Digitaalisen kehityksen ei pidä tapahtua luonnon kustannuksella – Datakeskuksille tarvitaan valtakunnallinen strategia

Suomeen syntyy kovaa vauhtia uusia datakeskuksia, ja vireillä on jo peräti 130 hanketta. Suomi on kansainvälisille teknologiajätteille houkutteleva kohde vakaan toimintaympäristön sekä edullisen ja pitkälti uusiutuvan sähkön ansiosta. Nyt on kuitenkin pysähdyttävä kysymään: onko datakeskusten yhteiskunnallinen hyöty todella niin suuri, että sen varjolla voidaan uhrata arvokasta luontoa ja kasvattaa sähkönkulutusta merkittävästi?

Vaikka datakeskusten käyttämä energia olisi tuotettu uusiutuvasti, jättimäisillä hankkeilla on huomattavia haitallisia ympäristövaikutuksia. Yksi keskus voi haukata satoja hehtaareja metsää ja luontoa, aiheuttaa jatkuvaa melua lähiympäristöön sekä rehevöittää lähivesistöjä, jos niiden tuottama hukkalämpö johdetaan suoraan vesiin. Lisäksi on muistettava, että myös uusiutuvan energian tuotanto vaatii tilaa – usein esimerkiksi tuulivoimaloiden rakentamisella on omat kiistattomat luontovaikutuksensa.

Suomessa on jo aiemmin tehty kalliita virheitä monikansallisten kaivosyhtiöiden kanssa, kun uusiutumattomia luonnonvarojamme on annettu hyödynnettäväksi ilman riittäviä korvauksia. Ympäristöhaitat ja siivouslaskut ovat jääneet suomalaisten veronmaksajien kannettaviksi samalla, kun taloudelliset hyödyt ovat valuneet ulkomaille. Datakeskusten kohdalla emme saa toistaa tätä samaa virhettä.

Vaadimme, että Suomeen luodaan välittömästi valtakunnallinen strategia datakeskusten sijoittumisen ohjaamiseksi ja niiden määrän rajaamiseksi kestävälle tasolle. Uuden strategian tulee perustua seuraaville periaatteille:

1. Valtakunnallinen sijoittumisen ohjaus: Datakeskukset on ohjattava paikkoihin, joissa ne aiheuttavat mahdollisimman vähän haittaa luonnolle ja monimuotoisuudelle.
2. Ei uusia verotukia: Googlen ja Microsoftin kaltaiset globaalit jättiyritykset eivät tarvitse suomalaisten veroeuroja toimintansa pyörittämiseen.
3. Kattavat ympäristövaikutusten arvioinnit: Ympäristö- ja luontovaikutukset on arvioitava tiukasti jokaisen hankkeen kohdalla erikseen.
4. Hukkalämmön pakollinen hyödyntäminen: Datakeskuksen tuottaman hukkalämmön hyödyntämisen (esimerkiksi kaukolämpöverkossa) on oltava ehdoton edellytys rakentamiselle. Hukkalämpöä ei saa ohjata vesistöihin, joissa se lisää rehevöitymistä ja vaarantaa ekosysteemejä.

Digitaalinen infrastruktuuri on tärkeää, mutta sitä ei saa rakentaa sokeasti ja hinnalla millä hyvänsä. Suomen luonto ja energiatulevaisuus ovat liian arvokkaita myytäväksi halvalla.

#datakeskukset #ympäristö #energiapolitiikka #luonnonsuojelu 

Älä aja päälle - Koululaiset

Koulutiet täyttyvät jälleen pienistä kulkijoista. Vaikka moni asia on muuttunut vuosikymmenten aikana, lasten huomioiminen liikenteessä on aina yhtä tärkeää. Ei siis ajeta päälle.

