikuun.

Energiamerkintä: Nykyisissä EU:n energiamerkeissä on pakollinen merkintä melutasosta (A–D luokat). A-luokka on hiljaisin.

Tiivistettynä: 

Jos haluat koneen, joka ei häiritse television katselua tai keskustelua samassa tilassa, tähtää 44 dB tai sen alle olevaan lukemaan.

Äiti on laki – ja muita totuuksia

JÄRJESTYSSÄÄNNÖT:

1. Äiti on oikeassa
2. Äiti on aina oikeassa
3. Jos joku tuntee olevansa oikeassa, kts. edelliset kohdat
4. Äiti ei makaa - hän mietiskelee
5. Äiti ei juo - hän maistelee
6. Äiti ei ole myöhässä - hän ei ole nyt paikalla
7. Äiti ei riitele - hän perustelee
8. Äiti ei lueskele lehtiä - hän kerää aineistoa
9. Äiti ei juoruile - hän tekee selvitystä
10. Äiti ei vehkeile ystäviensä kanssa - hän kasvattaa teitä
11. Äiti ei huuda - hän painottaa asiaa, jotta kaikki kuulisivat
12. Äiti ei hauku - hän neuvoo
13. Menet äidin luokse oman ideasi kanssa - palaat äidin idean kanssa
14. Mitä enemmän kritisoit äitiä, sitä huonommin menestyt elämässä

Hyvää äitienpäivää!

Äitenpäivä onkin yksi vuoden lämminhenkisimmistä juhlista. Äitienpäivän historia on mielenkiintoinen sekoitus ikivanhoja perinteitä ja modernia aktivismia.

Miten päivä sai alkunsa:

1. Antiikin juuret

Jo muinaisessa Kreikassa ja Roomassa vietettiin kevätjuhlia äitijumalattarien, kuten Rhean ja Kybelen, kunniaksi. Myöhemmin kristinuskon myötä Englannissa vietettiin "Mothering Sunday" -päivää paaston aikana, jolloin ihmiset palasivat kotikirkkoonsa ja vierailivat samalla äitiensä luona.

2. Moderni äitienpäivä (USA)

Nykymuotoisen äitienpäivän äitinä pidetään yhdysvaltalaista Anna Jarvisia.

• Tausta: Annan äiti, Ann Reeves Jarvis, oli toivonut päivää, jona muistettaisiin äitien tekemää pyyteetöntä työtä.
• 1908: Anna järjesti ensimmäisen virallisen muistotilaisuuden äidilleen Graftonin kirkossa Länsi-Virginiassa.
• 1914: Presidentti Woodrow Wilson julisti äitienpäivän viralliseksi kansalliseksi juhlapäiväksi.

Hauska fakta: Anna Jarvis itse alkoi myöhemmin vastustaa juhlaa, koska hänestä se kaupallistui liikaa kukkien ja korttien myynnin myötä. Hän halusi päivän olevan nimenomaan henkilökohtainen tunteiden osoitus.

3. Äitienpäivä Suomessa

Suomeen äitienpäivä rantautui opettaja Vilho Reimanin aloitteesta.

• 1918: Ensimmäistä äitienpäivää vietettiin Suomessa (alun perin heinäkuussa).
• 1927: Juhlapäivä vakiintui nykyiselle paikalleen, eli toukokuun toiseen sunnuntaihin.
• 1947: Äitienpäivästä tuli virallinen liputuspäivä.

Miten äitienpäivää yleensä vietetään?

Aamiainen vuoteeseen: Perinteinen tapa yllättää äiti heti aamusta.

Valkovuokot: Suomessa juuri äitienpäivän aikaan kukkivat valkovuokot ovat klassinen lahja lapsilta.

Äitienpäivämitali: Tasavallan presidentti myöntää vuosittain ansioituneille äideille Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensiluokan mitalit kultaristein.

Teollisuusalue ei muutu puistoksi pelkällä nimikyltillä

Oletko viime aikoina käynyt "puistossa"? En tarkoita sellaista, jossa on penkkejä, tammia ja hiekkakäytäviä, vaan sellaista, joka on ympäröity kolmimetrisellä piikkilanka-aidalla ja täytetty tuhansilla tonneilla betonia, terästä ja litiumia.

