Köntin kämppä

Köntin kämppä (tunnetaan myös nimellä Köntin tukkikämppä) on historiallinen kohde, joka sijaitsee Jämsän ja Kuhmoisten rajamailla. Kämppä liittyy vahvasti Keski-Suomen metsätyöhistoriaan ja vanhaan tieverkostoon.

Kansalaisen karttapaikan karttalinkki

Tässä on tarkempia tietoja Kuhmoisten suunnalla sijaitsevasta Köntin kämpästä:

Sijainti ja merkitys

Vanha Laukaantie: Kämppä sijaitsee historiallisen Vanhan Laukaantien varrella. Tie on osa vanhaa Hämeenlinna–Laukaa-reittiä, jota käytettiin jo 1600-luvulla. Nykyisin tiestä on jäljellä noin kilometrin pätkä Jämsän ja Kuhmoisten rajan tuntumassa.

Yhteys reserviläisiin: Kämppä on Jämsän Seudun Reserviläiset ry:n tukikohta. He ovat kunnostaneet sekä kämpän että sen läheisyydessä olevan Vanhan Laukaantien osuuden ja sen puusillat.

Historia ja käyttö

Tukkikämppä: Alun perin rakennus on palvella metsätyömiehiä tukkisavottojen aikaan. Se on perinteinen hirsirakenteinen metsäkämppä, jonka pihapiirissä on edelleen nähtävissä historian havinaa.

Infotaulu: Kämpän pihassa on opastaulu, joka kertoo tarkemmin Vanhan Laukaantien historiasta.

Nykytila: Kämppä on pääasiassa reserviläisten jäsenkäytössä ja yksityiskäytössä, mutta se toimii suosittuna kiintopisteenä paikallisille historian harrastajille ja vaeltajille, jotka tutkivat alueen vanhoja reittejä.

Vierailijalle tiedoksi

Kämppä ei ole yleinen autiotupa, vaan se on lukittu. Sen käyttöön (esim. jäsentapahtumat tai talkoot) vaaditaan yleensä yhteys Jämsän Seudun Reserviläisiin.

Alueen ohi kulkeva Vanha Laukaantie on kuitenkin hieno kohde lyhyelle historialliselle kävelylle, ja sieltä löytyy muun muassa Tsaarin ajan tieviitta.

Tervetuloa historialliselle Laukaantielle!

Hyvä kulkija! Seisot tiellä, joka on nähnyt vuosisatojen kohtalot. Tämän taulun luettuasi tiedät, mistä tulet – ja sinun on helpompi suunnata sinne, minne oletkin menossa.

Laukaantie on ikivanhasta erätiestä kehittynyt valtaväylä, jota on kuljettu jo Ruotsin vallan aikana (1640–1808) ja Venäjän keisarikunnan vuosina (1809–1917). Täällä ovat jyristelleet niin Pietari Brahen postivaunut kuin tsaarin suurlähettiläiden rattaat.

Tien synty: Kiviseltä polulta maantieksi

Tie noudattelee kenraalikuvernööri Pietari Brahen vuonna 1640 käyttämää talvitietä. Varsinaiseksi kärrytieksi se muuttui hitaasti:

• Työ ja vaiva: Tien rakentaminen oli talollisten raskas velvollisuus. Työ oli niin kovaa, että joidenkin talojen kerrotaan jopa autioituneen tienteon rasituksesta.
• Kapea ja kivinen: Vuonna 1736 virallinen leveysvaatimus oli 10 kyynärää, mutta täällä maasto oli niin vaikeaa, että oikeus salli tien leveydeksi vain 6 kyynärää (3,6 metriä).
• Ouninpohjan haasteet: Maasto oli niin mäkistä ja upottavaa, että postireitti siirrettiin vuonna 1800 tasaisemmalle reitille. Seisot siis tien "alkuperäisellä", vaativalla osuudella.
• Elämää tien päällä: Kievareita ja vankikyytiä
• Ennen rautateitä ja autoja tie oli elintärkeä hermorata:
• Kestikievarit: Lain mukaan kievarin tuli olla kahden peninkulman välein. Täällä Jämsän ja Länkipohjan välillä oli pitkään aukko, kunnes Ounin talosta tuli virallinen levähdyspaikka vuonna 1765.
• Raskaat kyydit: Talonpojat joutuivat hoitamaan "hollikyytiä" (matkustajien kuljetusta) sekä kruununkyytiä, jolla siirrettiin sotilaita, viljaa ja vankeja.
• Posti: Jo 1600-luvulla postinkantajat kiidättivät laukkuja juosten tai ratsain talosta taloon.

Kuuluisia kulkijoita

Tien pölyä ovat nielleet monet historian suurmiehet:

• Elias Lönnrot: Kansalluseepoksen kerääjä kulki tästä syyskuussa 1828 matkallaan Valamosta takaisin Laukon kartanoon.
• 
  
• Säätyläiset ja virkamiehet: Kievarien päiväkirjoista löytyvät niin herrat Jackit, Kekonit kuin rovasti Nordströmkin.

Tiesitkö? Köntin alueen kalliorotko, Vororotti, oli aikoinaan rosvojen suosima lymypaikka. Pidä siis silmäsi auki!

Vanhat liikennesäännöt – Ohjeita nykykulkijalle

Vuoden 1734 laki sääti tiukan järjestyksen, jota voit soveltaa tänäänkin:

• Väistämisvelvollisuus: Ratsastaja väistää kärryjä, pienemmät vaunut suurempia ja tyhjä kuorma täyttä.
• Mäkisäännöt: Alamäkeen tulevalla on aina etuajo-oikeus. Ylöspäin puskevan on odotettava.
• Tierauha: Metelöinnistä ja häiriöstä seurasi 20 hopeataalarin sakko.

Pysähdy hetkeksi ja kuuntele. Jos herkistät korvasi, voit yhä kuulla hevosten kavioiden kalskeen ja postivaunujen jyrinän.

Hyvää matkaa, minne oletkaan menossa!

Laukaantie Museo 24

"Hyvä satunnainen kulkija!

Infotaulu - Köntti

Tämän luettuasi tiedät paremmin, mistä olet tulossa. Luettuasi sinun on helpompi suunnata tiesi, mihinkä oletkin menossa." (teksti Köntin kämpän pihan opastaulussa; Rauli Jakobsson ja Markku Halonen)

Seisot historiallisella Laukaantiellä. Tietä on kuljettu jo Ruotsin vallan aikana vuosina 1640-1808 sekä Venäjän vallan aikana vuosina 1809-1917. Kovapyöräiset postivaunuvankkurit kahden hevosen vetäminä jyristelivät vastaan. Ruotsin kuninkaan edustaja Pietari Brahe ajoi tätä tietä. Samoin tekivät Venäjän tsaari Aleksanterin suurlähettiläät. Näin he ajavat vieläkin, nyt ajatuksissa. Välimatkat kestikievarilta toiselle määrittelivät tienvarrella ensin peninkulmapatsaat ja sitten virstanpylväät, aina senhetkisen valtakunnan hallitsijan mukaan.

Tien synty

Kun Pietari Brahe kevättalvella 1640 palasi Savosta Turkuun, ajoi hän talvitietä myöten yöpyen mm. Laukaan Pernasaaressa, Muuramessa, Jämsän pappilassa, Längelmäellä ja Pälkäneellä. Suurin piirtein tätä hänen käyttämäänsä reittiä kulki sitten se maantie, jota Hämeessä sanottiin "vanhaksi Laukaan tieksi", myöhemmin toisinaan Savon tieksi ja joka on merkitty karttoihin vuosilta 1696 ja 1752.

Milloin vanha Laukaantie muodostettiin hevosrattailla ajettavaksi, se ei asiakirjoista käy tarkoin selville. Ainakin jo heti isonvihan jälkeen oli teiden ja siltojen rakentaminen jaettu talollisten tehtäväksi. Kesäkäräjillä 1724 ja syyskäräjillä 1726 valitti siltavouti, että useat olivat kirkoissa tapahtuneista kuulutuksista huolimatta jääneet saapumatta heille jaettuja teitä ja siltoja kunnostamaan. Velvoitteet olivat raskaat ja tiedetään joidenkin talojen jopa autioituneen, kun työkykyisten piti olla tienteossa. Erityisen kiivasta oli käräjöinti Kuhmoisissa ja Korpilahdella. Tie on tällä kohdalla Kuhmoista erittäin hankalassa maastossa.

Syyskäräjillä 1736 pohdittiin kysymystä siitä, miten leveän maantien tuli olla. Oli olemassa hallitsijan päätös, että yleisiksi maanteiksi luokitellut tiet tulisi olla 10 kyynärän levyisiä. Oikeus katsoi kuitenkin, että ei ollut mahdollista raivata niin leveää tietä maaston kivisyyden ja upottavuuden vuoksi ja päätti, että kuuden kyynärän (3,6 m) leveys riittää. Tiellä ajo rattaiden kanssa tuli vähitellen mahdolliseksi.

Tien käyttö

Täysin varmana pidetään tietoa, että vanhaa Laukaantietä ei rattailla ajettavana tienä paljoa liikennöity, sillä talonpoikain matkareissut merenrantakaupunkeihin tehtiin säännöllisesti aina talvella. Tietä juhlistivat lisäksi neljännespeninkulman päähän toisistaan sijoitetut patsaat, joiden paikat on merkitty vuoden 1752 karttaan.

Kestikievarit eli ns. hollikyytirasitus vakiinnutettiin vuoden 1734 laissa. Majataloissa tuli olla vierastupa kamareineen, talli ja vaunuliiteri. Taloille tuli hollivuororasituksia. Yhden hollivuoron suorittaminen riisti hevosen ja miehen talon töistä pois seitsemäksi päiväksi. Suurin hankaluus paikallisissa kyytioloissa 1700-luvun keskivaiheilla näyttää olleen seikka, ettei Länkipohjan ja Jämsän välillä kesätiellä ollut lainkaan kievaria. Syyskäräjillä vuonna 1765 päätettiin ehdottaa, että Ounin taloon perustettaisi kievari. Ehdotuksen mukaan tulisi täytetyksi lain kohta joka määrittelee kestikievareiden sijainnin kahden penikulman päähän toisistaan. Ouniin perustettiinkin pian tämän jälkeen kestikievari.