Pelkkä tuulivoima ei pidä Suomea lämpimänä – tyyni pakkaspäivä paljastaa sähköjärjestelmän todelliset sankarit

Vihreä siirtymä ja tuulivoiman nopea rakentaminen ovat tuoneet Suomeen runsaasti halpaa sähköä. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun mittari painuu pakkaselle yli kahdenkymmenen asteen ja tuuli tyyntyy täysin? Vastoin yleistä mielikuvaa, tuulivoimaloiden tuotanto voi silloin pudota lähes nollaan – jopa 100–500 megawattiin, eli alle viiteen prosenttiin niiden kapasiteetista.

Tyynenä pakkaspäivänä Suomen sähkönkulutus nousee huikeaan 13 000–14 000 megawattiin. Yhtälö on selvä: ilman säätä tottelematonta sähköntuotantoa yhteiskuntamme pysähtyisi ja kodit kylmenisivät hetkessä.

Pakkasjaksojen aikana maamme sähköhuollon todellisiksi sankareiksi nousevat tuotantomuodot, joista ei arjessa usein puhuta riittävästi:

• Ydinvoima kivijalkana: Viisi ydinreaktoriamme jauhavat sähköä täydellä teholla säästä riippumatta. Yhdessä ne kattavat noin 4 300 megawatin teholla peräti kolmanneksen talven huippukulutuksesta.
• Yhteistuotannon (CHP) nerous: Kaupunkien kaukolämpölaitokset ja teollisuuden voimalat tekevät juuri sitä, mitä niiltä vaaditaan. Mitä kovempi pakkainen, sitä enemmän tarvitaan kaukolämpöä – ja sen sivutuotteena syntyy automaattisesti jopa 3 500 megawattia sähköä.
• Vesivoima nopeana akkuna: Kun tuuliturbiinit pysähtyvät, patoluukut avautuvat. Vesivoima reagoivat sekunneissa ja tarjoaa 2 500–3 000 megawatin säätötehon juuri silloin, kun kulutuspiikki on korkeimmillaan.

Kotimaisen peruskallion lisäksi nojaamme vahvasti naapureihimme. Tuontisähkö Ruotsista ja Virosta paikkaa vajeesta jopa 3 500 megawattia. Samaankin aikaan korkeat pörssisähkön hinnat pakottavat kotitaloudet ja teollisuuden kulutusjoustoon – eli leikkaamaan omaa käyttöään.

Tämä kylmä tosiasia on muistutus kaikille energiapoliitikoille ja päätöksentekijöille. Tuulivoima on erinomainen lisä energiapalettiimme, mutta se ei yksin riitä. Tarvitsemme jatkossakin vahvaa kotimaista säävarmaa perustuotantoa, riittävää säätövoimaa sekä toimivia siirtoyhteyksiä. Katkeamaton sähköntuotanto tyynellä pakkassäällä ei ole itsestäänselvyys, vaan huolella rakennetun kokonaisuuden tulos.

Halvan sähkön sadussa on kallis loppu – ja lasku lankeaa meille

Meille on hehkutettu vuosia, että Suomessa on Euroopan halvin sähkö. Nyt on aika herätä arkeen: ilmaisia lounaita ei ole. Juhani Lehti nosti kirjoituksessaan (KL 3.8.) esiin kipeän totuuden, jota monet eivät halua kuulla. Halvan sähkön lasku on tähän asti kuitattu veronmaksajien pussista ja eläkeyhtiöidemme pääomista. Pian tuo lasku pätkähtää suoraan tavallisten kuluttajien ja yritysten maksettavaksi.

Tuulivoimaa on rakennettu vauhdilla, mutta sen myötävaikutuksella koko sähköjärjestelmä on ajautunut kriisiin. Kun tuulee, kaikki tuottavat sähköä samaan aikaan, hinta romahtaa ja tuuliyhtiöt tekevät miljoonatappioita. Kun ei tuule, iskijöitä ovat kuluttajat: sähköstä tulee huutava pula ja hinnat karkaavat käsistä.