Nykyinen vihreän siirtymän kielenkäyttö on muuttunut suorastaan luovaksi. Meillä ei ole enää tuulivoimateollisuusalueita, vaan tuulivoimapuistoja. Meillä ei ole sähköverkon vakauttamiseen tarkoitettuja teknisiä varastoja, vaan akkupuistoja. Jopa perinteinen paperitehdas on vaarassa muuttua ”biotuotepuistoksi”.

Sanoilla on väliä, sillä ne ohjaavat mielikuviamme. Sana ”puisto” kytkeytyy ihmismielessä virkistykseen, luontoon ja harmoniaan. Se on paikka, jonne mennään piknikille. Teollisuusalue puolestaan viestii siitä, mitä nämä hankkeet todellisuudessa ovat: massiivista infrastruktuuria, melua, maisemallista muutosta ja raskaalla kalustolla operointia.

Kun valtavia metsäalueita raivataan tuhansien aurinkopaneelien tieltä, kyseessä on aurinkoenergiateollisuusalue. On harhaanjohtavaa kutsua tätä keinotekoista, aidattua teknistä kenttää puistoksi. Se on kielellistä viherpesua, jolla yritetään vaimentaa paikallisten asukkaiden huoli elinympäristön muuttumisesta.

On tietenkin hienoa, että rakennamme uutta energiantuotantoa ja irtaudumme fossiilisista polttoaineista. Mutta miksi asioista ei voida puhua niiden oikeilla nimillä? Jos hanke on niin hyvä kuin väitetään, se kestää varmasti myös sen, että sitä kutsutaan teollisuusalueeksi.

Paperitehdas oli rehellisesti paperitehdas – se toi leivän pöytään ja savua piippuun. Jos alamme kutsua raskaasta teollisuutta puistoksi, murentamme samalla kielen merkityksen. Seuraavaksi varmaan soramonttu on ”kiviainesspa” ja moottoritie ”asfalttipuutarha”.

Lopetetaan lillukanvarsiin takertuminen ja puhutaan asioista rehellisesti. Teollisuus on teollisuutta, ja puistot ovat niitä paikkoja, joissa linnut laulavat ilman sähköhuminaa.

Päijänteen pinta laskee – syylliset löytyvät etelästä

On se kummallista, miten Päijänne tuntuu kutistuvan silmissä. Selitys on tietysti päivänselvä: helsinkiläisten kyltymätön jano. Pääkaupungissa on ilmeisesti alettu harrastaa vedenjuontia ammattilaistasolla, kun kerran kokonainen järvi valuu heidän kurkuistaan alas.

Mutta eipä hätää, meillä ranta-asukkailla on ratkaisu tähän "kansalliseen kriisiin". Jotta helsinkiläiset eivät vallan nääntyisi janoon ja pinta saataisiin taas nousuun, on meidän otettava lusikka – tai pikemminkin huuhtelupainike – kauniiseen käteen.

Nyt talkoot pystyyn: Vedetään vessoja niin perusteellisesti, että viemärit laulavat! Se on meidän velvollisuutemme. Huuhdellaan Päijänne takaisin korkeuksiinsa, jotta etelässä riittää taas vettä millä lutrata. Säästäminen on menneen talven lumia – nyt tarvitaan aktiivista huuhtelutyötä yhteisen hyvän eteen.

Datakeskusbuumi paljastui veronmaksajan kalliiksi illuusioksi

Suomeen on viime vuosina pedattu suurin odotuksin digitaalisen aikakauden luvattua maata. Kunnat ja valtio ovat kilpailleet globaalien teknologiajättien suosiosta tarjoamalla tontteja, sujuvia luvituksia ja edullista sähköä. Datakeskusbuumia on juhlittu taloutemme uutena pelastajana, mutta tuoreimmat Verohallinnon tiedot pudottavat keskustelun ryminällä maan pinnalle. Karu totuus on, että datakeskusten vaikutus valtion verokertymään on miinusmerkkinen. Me maksamme tästä lystistä.