Kruununkyydit olivat hollikyytien ohella varsinkin eräinä ajanjaksoina melkoisena rasituksena Jämsän seudullakin. Kruununkyytejä taloista tehtiin sotilasosastojen maassa, yleensä omassa läänissä, tapahtuneiden marssien helpottamiseksi ja kruunun omaisuuden, etenkin viljan ja nimenomaan hätääkärsiville tarkoitetun viljan kuljettamiseksi. Samoin kuin holli- ja kruununkyydeistä, oli rahvaan jo aikaisin huolehdittava myös vankien kuljettamisesta käräjille tutkittavaksi tai rankaisun toimeenpanoa varten paikkakunnalta toiselle. Vankien kyytiminen annettiin määrätyille taloille, jotka olivat muusta kyydistä vapautetut ja saivat vähäisen kyytimaksun. Vankikyytitalojen isännät olivat nimeltään rättäreitä, ainakin vielä 1860-luvulle saakka.

Säännöllinen postinkuljetus maassamme järjestettiin jo 1600-luvun keskivaiheilla. Aluksi oli ns. kihlakunnan posti jonka tehtävänä oli ainoastaan kuljettaa tuomarien ja kruununpalvelijain virkakirjeitä. Kirkollista postia kuljettivat lukkarit seurakunnasta toiseen. Rykmenttien sisäinen viestiketju huolehti yhteydestä virkataloissaan laajalla alueella asuvien sotilashenkilöiden välillä. Sekä kruununposti että kihlakunnan posti järjestettiin sillä tavoin, että sopivien välimatkojen päässä tien varrella asuvat talonpojat määrättiin postinkantajiksi, joiden tuli juosten tahi ratsain viedä postilaukku tai virkamiehen kirje aina seuraavalle postinkantajalle. Vanhaa Laukaan tietä myöten kuljetettiin kihlakunnan postia jo 1600-luvun lopulla ja vuodesta 1703 alkaen on tietoja niistä Jämsän taloista, joiden isännät toimivat postinkantajina.

Tien suunta muuttuu

Syyskuussa 1776 kirjoitti eversti Schmiedefeldt maaherralle huomauttaen, miten vaikeata Rautalammin ja Jämsän komppanian oli kotipaikoiltaan, järvien takaa, lähteä marssimaan ja miten suureen vaaraan ne ja kruunun varusteet saattoivat joutua huonojen teiden vuoksi. Toinen aloite tuli Vaasan läänin maaherralta, joka syyskuussa 1776 kirjoitti virkaveljelleen hankkeesta perustaa postikonttori Laukaaseen ja kehotti häntä ilmoittamaan, miten postinkulku Hämeenlinnan ja Laukaan välillä olisi järjestettävä. Edelleen voitiin todeta, että tie Länkipohjasta Ouninpohjan kautta kulki etenkin Kuhmoisten rajojen sisällä ylen vaikeassa maastossa ja oli sitä etenkin keväällä ja syksyllä melkein mahdotonta pitää kunnossa. Längelmäen käräjäkunnassa teiden uusi jako valmistui syksyllä 1793, mutta siitä valitettiin ja valituksen johdosta oli käräjillä suoritettava tutkimus. Tällöin kruununvouti H. C. Nordensvan teki maaherralle ehdotuksen, että oli rakennettava uusi tie, joka olisi lyhyempi ja kulkisi tasaisempien maiden kautta kuin Ounin tie, joka joutaisi kokonaan lakkautettavaksi. Elokuussa 1794 maanmittari P. H. Palander tutki paikan päällä uuden tiesuunnan ja totesi, että se oli puoli penikulmaa vanhaa tietä lyhyempi, että se oli likipitäen mäetön, ja että suot ja notkot voitiin vähällä vaivalla täyttää. Tien suunnan muutoksesta tietenkin valitettiin useiltakin tahoilta, mm. Jämsässä käräjillä asetuttiin jyrkästi vastahankaan, ukot pelkäsivät, että kyllä he varmaan joutuisivat Ounin tietäkin ylläpitämään, sillä kulkihan sitä myöten kruununposti Laukaaseen. Eri vaiheiden jälkeen maaherra määräsi, että uusi tie oli tehtävä valmiiksi vuoden 1800 loppuun mennessä.

Laukaantien kuuluja kulkijoita

Kievarien päiväkirjoihin tuli matkustajien kirjoittaa nimensä, mistä ja mihin he matkustivat, montako kyytihevosta he käyttivät ja toisinaan muistutuksensa.

Eräs kuuluisa kulkija oli Elias Lönnroth. Hän tuli runojen keräysmatkaltaan, joka oli suuntautunut Savoon ja aina vanhaan Valamoon saakka, kulki Laukaan kirkon ohi 31.8.1828, oli yötä Jyväskylässä, seuraavana yön Korpilahdella, 2. päivä syyskuuta Tampereella ja 4. päivä Laukon kartanossa.

Laukaan tietä Längelmäelle tietysti matkustettiin ja Keski-Suomesta Turkuun ja takaisin. Kevättalvella 1845 tapaamme Turun matkalla tunnetut Korpilahtelaiset Sallmenin ja Norlundin sekä erään Jyväskylän kauppiaan. Myös Helsinkiin matkustettiin tätä tietä ja mainittuna vuonna myös luutnantti Jack oli matkalla pääkaupunkiin. Ei ollut muuten lainkaan harvinaista, että matkustava seurue tarvitsi useita hevosia: mainittuna kesänä lehtori Waenerberg kumppaneineen matkusti Porvoosta Jyväskylään neljällä hevosella. Melkein järjestään esiintyvät kyytipäiväkirjojen lehdillä Jämsän ja Korpilahden herrasväet. Tapaamme Jackit, Kekonit, rovasti Nordströmin, kanttori Linbladin, ja kanttori Forsgrenin.

Laukaantien välittömässä läheisyydessä sijaitsee myös kalliorotko, joka oli Köntin alueella rosvojen suosima lymypaikka. Vororotti lienee saanut nimensä noilta ajoilta.

Laukaantien tarina Museo 24

Ajattele Ystävä, olet nyt satoja vuosia vanhalla Laukaan tiellä. Kun herkistelet hieman, voit kuulla hevosten tulevan. Yksinäinen kulkija, olallaan keppi ja siinä laukku roikkumassa, tallustaa lapikkaissaan Jämsään päin. Ties vaikka aina Laukaaseen olisi matka. Tiellä tulee kävellä arvokkaasti ja kaikkia hevosajopelejä väistäen. Hevosilla on kiire, saattavat tulla raviakin ja silloin pöly nousee ja kalke on kova. Tienkäyttäjiä olivat erityisesti hallintovirkamiehet, opiskelijat, kauppiaat, satunnaiset kulkijat työn ja elatuksen etsijät, sotilaat ja Viaporin linnan rakentajat (ruotujakoista sotaväkeä). Kuormavaunuissa oli kyydissä usein postia, tervaa, voita ja suolaa.

Kestikievarikyydin käyttöön oikeutti vain viranomaisen myöntämä matkapassi, joten kisälleiltä, oppipojilta, laivamiehiltä, mustalaisilta, kaupustelijoilta, kuljeskelevilta ulkomaalaisilta, kerjäläisiltä ja muilta irtolaisilta oli tämä matkustusmuoto kielletty.

Hollihevosten määrä tieosuuksilla peninkulmaa kohti oli 1,3 - 4,4 maaston vaikeudesta riippuen.

Hallitsijat kunakin aikana halusivat, että tiemerkinnät ovat valtaa pitävän emämaan mukaisia. Näin aikajaksojen vaihtuessa myös merkinnät ja mittayksiköt muutettiin.

Ruotsin vallan aikana aikajaksona 1640-1808 teitä mitattiin peninkulmina, puoli- ja neljännespeninkulmina. Näin matkaa osoittamaan pystytettiin vastaavasti peninkulmapylväitä, puolipeninkulmapatsaita ja neljännespeninkulmapatsaita. Peninkulman mitta muodostui 36000 jalasta (1 jalka 30,5 cm) ja oli metreinä 10688 metriä. Neljännespeninkulma oli vastaavasti 2672 metriä. Neljännespeninkulmaa sanottiin silloin myös Ruotsin virstaksi (joka vastasi myöhemmin 2,5 Suomenvirstaa. Peninkulmapylväät olivat kivestä ja -patsaat puusta tehtyjä. Kivenä käytettiin mm. Gotlannin hiekkakiveä, mutta usein paikkakunnan kivi kelpasi pylvääksi.

Venäjän vallan aikana Tsaarin (Nikolai I) hallitessa teiden mittausperiaate muuttui v. 1827. Virstat tulivat käyttöön. Koska Ruotsin vallan aikaiset suuret kivipylväät olivat näyttäviä merkkejä, maaherat halusivat, että niitä ei haluttu poistaa vaan peninkulma jaettiin kymmeneen osaan, muodostui Suomenvirsta. Tällöin virstamitaksi suomessa tuli 1068,8 metriä. Tämä oli 2 metriä pitempi mitta kuin Venäjän oma virsta, joka oli 1066 metriä. Peninkulmapylväitä ja -patsaita kuitenkin vainottiin uuden hallitsijan taholta ja näin niistä suurin osa tuhottiin. Tuhoamista edisti myös se, että kestikievareiden muutokset tekivät epätarkkuutta välimatkamittaukseen ja merkintöihin sekä se, että tiemerkinnät haluttiin yhtenäistää hallitsijan mukaisesti.