Tämä raju heittely vaatii valtavia investointeja sähköverkkoihin, varajärjestelmiin ja säätövoimaan. Kun nämä piilokulut leivotaan tulevaisuudessa sähkölaskuun, varman ja tasaisen sähkön hinta voi jopa kaksin- tai kolminkertaistua.

Uusimmassa "vihreässä siirtymässä" on melkoinen irvokkuus:

Metsiä raivataan valtavien tuulipuistojen ja voimalinjojen tieltä. Samaan aikaan tyyninä pakkaspäivinä tehopulaa joudutaan paikkaamaan päräyttämällä käyntiin datakeskusten jättimäiset dieselgeneraattorit – vieläpä ilman mitään pakokaasusuodattimia. Puhtaan sähkön pelastajaksi otetaan siis rehellinen nokitossu.

Silmien sulkeminen energiapolitikan reaaliteeteilta on lopetettava. Halpa pörssisähkö on pelkkää silmänlumetta, jos järjestelmän pystyssä pitäminen maksaa maltaita. Suomi tarvitsee realistista energiapolitiikkaa, jossa tärkeintä on se, että sähköä riittää aina ja sen kokonaishinta pysyy ihmisten ja yritysten talouden raameissa.

Blogin kävijämäärä ylitti 50.000 lukijaa kuukaudessa

Blogin kuukausittainen kävijämäärä ylitti juuri 50.000 lukijan rajan, ja koska kuukautta on vielä päivä jäljellä, lukema nousee tästä vielä reippaasti. Koko blogin historian aikana sivustolla on vieraillut jo huikeat 1,29 miljoonaa kävijää!

Kiehtovinta tässä on se, ettei minulla ole aavistustakaan, keitä nämä lukijat ovat ja miten he päätyvät sivustolle. Kuvaajasta kuitenkin näkee, että kuukausittainen kävijämäärä kasvukäyrineen kiihtyy melkoisesti.

Hankehumppaa ja kankeaa byrokratiaa – Jämsän reitistösotku vaatii avointa dialogia

Jämsässä on seurattu jo viiden vuoden ajan turhautuneena ulkoilureitistöjen uudistamista. Eri hankkeisiin on pyöritelty satojatuhansia – kenties jopa miljoona – euroa rahoitusta, mutta maastossa tulokset loistavat poissaolollaan. Alkuperäiset yhtenäiset reitit ovat kutistuneet pirstaleisiksi tynkäreiteiksi, ja paikallisten mielestä rahat ovat menneet konsulttien taskuihin sekä kalliisiin arkkitehtipalkkioihin samalla, kun itse reittien rakentaminen on polkenut paikallaan.

Tilanne tiivistää täydellisesti sen, mikä kuntien hankevesityksissä usein mättää: kaupungin virkakoneisto nojaa etäältä tuotettuihin ostosuunnitelmiin, kun taas ruohonjuuritason toimijat sivuutetaan.

Talkootyön ja paikallistuntemuksen aliarviointi

Jämsässä ei ole pulaa asiantuntemuksesta eikä halusta kehittää kotiseutua. Paikalliset aktiivit, kuten vuosikymmeniä latuja ja laavuja ylläpitänyt Leo Värelä, sekä alueen urheiluseurat tuntuvat kuitenkin törmänneen kaupungin suunnalta kankeuteen ja kuuroihin korviin. Kun arvokasta paikallistuntemusta ja tarjottua talkooapua ei huolita mukaan prosessiin, ajaudutaan tilanteeseen, jossa reitistöstä tulee epäkäytännöllinen ja sekava.

Miksi suunnittelussa piti tukeutua kalliiseen ulkopuoliseen konsulttifirmaan, kun parhaat asiantuntijat asuvat jo valmiiksi kunnan alueella? Valmiiden esityksien tuominen ylhäältä päin ei sitouta ketään.