Helsingin Sanomien uutisoimat Verohallinnon rekisteri- ja valvontatiedot maalaavat tilanteesta pysäyttävän kuvan. Verohallinnon pääjohtaja Markku Heikura vahvistaa sen, mitä moni kriitikko on pelännyt: Suomessa toimivat datakeskukset tuottavat valtiolle tällä hetkellä hyvin vähän verotuloja. Niiden jättimäisistä investointiluvuista huolimatta käteen jää lähes tyhjä arpa.

Datakeskusten liiketoimintamalli on viritetty niin, että verotettavaa tuloa ei Suomeen käytännössä synny. Konsernien sisäinen laskutus, myynti Suomen ulkopuolelle ja massiiviset investointien poistot syövät yhteisöverotuotot olemattomiin. Valtion suurin verotuotto yhdestä ainoasta datakeskuksesta on tähän mennessä ollut vaivaiset 11 miljoonaa euroa.

Samaan aikaan järjestelmän valuviat iskevät suoraan veronmaksajan lompakkoon arvonlisäveron palautuksina. Siinä missä suurin saatu verotulo lasketaan miljoonissa, suurin yksittäinen datakeskukselle maksettu alv-palautus on ollut huikeat 240 miljoonaa euroa. Kun yhtälöön lisätään se, että datakeskusten pysyväksi eduksi jää lähinnä kiinteistövero, on taloudellinen tase valtiolle syvästi pakkasella. Me rahoitamme miljardiluokan ulkomaisten suuryritysten infrastruktuuria omista verovaroistamme.

Verohallinnon karut luvut tiivistettynä:

• Suurin yksittäinen alv-palautus datakeskukselle: 240 milj. euroa
• Suurin verotuotto yhdestä datakeskuksesta: 11 milj. euroa
• Työllisyys: Suomen 44 datakeskuksesta vain seitsemässä on yli 20 työntekijää.

Edes perinteinen argumentti työpaikkojen luomisesta ei päde. Datakeskukset ovat pitkälle automatisoituja betonibunkkereita, jotka nielevät valtavasti sähköä, mutta eivät ihmistyötä. Suomessa operoivasta 44 datakeskuksesta vain seitsemän työllistää yli 20 henkilöä. Rakennusvaiheen jälkeen hallit jäävät tyhjiksi huriseviksi palvelinriveiksi, joiden huoltamiseen tarvitaan vain kourallinen asiantuntijoita.

On selvää, että digitaalinen infrastruktuuri on nykymaailmassa välttämättömyys, ja Suomen vakaa maaperä sekä kylmä ilmasto tarjoavat sille loistavat puitteet. Mutta se, että teemme tästä toiminnasta Suomelle verotuksellisen miinusmerkkisen hyväntekeväisyysprojektin, on päättäjiltä paha tyylivirhe.

Suomen talous ei nouse sillä, että tarjoamme veroparatiisinomaisia etuja globaaleille jäteille samalla, kun kotimaiset pk-yritykset ja kansalaiset kantavat yhä raskaampaa verotaakkaa. Datakeskusstrategia on otettava pikaisesti uudelleentarkasteluun. Teknologiajättien on osallistuttava yhteiskunnan talkoisiin muutenkin kuin pelkän kiinteistöveron muodossa – muuten buumista jää käteen vain lasku ja tyhjät taskut.

Helsinki juo meidät kuiville – Nyt on aika vetää vessaa!

Oletteko katsoneet rantaan? Siellä missä ennen kimalteli kirkas Päijänteen aalto, ammottaa nyt pohjamudan lohduton erämaa ja muutama hämmentynyt kivi. Syyllistä ei tarvitse etsiä kaukaa. On päivänselvää, että helsinkiläiset ovat kuluneen talven aikana päättäneet juoda koko järven tyhjäksi. Liekö pääkaupungissa keksitty uusi ”Päijänne-dieetti” tai kauramaito vaihdettu suodattamattomaan järviveteen, mutta tulos on silmillemme karu: meiltä loppuu vesi, jotta etelässä voidaan pöyhkeillä täysillä laseilla.