Kun kuljet Laukaantietä idästä länteen päin (Lasse Lehtioksan metsän kohdalta Köntin kämpälle päin tulevat vastaasi seuraavat tien historiaan liittyvät huomiot, viitat ja merkinnät:

• Itse Laukaan tie, joka on tehty Ruotsin vallan aikana, vuodesta 1640 alkaen. Tien tuli olla 6 kyynärää leveä (1 kyynärä on 60 cm). Tie sallittiin olla näin muita pääteitä kapeampi. Pääteiden leveys oli normaalisti 10 kyynärää.
• Puinen tienviitta Tsaarin ajalta (Laukaa-Hämeenlinna).
• Tiepengerrys ja tien pintaprofiili, jossa näkyvät hevosen kulkema ura ja kärrynpyörän urat.
• Puinen tiesilta, koko historian aikana samantyyppiset sillat (Vasapuut, kansi ja kaiteet).
• Pengerryksiä tien eri kohdissa.
• Puinen tienviitta Tsaarin ajalta (Laukaa-Hämeenlinna) osoittamaan suuntia. Tärkeä viitta, jos kulkija tuli tielle sivuilta tai erämaista.
• Puinen tiesilta (Vasat, kansi ja kaiteet). Usein silta tehtiin niin, että siltakannen alle tehtiin vesivirran molemmin puolin arkut, jolloin enemmän vettä mahtui kulkemaan sillan alitse ja kansi saatiin lyhyemmäksi.
• Teiden risteyksessä: Puinen tienviitta Tsaarin ajalta (Laukaa, Längelmäki, Hämeenlinna).
• Rautainen tienviitta Suomen itsenäisyyden alkuajalta vuonna 1920-1930 (Laukaa, Hämeenlinna, Längelmäki, Jämsä sekä lisänä kylä/pitäjäkyltti).
• Virstanpylväs Tsaarin ajalta (matka virstoina Laukaaseen ja Hämeenlinnaan).
• Puinen tienviitta Tsaarin ajalta osoittamaan suuntia ja matkoja (Hämeenlinna-Laukaa).
• Puinen kestikievaripatsas osoittamaan mm. kyseistä kestikievaria tai majataloa (tässä nimeltään Köntti). Kestikievaripatsaassa on lisäksi matkat pääkohteisiin (Laukkaa, Hämeenlinna).
• Kivinen peninkulmapylväs Ruotsin vallan ajalta. Vastaavanlainen pylväs on edelleen olemassa Ahvenanmaalla Ekerön kylässä. Maanmittarin osoittamalle paikalle pystytettiin 4 1/2 kyynärää korkeat peninkulmakivet (pylväät), jotka maanrajasta tuli olla pinta-alaltaan 3 x 3 kyynärää ja yläreunastaan 1 3/4 x 1 3/4 kyynärää (1 kyynärä on 60 cm). Kivet piti routapaikoissa perustaa 1 tai 1 1/2 kyynärän syvyyteen kaivetuille hirsille. Kivipylväiden perustamis- ja ylläpitokustannuksista vastasivat 2 3/8 – 4 1/2 manttaalin talot.

Ruotsin vallan aikana kivipylväitä edelsivät puupatsaat, joihin merkinnät tehtiin myös ruotsin kielellä Ruotsin vallan aikana.

Tsaarin aikaisissa viitoissa käytettiin sydänmailla suomen kieltä.

Kivipylvään merkinnät:

• Ruotsin kruunu
• CIII Ruotsin hallitsija Kustaa III
• 14 MIL FRÅN TAVASTEHUS (14 mailia Hämeenlinnasta)
• N I Nikolai I ; tämä on myöhempi lisäys
• 1761 vuosiluku tien mittauksesta/perustamisesta
• Informaatiotaulu KÖNTTI

Kertoo Laukaantien historian. 

Tarinoita tien päältä

Liikennemääräyksiä

Ruotsin vallan aikana v. 1734 annetussa kestikievarijärjestyksessä säädettiin yksityiskohtaisesti liikennemääräyksiä, jolloin mm. täällä oli ensin oikeanpuoleinen liikenne, mutta 15 vuoden jälkeen liikenne muutettiin vasemmanpuoleiseksi. Ajoneuvojen kohdatessa oli molempien väistettävä vasemmalle 10 hopeataalarin sakon uhalla.

Jos ajotien kapeus pakotti jommankumman tieltä, noudatettiin seuraavia sääntöjä;

Ratsastaja väisti ajajaa, kärryt vaunuja, pienemmät vaunut suurempia, tyhjät tai ihmisiä kuljettavat vaunut kuormavaunuja ja pienempi kuorma suurempaa.

Kapean sillan luona odotti se, jota oli ensin huudoin tai merkein varoitettu.

Mäkeä alaspäin tulevalla oli aina etuajo-oikeus. Jyrkässä mäessä oli ylöspäin tulevan odotettava alhaalla tai siirryttävä syrjään.

Jos tien kapeus pakotti toisen taaksepäin, peruutti se, jolla oli lyhyempi matka tai jolle peruuttaminen oli muutoin helpompaa.

Kapealla tiellä, jos palaaminen oli mahdotonta, molempien täytyi yhdessä purkaa ja taas lastata toisen kuorma; ellei tämäkään auttanut, toisen vaunut oli hajotettava ja taas koottava - samoin yhteisvoimin.

Kestikievarijärjestys rajoitti myös matkustajien ja matkatavaroiden enimmäispainoja; siinä säädettiin 20 hopeataalarin sakon uhalla, ettei yhden hevosen vetämien ajoneuvojen kuorma saanut painaa kippuntaaa (kippunta = n. 176 kg elintarvikepainoa) enempää eikä kahden vastaavasti kaksinkertaista määrää ja niin edespäin. Ratsuhevosten selässä sai olla kerrallaan vain yksi matkustaja, jonka matkatavarat eivät saaneet painaa kahta leiviskää enempää. Yhden hevosen vetämissä ajoneuvoissa sai olla kaksi ja kahden vastaavasti kolme matkustajaa (matkustajien oma kyytimies tai renki laskettiin tällöin mukaan. Joskus poikkeuskin oli mahdollista, jos kyydinantaja ja matkustaja siitä sopivat.

Metelöinnistä tai muusta tierauhan rikkomisesta sai armotta 20 hopeataalarin sakon; maksu jaettiin tasan ilmiantajan ja lähimmän kirkon köyhien kesken.

Sinä, Hyvä satunnainen kulkija! Voit toki käyttää edelleen näitä hyviä tieliikenneohjeita soveltuvin osin tällä Laukaantiellä. Muista erityisesti olla metelöimättä ja väistää aina hevosrattaita. Ja mikäli itse hevosvaunuilla tulet, huuda merkiksi muille, kun hevosella sillalle ravia päästelet tulemaan.

Hei, nyt postivaunut on tulossa!

Pykäläviidakko ei saa olla elinvoiman hauta – tarvitsemme mahdollistavaa lainsäädäntöä

Suomalaisen kehityksen suurin jarru ei ole rahan puute tai ideoiden vähyys, vaan asenneilmapiiri, jossa säädöksiä käytetään ensisijaisesti esteiden rakentamiseen. Liian usein uudet hankkeet tyssäävät siihen, että viranomaiskoneisto ja päätöksentekijät keskittyvät etsimään ne tarkat lainkohdat, jotka kieltävät, rajoittavat tai hidastavat elinvoiman kehittymistä.

Tämä "ei onnistu" -mentaliteetti maksaa meille työpaikkoja, verotuloja ja tulevaisuuden uskoa.

Tulkinnasta on tehtävä työkalu, ei este

Laki on harvoin täysin mustavalkoinen. Säädösten välissä on tilaa tulkinnalle, ja juuri tässä tilassa ratkaistaan alueiden menestys. Meidän on siirryttävä kulttuuriin, jossa viranhaltijan ja päättäjän ensimmäinen kysymys ei ole "mikä pykälä tämän estää?", vaan "mitkä lainkohdat tämän mahdollistavat?".

Erityisen tärkeää on tunnistaa lainsäädännön henki: lait on luotu turvaamaan yhteiskuntaa, ei pysäyttämään sitä. Kun etsimme aktiivisesti ne polut, jotka sallivat investoinnit ja uudet avaukset, rakennamme samalla luottamusta toimijoiden välille.

Elinvoima syntyy rohkeudesta sanoa "kyllä"

Positiivinen ja ratkaisukeskeinen ote hallinnossa ei ole vain byrokratian sujuvoittamista, se on strateginen kilpailuetu. Kun toimimme mahdollistavasti:

• Elinvoima vahvistuu: Investoinnit liikkuvat sinne, missä ne otetaan sujuvasti vastaan.
• Työpaikkoja syntyy: Jokainen sujuvasti edennyt hanke luo työtä ja toimeentuloa.
• Veto- ja pitovoima paranevat: Kun kunta tai alue tunnetaan dynaamisena ja eteenpäin katsovana, se houkuttelee luonnostaan uusia asukkaita.

Lopetetaan jarruttaminen

Meillä ei ole varaa antaa potentiaalisten menestystarinoiden hautautua pykäläviidakkoon vain siksi, että helpoin tie oli sanoa "ei". Suomen elinvoima riippuu siitä, uskalvammeko vaihtaa jarrun kaasuun ja etsiä säädöksistä ne kohdat, jotka avaavat ovia sulkemisen sijaan.

Elinvoiman kehittäminen vaatii sääntöjen noudattamista, mutta se vaatii ennen kaikkea taitoa ja tahtoa käyttää lakia kasvun moottorina.

Jämsän talous on terveellä pohjalla, mutta maltti on valttia jatkossakin

Viimeaikaiset luvut Jämsän kaupungin taloudesta ovat tervetullutta luettavaa. Kun tilikauden ylijäämä nousee 4,7 miljoonaan euroon ja aiemmat alijäämät on saatu katettua, voidaan sanoa, että tehdyt talouspäätökset ovat purreet. Erityisen huojentavaa on nähdä, että kumulatiivinen ylijäämä on kääntynyt 2,7 miljoonaa euroa plussalle.

Talouspuheessa vilahtelee usein termejä, kuten "rakenteellinen ylijäämä". Se, että Jämsällä on noin 2 miljoonan euron rakenteellinen ylijäämä, tarkoittaa käytännössä sitä, ettei tulos ole vain kertaluonteisten satunnaisvoittojen varassa, vaan kaupungin tulojen ja menojen suhde on kestävällä tasolla. Myös taseen vahvistuminen 11,8 miljoonaan euroon (huomioiden konsernirahasto ja poistoero) antaa kaupungille kaivattua puskuria epävarmojen aikojen varalle.

Onko huoli siis ohi?

Vaikka vuosi 2025 osoittaa Jämsän talouden olevan "terve", ei ole syytä henkseleiden paukutteluun. Kuntakenttä elää jatkuvassa murroksessa, ja valtionosuusjärjestelmän muutokset sekä sote-uudistuksen jälkipyykki voivat heilauttaa tilannetta nopeasti.