Avainkysymys: Miten ihmeessä hankkeessa ajauduttiin tilanteeseen, jossa paperilla suunniteltiin upeita kokonaisuuksia ilman, että maankäyttösopimuksia oli edes saatu neuvoteltua maanomistajien kanssa valmiiksi?

Maanomistajien ja kaupungin välinen luottamuspula

Reitistön suurimmaksi hidasteeksi on noussut maanomistus. Jämsässä, toisin kuin valtion mailla sijaitsevissa matkailukeskuksissa, maat ovat pitkälti yksityisten omistuksessa. Tällöin sopimusten joustavuus ja reiluus ovat elinehto.

Jos tarjotut sopimukset koetaan kankaiksi ja kaikki velvollisuudet maanomistajan harteille jättäviksi, on täysin ymmärrettävää, ettei nimiä saada papereihin. Tämä ei ole pelkästään ajanjakson tai ajanpuutteen ongelma, vaan kyse on puutteellisista neuvottelutaidoista ja arvostuksen puutteesta maanomistajia kohtaan.

Aika kääntää kurssi – jatkoaika käytettävä viisaasti

Kaupunki selittää viivästyksiä henkilöstömuutoksilla, resurssipulalla ja muinaismuistoselvityksillä. Vaikka reitistömestari vakuuttaa, että rahat ovat tallessa ja syksyn suuri rakennusurakka vie hankkeen päätökseen, luottamus on jo kokenut kovan kolauksen.

Jatkoaika vuoden 2026 loppuun asti tarjoaa kuitenkin viimeisen mahdollisuuden korjata kurssi. Elokuulle kaavailtu avoin reitistöilta on askel oikeaan suuntaan, mutta se ei saa jäädä pelkäksi virkamiesten tiedotustilaisuudeksi.

Jämsä tarvitsee toimivan, vetovoimaisen ja kuntalaisia palvelevan ulkoilureitistön – se on niin matkailun kuin paikallisten hyvinvoinnin etu. Sen saavuttamiseksi virkakoneiston on vihdoin laskeuduttava norsunluutornistaan ja otettava maaston tuntevat ihmiset mukaan rakentamaan yhteistä hyvää.

Ennallistamisen painopiste pääkaupunkiseudulle – mutta kuka maksaa laskun?

Kun luontoa ennallistetaan, katseet on siirrettävä sinne, missä luontoa on eniten muokattu: pääkaupunkiseudulle.

Jos ennallistamisella halutaan saavuttaa aitoja tuloksia, toimenpiteet tulee kohdistaa kaupunkirakenteen kovaan ytimeen. Pääkaupunkiseudun betonilähiöitä on uskallettava purkaa ja asfalttikenttiä palauttaa luonnontilaan. Tämä ei ainoastaan palauta kaupunkiluontoa ja vähennä hulevesiongelmia, vaan se ajaa myös myönteistä yhteiskunnallista muutosta.

Rakennetun ympäristön muuttaminen luonnoksi synnyttää luonnollisen maallemuuttoaallon. Sen seurauksena:

• Muuttotappiokunnat kasvavat ja saavat uutta elinvoimaa.
• Kyläkoulut täyttyvät jälleen oppilaista.
• Asuminen halpenee ja elämisen laatu paranee koko maassa.

Kunnianhimoisten visioiden rinnalla on kuitenkin muistettava talouden tosiasiat. Kuten ennallistamiskeskustelussa on aivan oikein peräänkuulutettu: jokainen toimenpide aiheuttaa kustannuksia, ja suunnitelmassa on vastattava selkeästi kysymykseen "kuka maksaa?"

Pääkaupunkiseudun kiinteistöt ja infra edustavat valtavaa sitoutunutta pääomaa. Purkaminen ja maaperän ennallistaminen maksaa miljardeja euroja. Jos kiinteistönomistajilta tai asukkailta rajoitetaan omaisuuden käyttöä luontoarvojen tieltä, heille on taattava täysi korvaus. Kyse ei ole aidosta toteutuksesta, jos kustannukset sälytetään yksityisille toimijoille ilman varmaa rahoitusta.