Mutta eihän meidän auta jäädä rannalle ruikuttamaan – tai siis, emmehän me edes pysty, kun ranta on karannut horisonttiin. On aika ryhtyä talkoisiin.

Ehdotan välitöntä ja jatkuvaa vessanvetokampanjaa kaikille Päijänteen ranta-asukkaille. Jotta vedenpinta saadaan takaisin laiturien tasolle, meidän on pumpattava kiertoon kaikki mahdollinen. Nyt ei säästellä huuhtelussa! Jokainen painallus on sijoitus yhteiseen hyvään. Jos jokainen rantatontin omistaja käy asioillaan kymmenen kertaa päivässä, saamme pinnan nousemaan silmissä.

On tietysti totta, että kun järven tilavuus on huvennut helsinkiläisten kurkkuihin, jäteveden suhteellinen osuus alkaa olla... no, sanotaanko ”vaikutusvaltainen”. Mutta mitäpä pienestä sameudesta tai aromista, kun panoksena on kotijärven pelastaminen? Kalatkin varmasti arvostavat tätä uutta, ravinnepitoisempaa ja lämpimämpää elinympäristöä.

Ennen vanhaan minulla oli tapana sanoa vessaa vetäessäni: ”Anopille terveisiä!” Se oli viaton vitsi ajalta, jolloin vesi virtasi runsaana. Nykyisellä vesitilanteella ne terveiset menevät takuulla perille – ja tällä kertaa ne ovat sakeampia kuin koskaan.

Joten, arvoisat naapurit: lisätään kuitua ruokavalioon ja pidetään peukaloita huuhtelupainikkeella. Kyllä me vielä se etelän jano taltutetaan ja laiturit kastellaan – tavalla tai toisella!

Vihreä siirtymä ei saa olla vain tekninen päivitys – kulutuksen kasvu on ongelman ydin

Viimeaikainen keskustelu datakeskuksista ja vihreästä siirtymästä paljastaa kaksi täysin erilaista todellisuutta. Toisessa sähkö tulee pistorasiasta ja data pilvestä, toisessa jokainen kulutettu kilowatti vaatii konkreettisia resursseja, kaivoksia ja maapallon kantokyvyn venyttämistä.

Uutissuomalaisen artikkelissa Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) hehkutti datakeskusten rakentamista Suomeen ”ympäristötekona”, koska sähkömme on puhdasta ja ilmasto viileä. Samaan aikaan Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoituksessa muistutettiin viisaasti, että teknologinen optimismi tarjoaa harhaista hallinnan tunnetta: kriisejä ei ratkaista pelkillä teknisillä päivityksillä, jos kokonaiskulutus jatkaa kasvuaan.

On aika murtaa myytti "puhtaasta" sähköstä.

Sähköntuotannolla on aina hinta. Vaikka siirtyisimme fossiilisista uusiutuviin, tarvitsemme valtavan määrän neitseellisiä raaka-aineita. Tuulivoimalat ja aurinkopaneelit vaativat metallimalmikaivoksia, jotka muuttavat luontoa ja kuormittavat vesistöjä – jos eivät meillä, niin jossain muualla. Myös ydinvoima kantaa mukanaan uraanin louhinnan ja loppusijoituksen haasteet.

Datakeskusten kapasiteetin arvioidaan kasvavan Suomessa lähivuosina huimaan 2,3 gigawattiin. Se, että ne rakennetaan Suomeen globaalin päästöminimoinnin nimissä, ei poista sitä tosiasiaa, että kyse on massiivisesta energian ja materiaalien lisäkulutuksesta.

Meidän on uskallettava puhua muustakin kuin sähköntuotannon kasvattamisesta. Talous ei muutu ekologisesti kestäväksi vain vaihtamalla energialähdettä, vaan vähentämällä riippuvuutta jatkuvasti kasvavasta resurssien käytöstä.

Haastan EK:n ja elinkeinoelämän vaikuttajat pohtimaan äänekkäämmin:

• Miten luomme aitoa kiertotaloutta, jossa materiaalit pysyvät kierrossa vuosikymmeniä?
• Miten edistämme korkean jalostusarvon tuotantoa, joka tuottaa hyvinvointia ilman jatkuvaa energiankulutuksen kasvua?
• Miten siirrymme kohti aineetonta arvonluontia, joka ei perustu massiiviseen sähkö- ja palvelinkapasiteettiin?