Terve talous ei ole itseisarvo, vaan väline. Nyt kun perusta on kunnossa, on meidän varmistettava, että:

• Investoinnit kohdistetaan viisaasti elinvoiman vahvistamiseen.
• Palvelut pidetään laadukkaina tinkimättä saavutetusta tasapainosta.
• Kaupunki säilyy houkuttelevana asukkaille ja yrityksille myös verotuksen osalta.

Jämsän talous on saatu oikaistua kovalla työllä ja vaikeilla päätöksillä. Pidetään huoli siitä, että saavutettu terveys säilyy myös seuraavien vaalikausien yli. Talouden tasapaino on paras vakuutus sille, että voimme päättää omista asioistamme itse myös tulevaisuudessa.

Datakeskusten sähkösyöppöys uhkaa ajaa Suomen sähköjärjestelmän seinään

Suomi on tällä hetkellä maailman silmissä datakeskusinvestointien luvattu maa. Meillä on vakaa kantaverkko, edullista tilaa ja sujuvat lupaprosessit, jotka mahdollistavat liittymät jopa alle vuodessa. Kolikon kääntöpuolena on kuitenkin riski, josta CPC Finlandin toimitusjohtaja Erik Trast ja europarlamentaarikko Aura Salla ovat perustellusti varoittaneet: Suomen sähköjärjestelmä on ajamassa seinään parissa vuodessa, ellemme aseta datakeskuksille tiukempia ehtoja.

Tällä hetkellä rakenteilla tai päätettynä olevat datakeskukset vaativat noin 2 200 megawatin tehon. Se on valtava määrä sähköä – enemmän kuin kaksi Loviisan ydinvoimalaa yhteensä. Ongelma ei ole pelkästään kulutuksen kasvu, vaan se, mistä ja miten tuo sähkö hankitaan.

Suurin osa datakeskuksista pyrkii hyödyntämään olemassa olevaa vakaata perusvoimaa kiinteähintaisilla sopimuksilla. Tämä on sijoittajalle turvallista, mutta se ei luo markkinoille pisaraakaan uutta sähköntuotantoa. Kun valtavat toimijat "imuroivat" markkinoilta nykyisen tuotantokapasiteetin, sähkön hinta nousee kaikille muille – niin tavallisille kuluttajille kuin sähköintensiiviselle teollisuudelle.

Erityisen huolestuttavaa tämä on vihreän siirtymän ja vetyhankkeiden kannalta. Siinä missä datakeskukselle sähkön hinta ei ole eloonjäämiskysymys, vetyteollisuudessa sähkön hinta muodostaa jopa 60 prosenttia lopputuotteen kustannuksista. Jos annamme datakeskusten syödä olemassa olevan sähkön, voimme samalla hyvästellä haaveet Suomesta vihreän vedyn suurvaltana.

Ratkaisuksi on esitetty niin sanottua lisäysperiaatetta. Se tarkoittaisi, että datakeskuksilta vaadittaisiin PPA-sopimuksia (pitkäaikaisia sähkönostosopimuksia), jotka nimenomaan takaavat uuden tuotannon, kuten tuulivoiman, rakentamisen.

Irlannin esimerkki on varoittava: siellä datakeskukset kuluttavat jo viidenneksen maassa tuotetusta sähköstä, ja laskun tästä niukkuudesta maksavat kuluttajat korkeina hintoina. Suomella on vielä mahdollisuus välttää tämä skenaario.

Meidän on vaadittava datakeskuksilta vastuullisuutta. Sähköliittymän ehtona tulisi olla sitoutuminen uuden puhtaan energian tuottamiseen tai hankkimiseen. Emme saa antaa sähköjärjestelmämme joustavuuden ja kansalaisten sähkölaskujen valua globaalien teknologiajättien taseiden suojaksi. Markkinoiden korjausliikettä ei ole varaa jäädä odottamaan – silloin on jo liian myöhäistä.

Vihreä siirtymä ei saa sokeuttaa meitä luontokadolle

Meille on vuosia maalattu kuvaa tuulivoimasta puhtaana ja pelastavana energiamuotona. On kuitenkin aika tarkastella kriittisesti sitä hintaa, jonka suomalainen metsäluonto tästä maksaa. Minulle ei ole tähän päivään mennessä valjennut, miten metsään rakennetut valtavat tieverkot ja tuulimyllyjen runkoja varten valettavat teräsbetonijalustat ovat millään tavalla "vihreitä".

Luontoon ajetun murskeen, betonin ja teräksen määrä on niin valtava, että sitä on maallikon vaikea käsittää. Yhden ainoan voimalan perustuksiin voidaan upottaa satoja tonneja terästä ja tuhansia kuutioita betonia – materiaaleja, joiden valmistus on maailmanlaajuisesti yksi suurimmista päästölähteistä. Kun tähän lisätään raskaalle kalustolle rakennetut leveät huoltotiet, puhutaan valtavasta teollisesta operaatiosta keskellä herkkää ekosysteemiä.

On myös harhaanjohtavaa puhua pelkästään hiilineutraaliudesta, jos hinta on pysyvä metsäkato. Jos metsään hakataan aukko tavallista metsätaloutta varten, se uudistuu ja kasvaa takaisin hiilinieluksi. Tuulivoima-alueilla näin ei tapahdu. Voimala-alueet sekä niihin liittyvät valtavat siirtolinjat tullaan pitämään puista tyhjänä, siis hiilinieluttomina alueina, niin kauan kuin voimalat seisovat paikoillaan.

Emme voi korjata ilmastoa tuhoamalla sitä, mitä meillä on arvokkainta: koskematonta metsäluontoa ja sen monimuotoisuutta. On kysyttävä, onko kyseessä todella vihreä teko, vai pelkkä teollinen hanke, joka on verhottu ympäristöystävällisyyden kaapuun?

Meidän on löydettävä tapoja tuottaa energiaa ilman, että betonoimme metsämme ja pirstomme luonnon raaka-ainekulutuksella, jota on mahdoton kutsua kestäväksi.

Kotirauha ja luontoarvot eivät ole kaupan

Viime aikoina on maalattu kuvaa tuulivoimasta maaseudun pelastajana. On kuitenkin kysyttävä, millä hinnalla tämä pelastus tapahtuu? Kun horisonttiin nousee 300 metriä korkeita teollisuuslaitoksia, kyse ei ole enää pienestä "muutoksesta maisemassa", vaan asuinympäristön peruuttamattomasta teollistamisesta.

Kodin arvo ja elämänlaatu uhattuna

Koti on useimmille ihmisille elämän suurin investointi ja turvapaikka. Kuka korvaa menetetyt yöunet, kun matalataajuinen melu ja rytminen humina tunkeutuvat makuuhuoneisiin? Tutkimuksista huolimatta moni asukas kokee oireita, joita ei voi kuitata pelkällä asenteella. Lisäksi kiinteistöjen arvon romahdus on todellinen riski: harva haluaa ostaa taloa, jonka ikkunoista avautuu vilkkuva valomeri ja jatkuva lapojen välke.

Luonnon ja maiseman tuhoutuminen

Suomalainen maaseutu on tunnettu rauhastaan ja koskemattomasta luonnostaan. 300-metriset voimalat vaativat valtavat määrät betonia, uusia teitä ja laajaa metsien raivausta. Samalla metsästysmaat ja virkistysalueet pirstoutuvat. On paradoksaalista puhua luonnonsuojelusta, jos samalla uhrataan paikallinen luonnon monimuotoisuus ja hiljaisuus teollisen mittakaavan energiantuotannolle.

Päätöksenteko asukkaiden yli

Usein tuntuu, että suuret energiayhtiöt ja kunnan päättäjät katsovat vain euroja, kun taas paikallisten asukkaiden huolet kuitataan muutosvastarintana. Verotulot ovat laiha lohtu, jos hinta maksetaan ihmisten terveydellä ja viihtyvyydellä. Onko oikein, että muutama maanomistaja ja kasvoton yhtiö käärivät voitot samalla, kun naapurusto kantaa kaikki haitat?

Vastuullisuutta kaavoitukseen

Emme vastusta puhdasta energiaa, mutta vaadimme kohtuutta. Nykyiset suojaetäisyydet on luotu huomattavasti pienemmille voimaloille, eivätkä ne riitä näille nykyisille jättiläisille. Tarvitsemme tiukempaa sääntelyä, aitoa kuulemista ja oikeudenmukaisia korvauksia niille, joiden elinympäristö muutetaan teollisuusalueeksi.

Meillä on oikeus vaatia, että kotirauha ja puhdas luonto säilyvät myös tuleville polville. Maaseutu ei ole pelkkä voimalaitoskenttä, vaan elävä asuinympäristö.

Asukkaiden ja luonnon puolesta

Tässä kirjoituksessa kärki on siirretty taloudesta ihmisen kokemukseen ja oikeusturvaan. Kumpi näistä näkökulmista tuntuu mielestäsi osuvan paremmin siihen keskusteluun, jota aiheesta parhaillaan käydään?

Missä on maalaisjärki? Rantasauna kielletään, mutta jättituulivoimalat sallitaan

Suomalaisessa sääntelyssä ollaan tultu tilanteeseen, jossa mittasuhteet ja oikeudenmukaisuus ovat hämärtyneet pahasti. Tästä räikeimpänä esimerkkinä on tiukka rakennusvalvonta pientalon rannassa samaan aikaan, kun horisonttiin nousee teollisen kokoluokan rakennelmia ilman vastaavaa rajoitusta.

Pieni sauna vs. teollinen jättiläinen

Rantarakentamista säädellään meillä tiukasti. Jos tavallinen kansalainen haluaa rakentaa saunan omalle maalleen, 15 metrin etäisyys rannasta on usein ehdoton raja. Perusteena käytetään maiseman suojelua, luonnonarvoja ja rantamaiseman säilyttämistä mahdollisimman koskemattomana. Saunarakennus, joka on korkeintaan muutaman metrin korkuinen ja hukkuu puiden siimekseen, nähdään uhkana ympäristölle.

Samaan aikaan vastarannalle, vain 2,2 kilometrin päähän, suunnitellaan useita 300 metriä korkeita tuulivoimaloita. Kun järven pinta on 115 metrissä ja vastapuolen mäki nousee yli 160 metriin, nämä tornit kohoavat yhteensä lähes "puolen kilometrin" korkeuteen vedenpinnasta mitattuna. Kyse ei ole enää pelkästä "voimalasta", vaan massiivisesta teollisuuslaitoksesta, joka muuttaa koko järvimaiseman pysyvästi.