Kaupunkiluonnon ennallistaminen ja maaseudun elvyttäminen ovat kannatettavia tavoitteita. Ne voivat kuitenkin toteutua vain silloin, kun hankkeille osoitetaan selkeä rahoituspohja eikä kustannuksia jätetä avoimiksi.

Kuljettajien traumoja ei estetä hyväksymällä itsetuhoisuutta

Syyttömien ihmisten traumatisoituminen liikenteessä on raastava ongelma. Junankuljettaja, joka ei voi pysäyttää junaansa, tai rekkakuljettaja, jonka ajoneuvoa käytetään teon välineenä, kantaa toisen ihmisen epätoivoisen ratkaisun seurauksia usein loppuelämänsä. Ulkopuolisten säästäminen tältä fyysiseltä ja henkiseltä kärsimykseltä on täysin oikeutettu ja tärkeä tavoite.

Aika ajoin viriää ajatus siitä, pitäisikö itsetuhoisille teoille olla oma, valvottu paikkansa – kuten suljettu rata ja betoniseinä – jotta sivulliset säästyisivät. Ajatus kumpuaa halusta suojella syyttömiä, mutta ajatuksena se johtaa vaaralliselle tielle.

Itsemurha-aie on lähes poikkeuksetta akuutti, mielenterveyden kriisistä kumpuava impulssi. Jos yhteiskunta rakentaisi paikkoja teon toteuttamiseen, se ei suojelisi ihmisiä, vaan madaltaisi kynnystä luopua elämästä. Samalla siirtäisimme kohtuuttoman henkisen taakan radan siivoojille ja valvojille. Yhteiskunnan tehtävä ei ole osoittaa seinää epätoivoiselle, vaan tarjota käsi, josta ottaa kiinni.

Ainoa eettisesti ja inhimillisesti kestävä tapa suojella ammattikuljettajia on estää teot ennalta. Tämä vaatii radanvarsien aitaamista, keskikaiteita maanteille ja ennen kaikkea kynnyksetöntä pääsyä mielenterveyspalveluihin silloin, kun hätä on suurin.

Kuljettajien traumat loppuvat vain silloin, kun autamme ihmisiä ennen kuin he päätyvät liikenteeseen.

Jos sinä tai läheisesi tarvitsette tukea, apua on saatavilla:

MIELI ry:n Kriisipuhelin: 09 2525 0111 (24/7)

Hätänumero: 112 (välittömässä vaarassa)

Mistä on mummot ja papat tehty?

Sukkapuikoista, lankakeristä, silmälaseista, käsistä hellistä.

Suuresta sylistä, yökylistä, pulkkamäestä, satujen väestä.

Parransängestä, naurunrypyistä, veneretkistä, kalojen hypyistä.

Hetkistä heleistä, nettipeleistä.

Pienistä moitteista, suurista kehuista, nakkisopasta, mansikkamehuista.

Niistä on mummot ja papat tehty.

Tuulivoiman ”fantastinen” tulevaisuus vaatii miljardien rehellisyyttä

Tuulivoiman potentiaali Suomelle on paperilla aivan fantastinen. Synonyymisanakirja tarjoaa sanalle vastineita kuten huikea, valtava, uskomaton ja jopa mielikuvituksellinen. Viimeinen sana saattaa valitettavasti kuvata parhaiten sitä intoa, jolla vihreää siirtymää meillä tällä hetkellä maalataan. Tulevaisuus voi olla mahtava ja vaikuttava, mutta vain jos laskemme investointien hinnan ja riskit realistisesti.