Vihreä siirtymä on välttämätön, mutta se ei saa olla vain kiiltävä kuori, jonka alla jatkamme entistä tuhlailevampaa elämäntapaa. Meidän on kohdattava se tosiasia, että kestävyys vaatii kulutuksen kohtuullistamista – ei vain tehokkaampia tapoja kuluttaa.

Tuulivoiman purkaminen ei olekaan ”omavaraista” – kuka maksaa laskun?

Tuulivoima-ala on pitkään vakuutellut, että voimaloiden purkukustannukset katetaan lähes kokonaan romumetallista saatavilla tuloilla. Tuoreet esimerkit kentältä, kuten Kalevan uutisoima Riutunkarin tapaus, osoittavat tämän väitteen olevan pahasti pielessä. Kun purkuyrittäjä toteaa urakan olleen ”huono diili” ja tuulivoimayrittäjä Pentti Yliampan mukaan maksettavaa jäi romun myynnin jälkeenkin 100 000 euroa voimalaa kohden, on aika herätä todellisuuteen.

Uusi tuulivoimaloiden purkamislaki pyrkii muuttamaan vallitsevaa ”maan tapaa”, jossa perustukset on usein jätetty luontoon mätänemään. Lakimuutos on tervetullut, sillä se laajentaa purkuvelvollisuuden koskemaan myös perustuksia ja ympäröiviä rakenteita. Mutta muuttaako laki todellisuutta vai jääkö se vain kauniiksi paperiksi?

Suurin haaste on taloudellinen. Jos jo pienen 1 MW:n voimalan purkaminen on romuliikkeelle tappiollista ja omistajalle kallista, mitä tapahtuu nykyisille, moninkertaisesti suuremmille voimaloille? Erityisesti lapojen käsittely on osoittautunut ”tolkuttoman kalliiksi”. Komposiittijäte ei liiku markkinoilla teräksen tavoin, vaan se on kallis ongelmajäte.

Tässä piilee suuri riski:

• Toimettomat voimalat: Kuten Riutunkarin esimerkki osoittaa, voimaloita saatetaan seisottaa toimettomina vuosia odottamassa parempia aikoja tai uuden rakentamista, jotta nosturikustannukset voitaisiin minimoida.
• Vastuun pakoilu: Jos purkukustannukset ylittävät merkittävästi romuarvon, kasvaa houkutus jättää purkutyöt tekemättä esimerkiksi yritysjärjestelyiden tai konkurssien kautta.
• Tulkinnanvaraisuus: Vaikka laki vaatii perustusten purkamista, kunnilla on valta määrätä purkusyvyys tapauskohtaisesti. Onko vaarana, että kunnat joustavat vaatimuksista pelätessään purkukustannusten lankeavan viime kädessä veronmaksajille, jos yhtiö on maksukyvytön?

Tuulivoima on tärkeä osa energiamurrosta, mutta sen elinkaaren loppupäätä ei saa lakaista maton alle. Alan puheet purkukustannusten kattamisesta romuhinnalla on syytä haudata romukoppaan. Tarvitsemme tiukempaa valvontaa ja mahdollisesti rahastointimalleja, joilla varmistetaan, etteivät tulevat sukupolvet peri tuhansia betonimöhkäleitä ja kuitujätettä pitkin rannikoita ja metsiä.

Purkamislaki on askel oikeaan suuntaan, mutta se on vasta alkua. Ilman riittäviä vakuuksia ja realistista käsitystä kustannuksista, ”maan tapa” ei muutu pelkällä pykälän lisäyksellä.

Blogin kävijämäärässä uusi ennätys 44 010

Blogini suosio jatkaa kasvuaan. Vanha ennätys (33 925) jäi kauas taakse, kun uudet lukemat nousivat 44 010 kävijään huhtikuussa 2026. Se tarkoittaa noin 1 467 lukijaa päivässä ja huimat 61 kävijää tunnissa.