Maiseman suojelu on valikoivaa

Miten on mahdollista, että pieni puurakenteinen sauna katsotaan maisemaa turmelevaksi, mutta satojen metrien korkeuteen kurottavat, vilkkuvilla valoilla varustetut terästornit eivät? Jos 15 metrin sääntö on olemassa maiseman varjelemiseksi, eikö samaa logiikkaa pitäisi soveltaa myös tuhansia kertoja suurempiin rakenteisiin?

Tässä kohdataan logiikka, josta maalaisjärki on kaukana:

• Yksityinen ihminen joutuu taistelemaan jokaisesta metristä ja noudattamaan pilkuntarkkoja säädöksiä.
• Suuryhtiö saa pystyttää maiseman dominoivan teollisuusalueen suoraan silmien eteen, vaikka se vaikuttaisi satojen ihmisten elinympäristöön ja kiinteistöjen arvoon.

Oikeudenmukaisuutta peräänkuulutetaan

Tuulivoimaa tarvitaan, mutta sen sijoittelussa on käytettävä harkintaa. Ei voida olettaa, että ranta-asukkaat nielevät pureksimatta tiukan sääntelyn omalla tontillaan, jos vastapuolella "taivas on rajana" rakentamiselle.

Valtion ja kuntien on päätettävä, suojellaanko suomalaista rantamaisemaa oikeasti vai vain silloin, kun kyseessä on tavallinen mökkiläinen. Nykyinen linja on epälooginen ja loukkaa kansalaisten oikeustajua.

 Missä on se kuuluisa maalaisjärki?

Tuulivoiman maanvuokrasopimukset ovat aikapommi kunnille ja maanomistajille

Tuulivoimarakentaminen etenee Suomessa vauhdilla, mutta hankkeiden juridiset perusteet ontuvat tavalla, joka uhkaa koitua veronmaksajien ja maanomistajien kalliiksi laskuksi. Tuulivoimayhtiöillä on käytössään valtavat resurssit, joita on hyödynnetty sellaisten maanvuokrasopimusten laadinnassa, joissa vastuut on häivytetty monimutkaisten ehtojen ja salassapitovaatimusten taakse.

Maallikon on lähes mahdotonta tulkita näitä sopimuksia yksin. Jo pelkkä vuokratulojen hahmottaminen on usein vaikeaa, saati sitten purku- ja ennallistamisvelvoitteiden ymmärtäminen.

Vakuudet ovat alimitoitettuja ja myöhässä

Tarkastelu julkisista sopimuksista (esim. Megatuuli Pyhäjärvellä ja West Wind Kinnulassa) paljastaa huolestuttavan trendin: purkuvakuudet ovat paitsi alimitoitettuja, myös erittäin takapainoisia.

Ajoitus ontuu: Vakuuksia aletaan usein kerryttää vasta, kun voimalan teknistä käyttöikää on jäljellä 15 vuotta. Käytännössä voimalat ovat tuolloin jo ehtoopuolella. Jos yhtiö ajautuu vaikeuksiin ennen tätä, kuka maksaa purun?

Summat eivät riitä: Noin 80 000–100 000 euron vakuus per voimala on riittämätön kattamaan edes maanpäällisten osien purkua, saati koko rakenteen poistamista.

Perustukset jäävät maahan: Monissa sopimuksissa vuokralaisella on oikeus jättää massiiviset betoniperustukset maahan pelkällä "kohtuullisella maisemoinnilla". Tämä on potentiaalinen ympäristö- ja kustannusriski, jos lainsäädäntö tulevaisuudessa tiukentuu.

Vakuuden muoto: Niin kutsutut "konsernivakuudet" ovat täysin katteettomia maailmassa, jossa hankeyhtiöiden omistajat vaihtuvat tiuhaan ja loppuvaiheen purkuvastuut on helppo "pedata" selvitystilaan ajettavalle yhtiölle.

Bisnestä muiden kustannuksella

Nykyisessä mallissa todellinen hyötyjä on hankekehittäjä, joka minimoi omat riskinsä ja maksimoi voittonsa myymällä hankkeen eteenpäin. Myyntivalttina on se, että kalliit purkutöiden riskit on siirretty hiljaisesti maanomistajalle, kunnalle tai viime kädessä valtiolle.

Ympäristöministeriössä on herätty lainsäädännön tarpeeseen, mutta hanke etenee etanan vauhdilla samalla, kun uusia kaavoja lyödään lukkoon kiihtyvällä tahdilla.

Hankkeet jäihin välittömästi

Tilanne on kestämätön. Kaikki uudet tuulivoimahankkeet tulisi asettaa välittömästi tauolle, kunnes purku- ja ennallistamisvakuuksia koskeva lainsäädäntö on saatu ajantasalle.

Lain on oltava tiukka: vakuuksien on oltava todellisia, inflaatioon sidottuja ja ne on asetettava jo rakentamisvaiheessa. Lisäksi vakuusvelvoitteen on tultava voimaan takautuvasti koskemaan myös jo olemassa olevia voimaloita. Emme saa antaa vihreän siirtymän nimissä rakentaa juridisia hylkyjä, joiden siivoaminen jää tulevien sukupolvien maksettavaksi.

Tuulivoiman huumassa ei saa unohtaa maanomistajan oikeusturvaa

Suomi elää tällä hetkellä tuulivoiman kultakautta. Investointeja virtaa maahan, ja vihreä siirtymä etenee kohinalla. Tämän innostuksen keskellä on kuitenkin syytä pysähtyä tarkastelemaan mitalin kääntöpuolta: mitä tapahtuu silloin, kun asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan?

Pahimmassa tapauksessa maanomistaja voi joutua maksumieheksi, jos tuulivoimapuisto ajautuu konkurssiin. Tämä on skenaario, josta puhutaan juhlapuheissa aivan liian vähän, vaikka se on juridisesti täysin mahdollinen riski.

Konkurssi paljastaa sopimuksen heikkoudet

Tuulivoimapuiston elinkaari on kymmeniä vuosia. Sinä aikana ehtii tapahtua paljon niin energiamarkkinoilla kuin yhtiörakenteissakin. Jos hankeyhtiö kaatuu, punnitaan se, kuinka huolellisesti ja ammattitaitoisesti maanvuokrasopimus on aikanaan laadittu.

Maanomistajan kannalta kriittisin kysymys on purkuvelvoite. Jos yhtiöllä ei ole varoja purkaa massiivisia turbiineja ja perustuksia elinkaaren lopussa, vastuu ja kustannukset voivat valua kiinteistön omistajalle. Kyse ei ole pikkusummista, vaan satojen tuhansien eurojen kustannuksista per voimala.

Vakuudet ovat maanomistajan henkivakuutus

Moni maanomistaja saattaa tuudittautua siihen, että sopimuksessa mainitut vakuudet hoitavat asian automaattisesti. Todellisuus on kuitenkin se, että vakuuksien taso, niiden ajallinen asettaminen ja realisoitavuus vaihtelevat suuresti.

• Onko vakuus asetettu jo rakennusvaiheessa vai vasta vuosien päästä?
• Kattaako se todelliset purkukustannukset inflaatio huomioiden?
• Onko vakuus turvattu kolmannen osapuolen toimesta vai onko se vain lupaus yhtiön taseessa?

Huolellisuus ennen nimeä

Tuulivoimayhtiöt toimivat usein hankekohtaisten tytäryhtiöiden kautta, joiden vakavaraisuus voi olla rajallinen. Maanomistaja on tässä pelissä usein se osapuoli, jolla on eniten menetettävää, mutta vähiten juridisia resursseja puolellaan. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että sopimuksia ei allekirjoiteta hätiköiden.

Asiantunteva sopimusosaaminen on maanomistajan paras suoja. On uskallettava vaatia riittävät vakuudet ja selkeät ehdot, jotka kestävät myös sen huonoimman päivän eli konkurssin. Tuulivoima on suuri mahdollisuus, mutta se ei saa muodostua taloudelliseksi ansaaksi suomalaiselle maanomistajalle.

Palmusunnuntai

Palmusunnuntai on kristillinen juhla, joka aloittaa hiljaisen viikon ja johdattaa kohti pääsiäistä. Se on täynnä symboliikkaa, jossa yhdistyvät raamatullinen historia ja vuosisatoja vanhat pohjoismaiset perinteet.

1. Historia: Kuninkaan saapuminen

Palmusunnuntaita vietetään Jeesuksen Jerusalemiin saapumisen muistoksi. Raamatun mukaan Jeesus ratsasti kaupunkiin aasilla, ja kansa otti hänet vastaan kuninkaana.

Palmunoksat: Ihmiset levittivät tielle vaatteitaan ja palmunoksia kunnioituksen osoituksena. Palmu symboloi voittoa ja rauhaa.

Aasi: Toisin kuin sotaherrat, jotka ratsastivat hevosilla, aasi viestitti nöyryyttä ja rauhaa.

Hoosianna: Kansa huusi "Hoosianna!", joka tarkoittaa alkukielellä "oi auta" tai "pelasta", mutta siitä tuli ajan myötä riemullinen ylistyshuuto.

2. Perinteet Suomessa: Virpominen

Suomessa palmusunnuntai on erityisen tunnettu virpomisperinteestä. Se on mielenkiintoinen sekoitus itäistä ja läntistä perinnettä:

Karjalainen perinne (Itä-Suomi)

Alun perin virpominen oli ortodoksinen tapa. Virvottu oksa oli siunauksen välittämistä: toivotettiin terveyttä ja onnea alkavalle vuodelle. Kuuluisa loru kuuluu:

"Virvon varvon tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeksi, sulle vitsa, mulle palkka!"

Länsisuomalainen perinne (Pääsiäisnoidat)

Länsi-Suomessa pelättiin pääsiäisnoidat eli trulleja, joiden uskottiin liikkuvan pääsiäislauantaina tekemässä pahojaan karjalle. Nykyään nämä kaksi tapaa ovat sulautuneet yhteen: lapset pukeutuvat noidiksi, mutta kantavat mukanaan koristeltuja oksia eli "virpovitsoja".