Visio puhtaan sähkön ympärille rakentuvasta teollisuudesta on houkutteleva. Olisi hienoa nähdä vihreää terästä Inkoossa, vihreää alumiinia Kokkolassa, vihreää metanolia Ranualla sekä vihreitä polttoaineita, lannoitteita ja dataa ympäri Suomea. Mutta utopioiden sijaan meidän on puhuttava numeroista.

Tämän teollisuuslistan pyörittäminen vaatisi arviolta 50 000 megawattia (MW) tuulivoimakapasiteettia. Koska tuuli on luonnostaan epävarmaa, rinnalle on pakko rakentaa massiivinen arsenaali varavoimaa ja säätövoimaa – vähintään 30 000 megawatin edestä.

Kun sähköjärjestelmän laajentaminen maksaa arviolta 2,5 miljoonaa euroa megavatilta, pelkkään infraan uppoaisi 200 miljardia euroa. Lisätään päälle vihreiden tehtaiden perustamiskustannukset, noin 100 miljardia, ja koko ohjelman hintalapuksi tulee 300 miljardia euroa. Se on summa, jota Suomella ei omasta takaa ole.

Mistä raha siis otetaan? Katseet kääntyvät helposti itään. Kiinalaisilla on valtavat, noin 3 000 miljardin euron rahavarannot, ja maailman kymmenestä suurimmasta tuuliturbiiniyrityksestä kuusi on kiinalaisia. On hyvinkin mahdollista, että Kiina kiinnostuisi Suomen saneeraamisesta vihreäksi alustakseen.

Mutta tässä piilee kriittinen kysymys: haluammeko todella myydä maamme kriittisen infrastruktuurin ja tulevaisuuden teollisuuden ulkomaisen suurvallan käsiin? Innovatiivisuus ja isosti ajattelu ovat kannatettavia asioita, mutta vihreän siirtymän huumassa emme saa sokeutua taloudelliselle ja geopoliittiselle riippuvuudelle.

Isosti ajattelemisen on oltava myös viisasta ajattelemista. Fantastinen tulevaisuus ei synny pelkistä visioista, vaan siitä, että pidämme langat omissa käsissämme. 

Tuulivoimaloiden melua ei voi arvioida vain desibeleillä

Suomessa tuulivoimasta keskustellaan usein ilmaston, energian ja talouden näkökulmasta. Liian usein kuitenkin unohtuu yksi asia: matalataajuinen melu ja sen vaikutukset ihmisiin.

Jo vuonna 1987 yhdysvaltalainen tutkija N.D. Kelley osoitti, että tuulivoimaloiden matalataajuinen melu voi käyttäytyä aivan eri tavalla kuin tavallinen ympäristömelu. Tutkimuksessa havaittiin, että rakennukset voivat vahvistaa matalia ääniä sisätiloissa resonanssin vuoksi. Tällöin ääni ei välttämättä tunnu voimakkaalta ulkona, mutta sisällä se voi aiheuttaa painon tunnetta, sykintää, häiritsevyyttä ja univaikeuksia.

Erityisen mielenkiintoista on, että tutkimuksessa todettiin yleisesti käytetyn A-painotetun melumittauksen soveltuvan huonosti tällaisten vaikutusten arviointiin. Toisin sanoen pelkkä dBA-lukema ei aina kerro, millaisen ääniympäristön ihminen todella kokee kodissaan.

Tämä ei tarkoita, että kaikki tuulivoimalat aiheuttaisivat vakavia terveysongelmia tai että tuulivoimaa pitäisi vastustaa. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että meluvaikutuksia pitäisi arvioida mahdollisimman realistisesti. Jos mittausmenetelmä jättää juuri matalataajuiset äänet vähälle painolle, riskinä on, että osa todellisista vaikutuksista jää huomaamatta.

On myös muistettava, että Kelleyn tutkimus oli alustava ja perustui pieneen koehenkilöjoukkoon. Tutkija itsekin korosti, että tulokset vaativat laajempia jatkotutkimuksia. Se ei kuitenkaan vähennä tutkimuksen merkitystä. Päinvastoin se osoittaa, että aihetta on syytä tutkia lisää eikä sivuuttaa sitä pelkästään siksi, että vaikutuksia on vaikea mitata.