Kasvusta huolimatta olen yhä yhtä ihmeissäni kuin ennenkin. Minulla ei ole tarkempaa käsitystä siitä, keitä lukijani ovat tai mikä sisältö sivuillani vetää teitä puoleensa juuri nyt.

Tuulivoiman siivouslasku ei kuulu maanomistajille eikä luonnolle

Suomi elää tällä hetkellä vihreän siirtymän eturintamassa, ja tuulivoima on yksi maamme tärkeimmistä valteista matkalla kohti energiaomavaraisuutta. Mitalilla on kuitenkin kääntöpuoli, joka alkaa nyt tulla näkyviin: ensimmäisen sukupolven voimalat tulevat tiensä päähän. Hallituksen suunnitelma tiukentaa purkuvelvoitteita ja ennallistamista on paitsi tervetullut, myös välttämätön.

Tähän asti tuulivoimarakentamista on ohjattu pitkälti sopimusvapauden ehdoilla. On ollut pitkälti yhtiöiden ja maanomistajien välisen sopimisen varassa, mitä voimalalle tapahtuu sen elinkaaren päättyessä. Riski on ollut ilmeinen: jos energiayhtiö ajautuu vaikeuksiin, voivat massiiviset betonijalustat ja kuitujäte jäädä rapistuviksi muistomerkeiksi metsien keskelle.

On oikeudenmukaista, että laki velvoittaa ennallistamaan tontin "perusteita myöten". Pelkkä lapojen poistaminen ei riitä, jos maan alle jätetään tuhansia tonneja betonia ja terästä. Jos ala haluaa säilyttää maineensa puhtaana energiantuotantomuotona, sen on kannettava vastuunsa kehdosta hautaan – tai tässä tapauksessa perustuksista kierrätykseen.

Suurin tekninen pähkinä on lapajäte. On kestämätöntä, että uusiutuvaa energiaa tuottava laite päätyy osittain ongelmajätteeksi, jolle ei ole selkeää uusiokäyttöä. Sementtiteollisuuden hyödyntämisaste on vielä lapsenkengissään, ja tarvitsemme kipeästi investointeja komposiittimateriaalien kiertotalouteen.

Tiukentuva sääntely saattaa nostaa hankkeiden kustannuksia, mutta se on pieni hinta siitä, ettemme jätä tuleville sukupolville siivousvelkaa. Puhtaan energian on oltava puhdasta myös silloin, kun lavat lakkaavat pyörimästä.

Paperilla hiljaista, käytännössä sietämätöntä – Perhon melumittaukset tehtävä asukkaiden ehdoilla

Alajoen tuulipuiston melukiista Perhossa nostaa esiin säännöllisesti toistuvan ongelman: vaikka laskennalliset mallit ja yritysten teettämät mittaukset näyttäisivät vihreää valoa, ihmisten arki ja elämänlaatu kertovat toista tarinaa. Onkin erittäin tervetullutta, että Perhon kunta on asettunut asukkaiden puolelle vaatimaan uusia, todellisuutta vastaavia melumittauksia.

Melu ei ole vain desibelejä – se on elämänlaatua.

Kun asukas raportoi alle kilometrin päässä sijaitsevien voimaloiden aiheuttavan häiritsevää melua, ei vastaus voi olla pelkkä viittaus vuoden 2024 mittaustuloksiin. Tuulivoimamelu on luonteeltaan syklistä ja usein matalataajuista, jolloin pelkät keskiarvot eivät kerro koko totuutta. Ihminen ei asu keskiarvossa, vaan hän yrittää nukkua silloin, kun tuuliolosuhteet kantavat jyminän suoraan makuuhuoneeseen.