3. Pajunoksat palmujen sijasta

Koska Pohjois-Euroopassa ei kasva palmuja, perinteeksi muodostui käyttää pajunoksia. Paju on yksi ensimmäisistä kevään merkeistä, ja sen "pajunkissat" symboloivat uutta elämää ja ylösnousemuksen toivoa.

Koristelu: Oksat koristellaan värikkäillä silkkipapereilla ja höyhenillä.

Palkka: Perinteen mukaan virpoja saa palkaksi makeisia tai pienen rahan, mutta perinteisesti palkka annettiin vasta pääsiäissunnuntaina.

4. Kirkolliset perinteet

Kirkossa palmusunnuntai on tunnelmaltaan kaksijakoinen:

Riemu: Juhlistetaan Jeesuksen saapumista (lauletaan usein Hoosiannaa).

Kärsimys: Valmistaudutaan hiljaiseen viikkoon, jolloin muistellaan Jeesuksen matkaa kohti ristiinnaulitsemista.

Monissa katolisissa ja ortodoksisissa maissa järjestetään edelleen suuria kulkueita, joissa kannetaan palmun- tai oliivipuun oksia.

Lankalauantai

Lankalauantai on suomalaisessa kansanperinteessä pääsiäisviikon eli piinaviikon lauantai. Se sijoittuu pitkäperjantain ja pääsiäissunnuntain väliin. Vaikka päivä on nykyään monille lähinnä rennon yhdessäolon tai viimeisten pääsiäisostosten aikaa, sen historia on täynnä kiehtovaa mystiikkaa ja uskomuksia.

1. Nimen alkuperä: Miksi juuri "lankalauantai"?

Nimi juontaa juurensa vanhaan talonpoikaiskulttuuriin ja työnkiertoon.

Lankojen värjäys: Perinteisesti lankalauantai oli päivä, jolloin talven aikana kehrätyt langat pestiin ja värjättiin. Erityisen tärkeää oli saada langat valmiiksi ennen pääsiäispyhiä, jotta ne olisivat puhtaita ja valmiita jatkokäsittelyyn.

Kristillinen tausta: Kirkollisessa perinteessä lauantai on hiljainen päivä, jolloin Jeesus lepäsi haudassa. Suomessa päivän nimi on kuitenkin säilynyt nimenomaan käytännön askareisiin liittyvänä, toisin kuin esimerkiksi monissa muissa kielissä (esim. ruotsin påskafton eli pääsiäisaatto).

2. Pahat henget ja trullit

Vanhan kansan uskomuksissa lankalauantai oli vuoden pelottavimpia päiviä. Uskottiin, että kun Jeesus oli haudassa, maailmassa vallitsi pimeys ja pahuuden voimat pääsivät valloilleen.

Pääsiäisnoidat eli trullit: Uskottiin, että noidat liikkuivat lankalauantain vastaisena yönä ja lauantaina vahingoittamassa naapurien karjaa (esim. leikkaamalla karvoja tai utareita).

Suojautuminen: Pahoilta hengiltä suojauduttiin monin tavoin. Navettojen oviin piirrettiin ristejä ja niihin laitettiin suojelevia esineitä, kuten viikatteita tai muita teräaseita.

3. Pääsiäiskokot – valoa pimeyteen

Pääsiäiskokkojen polttaminen on perinne, joka elää edelleen vahvana erityisesti Pohjanmaalla.

Tarkoitus: Kokkoja ei poltettu alun perin tunnelman vuoksi, vaan niiden savun ja rätinän uskottiin karkottavan trulleja ja pahoja henkiä. Mitä enemmän savua ja kipinöitä, sitä parempi suoja.

Ajoitus: Kokot sytytetään tyypillisesti nimenomaan lankalauantai-iltana, jolloin noitien uskottiin olevan aktiivisimmillaan.

4. Virpominen ja nykyperinteet

Vaikka virpominen kuuluu perinteisesti palmusunnuntaihin (ortodoksinen perinne), Länsi-Suomessa ja erityisesti Pohjanmaalla lapset kulkevat trulleiksi pukeutuneina nimenomaan lankalauantaina.

Länsi-Suomen trullit: Toisin kuin palmusunnuntain virpojat, jotka toivottavat terveyttä, lankalauantain trulliperinne on ammentanut enemmänkin vanhasta noitauskosta. Lapset pukeutuvat rääsyihin, maalaavat pisamia kasvoilleen ja kantavat pannuja tai koreja palkkiota (karkkia tai rahaa) varten.

Pitkäperjantai

Pitkäperjantai on perinteisesti ollut suomalaisen vuodenkierron ankarin ja hiljaisin päivä. Vielä muutama sukupolvi sitten päivää hallitsivat tiukat säännöt ja kiellot, joiden tarkoituksena oli kunnioittaa Jeesuksen kärsimystä.

1. Hiljaisuus ja vierailukielto

Entisaikaan pitkäperjantaina vallitsi lähes täydellinen hiljaisuus. Tarpeetonta puhetta vältettiin, eikä kyläilemään saanut lähteä. Lapset eivät saaneet leikkiä äänekkäästi, juosta tai nauraa. Uskottiin, että jos nauraa pitkäperjantaina, saa itkeä koko vuoden.

2. Työkielto ja "kylmä ruoka"

Kaikki tarpeeton työ oli kiellettyä. Tähän kuului erityisesti talon työt:

• Ei tulta uuniin: Ruokaa ei saanut valmistaa, vaan syötiin kylmää ruokaa, kuten leipää, kalaa ja mämmiä.
• Mämmi: Alun perin mämmi oli nimenomaan pitkäperjantain paastoruokaa. Se valmistettiin jo alkuviikosta, jotta perjantaina ei tarvinnut ryhtyä leivontapuuhiin.
• Siivoamiskielto: Lattioita ei saanut lakaista, jotta "pöly ei menisi Jeesuksen silmiin".

3. Musta pukeutuminen

Surun merkit olivat näkyvissä myös vaatetuksessa. Kirkkoon ja jopa kotona pukeuduttiin mustiin vaatteisiin. Nykyäänkin kirkkojen alttarit on verhoiltu mustaan, ja alttarilla on usein viisi punaista ruusua symboloimassa Jeesuksen viittä haavoja.

4. Piiskaaminen (vitsaus)

Länsi-Suomessa tunnettiin erikoinen ja karu perinne: aamulla lapset saattoivat saada kevyesti vitsaa muistutuksena Kristuksen kärsimyksistä. Tästä on peräisin sanonta "pitkäperjantain piiska". Onneksi tämä perinne on jäänyt historiaan ja vaihtunut palmusunnuntain iloisempaan virpomiseen.

5. Sääennustukset ja uskomukset

Kansanperinteessä uskottiin, että pitkäperjantain sää ennustaa tulevaa:

• Jos aurinko paistaa niin pitkään, että ehtii nousta hevosen selkään, tulee hyvä vuosi.
• Päivän uskottiin olevan myös pimeiden voimien ja noitien liikkeelläoloaikaa, minkä vuoksi talojen ovia ja karjasuojia suojattiin taioin.

6. Nykypäivä: Rauhoittumisen aika

Vaikka lainsäädäntö ei enää rajoita huvituksia (elokuvateatterit ja ravintolat saavat olla auki), monille suomalaisille pitkäperjantai on yhä rauhoittumisen ja ulkoilun päivä. Se on "virallinen" startti pääsiäisen pyhille, jolloin kiire pysähtyy ennen lankalauantain ja pääsiäispäivän juhlintaa.

Pupu ja pääsiäisen taika

Pieni pääsiäispupu loikkii, läpi pihan, poikki niityn. Korvat heiluu, nenä värisee, pajunkissat varvussa tärisee.

Kädessä on virpomisvitsat koreat, höyhenet niissä on pehmeät ja upeat. "Virvon varvon", pupu kuiskaa, onnea jokaiselle tupaan huiskaa!

Keittiössä odottaa musta mämmi, onko se hyvää vai ihan kämmi? Sokeria päälle ja kermaa loraus, kuuluu vain tyytyväinen maiskaus.

Keltaiset pääsiäistiput piipittää, ne ruohikossa kilpaa hyppii ja viipittää. Aurinko paistaa, on kevät ja juhla, iloa pupu ei säästä, vaan tuhlaa!

Tuulivoiman taloudellinen korttitalo horjuu – kuka maksaa laskun?

Viimeaikaiset uutiset tuulivoima-alan taloustilanteesta ovat karua luettavaa. Kauppalehden tekemä selvitys Suomen 50 suurimmasta tuulivoimayhtiöstä paljastaa alan tilan olevan vähintäänkin ”uhkaavan surkea”. Kun 33 yhtiötä 50:stä tekee tappiota ja nettotulosprosentin mediaani huitelee -58,8 prosentissa, on syytä kysyä, kuinka kestävällä pohjalla suomalainen energiapolitiikka makaa.

Luvut ovat hätkähdyttäviä. Vuonna 2024 tarkastellut yhtiöt tekivät yhteensä 243,6 miljoonan euron nettotappion vain noin 544 miljoonan euron liikevaihdolla. Suunta on jyrkästi alaspäin, sillä edellisvuonna tappiota kertyi ”vasta” 160 miljoonaa.

Sijoittajien kärsivällisyys koetuksella

Esimerkit yksittäisistä toimijoista osoittavat ongelman syvyyden:

• Ilmatar-konserni tahkosi kahden vuoden aikana 63 miljoonan liikevaihdon, mutta onnistui polttamaan rahaa peräti 156 miljoonaa euroa nettotappiona.
• Jopa eläkeyhtiöidemme (Elo, Veritas ja Valtion eläkerahasto) omistama Exilion valui plussalta tappiolle.
• Ikean omistaman Ponsivuori Windin liikevaihdosta (2,5 Meur) lähes kaikki ja enemmänkin hukkui 1,9 miljoonan euron tappioihin.

On utopistista ajatella, että kansainväliset sijoittajat katsoisivat tällaista pääomien syöntiä loputtomiin. Ala on tällä hetkellä täysin rahoittajien armoilla: korollista velkaa listatuilla yhtiöillä on jo yli 4 miljardia euroa. Kun omat pääomat on syöty, ollaan tilanteessa, jossa pienikin korkotason heilahdus tai sähkön hinnan mataluus voi kaataa korttitalon.