Tuulivoima on tärkeä osa puhdasta energiantuotantoa, mutta sen hyväksyttävyys perustuu myös siihen, että lähialueiden asukkaiden kokemukset otetaan vakavasti. Teknologia kehittyy jatkuvasti, ja samalla myös melun arviointimenetelmien tulisi perustua parhaaseen saatavilla olevaan tutkimustietoon.

Hyvä päätöksenteko ei synny vastakkainasettelusta vaan avoimesta tutkimuksesta, luotettavista mittauksista ja siitä, että myös epämukavat tutkimustulokset uskalletaan ottaa huomioon.

Vihreä siirtymä ei saa muuttua luontokadon kiihdyttäjäksi

Suomi elää tällä hetkellä keskellä historiallista energiamurrosta. Tuulivoima tuottaa jo neljänneksen maamme sähköstä, ja uusia investointisuunnitelmia on vireillä valtava määrä. Fossiilisista polttoaineista luopuminen on välttämätöntä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta nykyisessä toteutustavassa piilee vakava ristiriita: ilmaston pelastamisen nimissä olemme vaarassa kiihdyttää luontokatoa.

Suomen ympäristökeskuksen ja yliopistojen tutkijoiden julkaisema uusi Wisdom Letters -raportti (3/2026) paljastaa uusiutuvan energian rakentamisen sokean pisteen: kukaan ei tällä hetkellä hallitse uusiutuvan energian hankkeiden kokonaiskuvaa. Kun yksittäisiä tuuli- ja aurinkovoimaloita kaavoitetaan ja rakennetaan puhtaasti markkinaehtoisesti ja hanke kerrallaan, ajaudumme ilmiöön, jota tutkijat kutsuvat ”pienten päätösten tyranniaksi”.

Yksittäinen, huolellisesti suunniteltu tuulipuisto tai laajakaan aurinkopaneelikenttä ei itsessään romuta alueen ekosysteemiä. Mutta kun samalle seudulle nousee kymmeniä eri hankkeita, niiden yhteisvaikutukset muodostuvat kestämättömiksi. Metsäiset elinympäristöt pirstoutuvat, ekologiset käytävät katkeavat, hiilinielut hupenevat ja uhanalaisten lajien, kuten metsäpeuran ja maakotkan, elintila kaventuu. Nykyinen järjestelmämme tunnistaa kyllä yksittäisen hankkeen pistemäiset haitat, mutta sulkee silmänsä alueelliselta ja valtakunnalliselta kokonaiskuvalta.

Tilannetta pahentaa entisestään alueidenkäytön suunnittelun jatkuva murentaminen. Hallituksen kaavailemat uudistukset alueidenkäyttölakiin pyrkivät siirtämään valtaa kunnilta yksityisille hankekehittäjille ja vähentämään maakuntakaavojen ohjaavaa roolia ”joustavuuden” ja ”sujuvoittamisen” nimissä. Tämä on vaarallinen suunta. Alueidenkäytön suunnittelun tehtävä ei pitäisi olla pelkkää yksityisten intressien ja sijoituspäätösten läpihuutojuttuna toimimista, vaan eri tarpeiden ja ennen kaikkea luonnon reunaehtojen tasapainottamista.

Meidän on siirryttävä nykyisestä heikon kestävyyden ajattelusta – jossa luontohaitat hyväksytään, kunhan niitä on ensin vähän yritetty lieventää – vahvaan kestävyyteen. Vahva kestävyys tarkoittaa sitä, että ekologinen kestävyys on ehdoton perusta, jota taloudelliset hyödyt tai edes matala sähkön hinta eivät voi kompensoida. Hankkeiden yhteismäärän on pysyttävä ekosysteemien kantokyvyn rajoissa.