Uusien mittausten on oltava aukottomia

Jotta uusilla mittauksilla olisi uskottavuutta ja ne toisivat asukkaille oikeusturvaa, on kolmen ehdon täytyttävä:

• Oikea tuulensuunta: Kuten lautakunta vaatii, mittaukset on tehtävä silloin, kun tuulee voimaloiden suunnasta asutusta kohti. Myötätuuli on se kriittinen hetki, jolloin haitat realisoituvat.
• Mittausten kesto ja kattavuus: Kesän ja talven lyhyet jaksot eivät riitä, jos sääolosuhteet eivät osu kohdalleen. Mittauksen on oltava riittävän pitkäkestoinen, jotta se tavoittaa eri vuorokaudenajat ja säätyypit.
• Puolueettomuus: On välttämätöntä, että melumittauskonsultti hyväksytetään ympäristöviranomaisella. Luottamus palautuu vain, jos mittaaja on aidosti riippumaton osapuoli.

"Raja-arvojen alittuminen paperilla ei auta, jos pihalla ei voi oleskella tai koti ei ole enää levon paikka."

Kunnan tuki on tärkeä signaali

On hienoa nähdä, että Perhon ympäristö- ja tekninen lautakunta ymmärtää vastuunsa asukkaiden terveyden ja hyvinvoinnin turvaajana. Tuulivoimayhtiö Hyötytuulen on nyt vastattava tähän vaatimukseen suoraselkäisesti. Puistojen rakentaminen "kylki kylkeen" lisää yhteisvaikutuksia, joita on tähän asti arvioitu liian vähän.

Toivottavasti uudet mittaukset sekä sisällä että ulkona tuovat vihdoin selvyyden tilanteeseen. Teknologia ja vihreä siirtymä ovat tärkeitä, mutta ne eivät saa tapahtua ihmisten terveyden ja kodin rauhan kustannuksella.

Tekoälyllä bajamaja myyntikuntoon

Lähtötilanne oli seuraava. Sitten Google Gemini tekoäly laitettiin rokkaamaan.

Muutama käsky näppäimistöltä:

1. Paranna kuva. 
2. Poista liat.
3. Käännä bajamaja pystyyn niin, että valkoinen osa on ylhäällä.

Lopputulos. Bajamaja saatiin myyntikuntoon. Kaupat tehtiin puolessa tunnissa. Myynti-ilmoituksessa mainittiin, että kuvaa on käsitelty tekoälyllä.

Onko kuntapäättäjät ostettu tuulivoimapuheilla?

Tuulivoimasta on tullut kunnissa jonkinlainen maaginen ratkaisu kaikkiin taloushuoliin, mutta samalla on unohdettu kysyä, millä hinnalla tuo raha tulee. Nykyinen "tuulivoimahuuma" näyttää ohittavan sekä terveen järjen että paikallisten asukkaiden oikeusturvan.

On pöyristyttävää, miten helposti kuntapäättäjät antavat ulkomaisille sijoitusyhtiöille ja näiden käyttämille konsulttiarmeijoille lähes vapaat kädet jyrätä suomalaista metsäluontoa. Kun valtavat teollisuusalueet rakennetaan keskelle koskematonta luontoa tai arvokkaiden kansallispuistojen kylkeen, kyse ei ole enää ympäristöteosta vaan puhtaasta bisneksestä, jossa luonto on vain tiellä.

Tuulivoimahankkeiden haitoista vaietaan tai ne kuitataan pelkällä olankohautuksella. Luonnon monimuotoisuuden turvaaminen tuntuu olevan toissijaista, kun vastassa on suuri raha ja valtion tuet. Miksi paikallisten asukkaiden ja luontoyrittäjien perusteltu huoli kuitataan kehityksen jarruttamisena? Onko todella niin, että kansainvälisten sijoittajien voitot painavat vaa'assa enemmän kuin suomalainen maisema, vesistöt ja ihmisten elämänlaatu?

Vihreä siirtymä on välttämätön, mutta se ei saa tarkoittaa paikallisen päätöksenteon ja luonnonarvojen huutokauppaamista eniten tarjoavalle. Ennallistamispuheet voimaloiden elinkaaren päässä ovat pelkkää sanahelinää, jos ekosysteemi on jo tuhottu peruuttamattomasti.

Kuntapäättäjien on aika herätä: teidät on valittu edustamaan kuntalaisia, ei kansainvälisiä suuryhtiöitä. Luontoa ei voi palauttaa kerran tehdyn virheen jälkeen.