Tukimiljoonat eivät pelasta kannattavuutta

Hämmentävintä tilanteessa on se, että samaan aikaan kun yhtiöt kyntävät syvällä, veronmaksajat tukevat toimintaa valtavilla summilla. Viime vuonna tuulivoimalle maksettiin syöttötariffitukea liki 210 miljoonaa euroa. Herää kysymys: jos ala ei ole kannattava edes massiivisten tukien ja velkavivun turvin, milloin se on?

Mitä tapahtuu, kun rahoitus loppuu?

Suomi on laskenut paljon tuulivoiman varaan, mutta talouden realiteetteja ei pääse pakoon edes vihreässä siirtymässä. Jos tuottokyky ei kohene merkittävästi ja nopeasti, edessämme on konkurssien aalto, jonka jälkipyykki – purkamattomat voimalat ja hoitamattomat velvoitteet – saattaa jäädä yhteiskunnan hoidettavaksi.

Energiaomavaraisuus on hieno tavoite, mutta se ei saa rakentua taloudellisesti kestämättömän kuplan päälle. Nyt on korkea aika keskustella siitä, onko tuulivoimasta todelliseksi talouskasvun veturiksi vai onko kyseessä massiivinen pääomien tuhoaminen, jonka lasku lankeaa lopulta suomalaisille.

Blogin kuukausittainen kävijäennätys syntyi 03/2026

Maaliskuu teki historiaa: Uusi upea kävijäennätys! Blogissani puhaltavat nyt todelliset myötätuulet! Maaliskuu 2026 jää muistoihin kuukautena, jolloin pistettiin vanhat ennätykset kerralla uusiksi.

Nyt on syytä pieneen tuuletukseen:

• Uusi huikea ennätys: 33 279 kävijää kuukaudessa!
• Päivätaso: Tämä tarkoittaa keskimäärin yli tuhatta lukijaa joka ikinen päivä.

On suorastaan kutkuttava arvoitus, mikä sai näin monen teistä löytämään tiesi juuri minun tekstieni pariin. Olitpa sitten uusi tuttavuus tai jo pidempään mukana kulkenut vakiolukija – kuka ikinä oletkin ja mikä sinut tänne toikaan – lämmin kiitos seurastasi!

Puolangan pessimistit - Iltasatu

Aikojen alussa Puolanka oli autio ja tyhjä. Pimeys peitti syvyydet ja pessimismin henki liikkui vetten yllä.

Ketään tai mitään ei näkynyt missään, kunnes eräänä päivänä noin vuonna tuhatkuusisataakaksikymmentäviisi, melko tasan kello kolme iltapäivällä, Puolankajärven rasvatyyni pinta rikkoutui.

Ensimmäinen Moilanen oli nousemassa vedestä kuivalle maalle.

Moilanen asetti varovasti jalkansa rannalle ja lausui historiaan jääneet sanat: ”Tämä on pieni askel Moilaselle, mutta suuri harppaus puolankalaisille”

Heti perään vedestä kuului toinen ääni: ”Tuu Moilanen pois sieltä”. Ensimmäinen Kemppainen oli vielä vedessä.

”En. Tämä on sitä edistystä”, vastasi ensimmäinen Moilanen.

”Ei oo ennenkään ollu”, ensimmäinen Kemppainen väitti vastaan.

”Nouskaa tekin tänne maalle”, ensimmäinen Moilanen houkutteli vielä vedessä olevia tovereitaan.

”Ei oo ennenkään noustu”, kuului vastaus vedestä.

Alun vastustuksesta huolimatta myös ensimmäinen Kemppainen ja ensimmäinen Heikkinen nousivat ensimmäisen Moilasen perässä kuivalle maalle.

Kitinä kuitenkin jatkui kuivalla maallakin: ”Tänne sitten tultiin. Mikä idea tässä nyt muka oli?”

”Maailma kehittyy”, vastasi ensimmäinen Moilanen. ”Meidän pitää pysyä mukana”.

”Ei oo ennenkään pysytty”, vastasi ensimmäinen Heikkinen.

Ja niinpä kitinän ja muutosvastarinnan takia Moilasen, Kemppaisen ja Heikkisen kuivalle maalle perustama Puolanka ei koskaan pysynyt maailman kehityksessä mukana.

Tuulivoimakupla puhkesi – on aika palata talouden ja fysiikan realiteetteihin

Suomessa on pitkään eletty vihreän siirtymän huumassa, mutta nyt todellisuus on iskenyt vasten kasvoja: tuulivoiman uudisrakentaminen on pysähtynyt kuin seinään. Kyse ei ole tilapäisestä suhdanteesta, vaan fundamentaalisesta valuvirheestä energiapoliittisessa strategiassamme.

1. Sääriippumaton tuotanto on käytetty loppuun

Tuulivoima on tähän asti ratsastanut vanhan, vakaan sähköntuotantomme (ydinvoima, vesivoima ja CHP-laitokset) selässä. Tämä sääriippumaton "pohjakuorma" on toiminut ilmaisena vakuutuksena ja säätövoimana tuulivoiman vaihtelevuudelle.

Nyt on tultu pisteeseen, jossa järjestelmän kantokyky on ylitetty. Kun tuulee, sähkö on arvotonta; kun ei tuule, hinta karkaa käsistä. Tuulivoima on kuluttanut loppuun sen ilmaisen tuen, jota vakaa tuotanto sille tarjosi, ja nyt järjestelmä vaatisi kalliita akkuinvestointeja tai uutta säätövoimaa, joita markkinat eivät pysty kannattavasti tuottamaan.

2. Teollisuus pakenee epävarmuutta

Väite sähkön kulutuksen kasvusta on osoittautunut toiveajatteluksi. Suuri teollisuus ei investoi maahan, jossa sähkön hinta heilahtelee nollasta satoihin euroihin megawattitunnilta. Teollisuusprosessi vaatii:

• Ennustettavuutta: Investointipäätökset tehdään vuosikymmeniksi.
• Luotettavuutta: Sähköä on oltava saatavilla joka sekunti, ei vain sään salliessa.

Korkea ja arvaamaton hinta on myrkkyä kilpailukyvylle. Niin kauan kuin sähköjärjestelmä nojaa epävarmaan tuotantoon, sähkön kulutus ei tule kasvamaan, vaan teollisuus poistuu maasta hiljaisuudessa.

3. "Vihreät" investoinnit syventävät valtiontalouden ahdinkoa

Suomen valtiontalouden tila on hälyttävä, ja luottamus "vihreisiin" investointeihin pelastajana on vaarallinen harha. Ne ovat monilta osin hukkainvestointeja, jotka eivät tuota todellista lisäarvoa tai verotuloja, vaan vaativat usein suoria tai epäsuoria julkisia tukia ja massiivisia veronmaksajien kustantamia kantaverkkoinvestointeja.

Valtiontalous ei korjaudu haihattelulla. On uskallettava sanoa ääneen, että pelkkä tuulivoiman lisääminen ei ole ratkaisu, vaan osa ongelmaa. Talous vaatii tuekseen sellaista energiantuotantoa, joka on markkinaehtoista, säästä riippumatonta ja joka tarjoaa teollisuudelle halvan ja vakaan hinnan.

Johtopäätös: Suomen on lopetettava ideologinen energiapolitointi ja palattava teknis-taloudellisiin faktoihin. Jos emme kykene tarjoamaan vakaata ja edullista energiaa, "vihreä siirtymä" muuttuu pysyväksi taloudelliseksi taantumaksi.

Ympäristövaikutusten arvioinnin ja kuntien kaavoituksen vaiheet

Ympäristövaikutusten arvioinnin eli yva-menettelyn vaiheet

1. Yva-ohjelma eli suunnitelma yvan toteuttamisesta.

   • Mahdollisuus jättää mielipiteitä nähtävillä olon aikana.

2. Lupa- ja valvontaviraston lausunto yva-ohjelmasta.

   • Ei valitusmahdollisuutta.

3. Yva-selostus eli laaja kooste yvan selvityksistä ja niiden tuloksista.

   • Mahdollisuus jättää mielipiteitä nähtävillä olon aikana.

4. Lupa- ja valvontaviraston perusteltu päätelmä.

   • Ei valitusmahdollisuutta.

5. Yva-selostus ja perusteltu päätelmä on huomioitava kaavoitusprosessissa ja tuulivoimaloiden luvituksessa.

Kaavoituksen vaiheet kunnissa

1. Tuulivoima-alueen kaavoitusaloite tulee kuntaan yleensä tuulivoimayhtiöltä.

2. Kunnan päätös, käynnistetäänkö alueella osayleiskaavan valmistelu.

3. Kaavan osallistumis- ja arviointisuunnitelma nähtävillä.

   • Mahdollisuus jättää mielipiteitä.

4. Kaavaluonnos nähtävillä.

   • Mahdollisuus jättää mielipiteitä.

   • Palaute käydään läpi ja voidaan huomioida kaavaehdotusta laadittaessa.

5. Kaavaehdotus nähtävillä.

   • Mahdollisuus jättää muistutuksia, joihin kunnan on laadittava vastineet.

   • Jos kaavaehdotus muuttuu oleellisesti, se asetetaan uudelleen nähtäville.

6. Kunnanvaltuusto päättää, hyväksytäänkö kaava vai ei.

   • Mahdollisuus valittaa päätöksestä hallinto-oikeuteen.

7. Jos kaavapäätöksestä ei määräajassa valiteta, kunta kuuluttaa kaavan voimaantulosta.

Kellojen siirtely on vihdoinkin ymmärretty oikein – fyysinen rasitus on ajan mittari

Olen vuosia seurannut sivusta sitä säälittävää räpeltämistä, jota kansa kutsuu "kellojen siirtämiseksi". Ihmiset istuvat sohvillaan ja kääntelevät viisareita tai – mikä pahempaa – antavat älylaitteiden hoitaa homman puolestaan. Onneksi keskuudessamme elää vielä todellisia visionäärejä, jotka ymmärtävät sanan siirtäminen kirjaimellisen ja fyysisen merkityksen.

Tämä on suoritus, joka saisi Albert Einsteinin paitsi kääntymään haudassaan, myös anelemaan tältä nerolta konsultointiapua suhteellisuusteorian päivitykseen. On nimittäin virallisesti päihitetty järjestelmä, joka on kahlinnut meidät tylsään viisarien pyörittelyyn.

Logiikan riemuvoitto ja sisustuksen vallankumous

Kun ohjeistus kuuluu "siirtää kelloja", on pikkusieluista takertua mekaanisiin yksityiskohtiin. Fyysinen rumba, jossa makuuhuoneen kello vaeltaa olohuoneeseen ja olohuoneen kello päätyy kylpyhuoneeseen, on ainoa oikea tapa kunnioittaa tätä hienoa perinnettä.

Erityismaininnan ansaitsee keittiömikron sijoittaminen makuuhuoneeseen. Se on suorastaan nerokas sisustusratkaisu. Kuka elitisti on päättänyt, että mikro kuuluu keittiöön? Käyttömukavuus on pelkkä asennekysymys. On suorastaan luksusta voida herätä kello kolmelta aamulla mikro-popcornin tuoksuun tai lämmittää eilinen hernekeitto nousematta edes peiton alta. Tämä on arjen ergonomiaa, jota Ikean suunnittelijat eivät ole vielä hoksanneet.

Matemaattinen täydellisyys

Kaikkein häikäisevintä on kuitenkin ajanhallinta. Se, että tähän logistiseen operaatioon saa kulumaan tasan tunnin, on suorastaan maagista. Se on sitä kuuluisaa "ajanhallintaa" parhaimmillaan: tunti siirtyi ja tunti meni. Matematiikka täsmää sataprosenttisesti, ja universumi on jälleen tasapainossa.

Toivotan onnea kylpyhuoneen seinäkellolle, joka joutuu nyt sopeutumaan uusiin, kenties hieman kosteisiin ja intiimeihin sosiaalisiin piireihinsä. Toivottavasti se ei hämmenny liikaa näkemästään.

Syksyä odotellessa voimme vain kadehtia sitä hien määrää ja lihasvoimaa, joka tarvitaan mikron roudamiseen takaisin keittiöön. Se on todellista kellojen siirtoa – kaikki muu on vain halpaa kopiointia.

Hyvä reitistö syntyy poluista, ei pelkistä laavuista

Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti reitistöjen kehittämisestä ja niihin suunnatuista investoinneista. Keskustelussa tuntuu kuitenkin usein unohtuvan perusasia: mikä on reitistön todellinen ydin? Hyvä reitistö ei ole vain kokoelma hienoja laavuja tai kalliita konsulttiselvityksiä, vaan se on ensisijaisesti toimiva ja houkutteleva polkuverkosto maastossa.

Ensin reitit, sitten rakenteet. Reitistöhankkeissa painopiste hämärtyy helposti. On hienoa, että meillä on hienoja taukopaikkoja ja nuotiopaikkoja, mutta ne eivät yksinään muodosta reitistöä. Jos kulkureitit puuttuvat tai ne on suunniteltu huonosti, jäävät taukopaikatkin vähälle käytölle. Matkailija tai paikallinen ulkoilija tulee luontoon liikkumaan ja kokemaan elämyksiä nimenomaan reitillä. Toimiva ulkoilureitistö vaatii selkeitä, maastollisesti kiinnostavia ja loogisia uria, joita pitkin on ilo edetä.

Kunnossapito on laadun mittari. Hyvä reitistö ei ole kertaluontoinen projekti, vaan jatkuvaa huolenpitoa vaativa palvelu. Reittien on oltava turvallisia ja kulkukelpoisia kaikkina vuodenaikoina. Tämä tarkoittaa märkien kohtien asiallista ojittamista tai pitkostamista sekä säännöllistä raivausta. Mikään ei turhauta liikkujaa enempää kuin ryteikköiseksi kasvanut polku tai puutteellinen opastus. Selkeät viitoitukset, jotka alkavat jo parkkipaikalta, ovat välttämättömyys, jotta kynnys luontoon lähtemiseen pysyy matalana.

Kestävyys ja yhteisvastuu. Laadukas reitistö rakennetaan luontoa kunnioittaen. Oikea sijoittelu ohjaa liikkujat kestäville urille, mikä ehkäisee maaston turhaa kulumista. Samalla on muistettava käyttäjien vastuu: hyvä kohde säilyy siistinä, kun ulkoilijat itse kantavat kortensa kekoon – esimerkiksi huolehtimalla polttopuista säästeliäästi ja viemällä roskat mennessään. "Valvova silmä" ja yhteinen huolenpito pitävät paikat kunnossa sukupolvelta toiselle.

Investointi elinvoimaan. Toimiva reitistö ei ole kunnalle vain kustannuserä, vaan investointi kansanterveyteen ja alueen vetovoimaan. Se houkuttelee matkailijoita, parantaa asukkaiden viihtyvyyttä ja luo pohjaa uusille palveluille. On kuitenkin varmistettava, että jokainen käytetty euro näkyy konkreettisina parannuksina maastossa – eli uusina ja parempina reittimetreinä.

Palataan siis perusasioiden äärelle: suunnitellaan reitit ensin huolella, pidetään ne kunnossa ja nautitaan luonnon tarjoamista elämyksistä saavutettavasti. Kartan päällä ei kukaan retkeile, reitit on tehtävä maastoon.

Äänestän jaloillani – uskollisuus kohtaa taloudellisen realismin

Asiakasuskollisuus on asia, jota arvostan korkealle. Olen käynyt lähes yhtäjaksoisesti samalla suomalaisella parturilla aina vuodesta 1993 lähtien. Pitkä asiakassuhde on rakentunut luottamukseen ja tuttuun laatuun, mutta viime aikoina hinnan kehitys on saanut minut pysähtymään.

Vielä jokin aika sitten hiustenleikkuu maksoi 25 €. Sen jälkeen hinta nousi nopeassa tahdissa ensin 30 euroon ja lopulta 32 euroon. Vaikka elinkustannukset nousevat, on vaikea nähdä, että liikepaikan kulut olisivat kasvaneet aivan samassa suhteessa tässä ajassa.

Miksi vaihdan palveluntarjoajaa?

Kun tarjolla on toinen, laadultaan ja sijainniltaan vastaava paikka, jossa hinta on edelleen 25 €, on kuluttajana tehtävä valintoja. Seitsemän euron hintaero per käynti on merkittävä, enkä koe saavani tuolle lisähinnalle sellaista vastinetta, joka oikeuttaisi luopumaan edullisemmasta vaihtoehdosta.

• Pitkä historia: Arvostan yli 30 vuoden yhteistä taivalta.
• Hinta-laatusuhde: Jossain vaiheessa kipuraja tulee vastaan.
• Markkinatalous: Kuluttajalla on vapaus ja vastuu valita itselleen sopivin palvelu.

Kiitän pitkäaikaista parturiani yhteisistä vuosista ja hyvästä palvelusta, mutta nyt on aika kokeilla uutta. Äänestän jaloillani ja siirryn uuden penkin ääreen.

Tuulivoiman umpikuja – Kuka maksaa laskun, kun ei tuule?

Suomen energiakeskustelua on pitkään hallinnut sokea usko tuulivoiman autuuteen. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti karumpi: tuulivoima on liiketoimintana ja energiajärjestelmän osana poikkeuksellisen vaikea ala. Alan perusongelmat – säädettävyyden puute, varastoinnin mahdottomuus ja markkinoiden itsekannibalisaatio – ovat nousemassa seinäksi, jota pelkkä toiveajattelu ei ylitä.

Markkina, joka syö itseään

Tuulivoiman suurin valuvika on sen kyvyttömyys vastata kysyntään silloin, kun sähköä todella tarvitaan. Tuulta ei voi tilata, eikä tuotantoa voi ajoittaa. Tästä seuraa ilmiö, jossa kaikki tuottajat puskevat sähköä verkkoon täsmälleen samaan aikaan. Kun tuulee kovaa, sähkön hinta painuu nollaan tai jopa negatiiviseksi, jolloin investoinnit eivät tuota mitään. Kun taas on tyyntä, hinta karkaa pilviin, mutta tuulivoimayhtiöillä ei ole mitään myytävää. Ala ikään kuin syö oman kannattavuutensa.

Teollisuuden ja tuotannon mahdoton yhtälö

Tuulivoima-ala odottaa kuumeisesti sähkön kulutuksen kasvua, jotta hinnat nousisivat tasolle, joka tekisi uusista investoinneista järkeviä. Tässä piilee kuitenkin kestämätön ristiriita. Suomeen houkutellaan parhaillaan energiaintensiivistä teollisuutta nimenomaan halvalla sähköllä.

Jos sähkön hinta nousee tasolle, jolla tuulivoimarakentaminen on kannattavaa, katoaa teollisuuden kilpailuetu. On vaikea kuvitella, että yritykset jonottaisivat Suomeen maksamaan kallista hintaa sähköstä, jonka saanti on kaiken lisäksi epävarmaa.

Säätövoiman huutava pula

Suurin kysymysmerkki on kuitenkin säätövoima. Tuulivoimaa ei voida lisätä loputtomiin ilman, että rinnalla on järjestelmä, joka paikkaa vajeen tyyninä päivinä. Nykyisellään olemme tilanteessa, jossa:

• Tuulivoima tarvitsee rinnalleen valtavan määrän säätövoimaa.
• Tämän säätövoiman pitäisi olla päästötöntä ja halpaa.
• Teollisuus ei ole halukas maksamaan tyynien päivien kallista "varmuusmaksua".

Mistä tämä halpa, päästötön ja nopeasti reagoiva säätövoima otetaan? Vesivoiman potentiaali on Suomessa pitkälti käytetty, ja akkuteknologia on edelleen liian kallista ja lyhytkestoista teollisuuden mittakaavaan. Ydinvoima on vakaata, mutta se ei toimi perinteisenä, nopeasti ylös- ja alasajettavana säätövoimana optimaalisesti.

Johtopäätös

Suomi on vaarassa rakentaa energiapaletin, joka on altis sään vaihteluille ja markkinahäiriöille. Jos emme löydä rehellistä vastausta siihen, miten säätövoima järjestetään ja kuka sen kustantaa, tuulivoiman "vihreä siirtymä" voi muuttua taloudelliseksi harharetkeksi. Emme voi rakentaa teollista tulevaisuuttamme pelkän toiveen ja suotuisan tuulen varaan.