Tämän vuoksi tutkijoiden suosituksiin on tartuttava viipymättä. Tarvitsemme lainsäädäntöön tiukemmat ekologiset sisältövaatimukset ja maakuntakaavoitukseen oikeudellisen työkalun sitovien ”no go” -alueiden määrittämiseksi. Sellaisille alueille, jotka ovat ekologisesti kytkeytyneitä tai herkkiä, uusiutuvaa energiaa ei saa rakentaa. Samalla kuntien ja maakuntien kaavoitusresursseja on vahvistettava vastaamaan hankepotentiaalin hurjaa kasvua.

Uusiutuva energia on tulevaisuutemme kulmakivi, mutta sitä ei pidä rakentaa luonnon monimuotoisuuden kustannuksella. Jos vihreä siirtymä tehdään luontoa pirstomalla, korjaamme yhtä kriisiä luomalla samalla toisen, vähintään yhtä vaarallisen tilalle. Sijainninohjauksen on oltava proaktiivista, tietoon perustuvaa ja tiukasti säänneltyä.

Viitteet: Julkaisussa hyödynnetty taustatietoja ja asiantuntijahavaintoja raportista Wisdom Letters 3/2026.

Datakeskusten energiantarve vaatii realismia – pelkät nimellistehot eivät riitä

Julkisuudessa on uutisoitu Sievin kuntaan suunnitellusta megaluokan datakeskushankkeesta, jonka jatkuvaksi sähkötehon tarpeeksi arvioidaan 500 megawattia (MW). Hankkeen yhteydessä on esitetty mahdollisuutta kattaa energiantarvetta paikallisella tuulivoimalla. Investoinnin mittasuhteet ja reaaliset tuotantoluvut ansaitsevat kuitenkin tarkemman tarkastelun, sillä pelkät myyntipuheet eivät ratkaise energiayhtälöä.

Suunnitelmissa on väläytetty 80 uuden tuuliturbiinin (5–6 MW) rakentamista, jolloin niiden laskennallinen nimellisteho olisi 440 MW. Tuulivoiman tyypillisellä 0,27:n käyttökertoimella turbiinien keskimääräinen todellinen tuotto jää kuitenkin vain noin 120 megawattiin. Koska datakeskus vaatii tasaisesti 500 MW tehoa kellonajasta ja säästä riippumatta, vakaasta sähköverkosta on löydettävä jatkuvasti vielä 380 megawatin lisäteho.

Tämän vajeen suuruusluokkaa kuvaa hyvin se, että se vastaa noin 26 prosenttia Olkiluoto 3 -ydinreaktorin keskimääräisestä tuotannosta (1 440 MW). Suomen nykyisistä ydinvoimalaitoksista ei kuitenkaan ole saatavilla vapaata kapasiteettia tämän mittaluokan uusille kuluttajille. Koska mikään suuri teollisuuslaitos ei toimi ilman varmaa perusvoimaa, herää kysymys: mistä puuttuva energia tosiasiassa otetaan?

Kun puhutaan vihreästä siirtymästä ja digitaalisesta infrastruktuurista, keskustelun tulisi perustua tiukkoihin faktoihin eikä markkinointitermeihin. Julkisuudessa ja mediassa toistetaan usein kritiikittömästi hankkeiden luomia mielikuvia ilman, että pureuduttaisiin sähköverkon reaaliteetteihin ja säätövoiman tarpeeseen. Tällainen lähestymistapa luo suuren yleisön silmissä katteettomia lupauksia ja syö lopulta pohjaa muutoin perustelluilta hankkeilta.

Teollisuusinvestoinnit ja digitaalinen kehitys ovat Suomelle tärkeitä, mutta vihreän leiman saamiseksi vaaditaan avoimuutta. Päättäjien, median ja kansalaisten on voitava odottaa datakeskushankkeilta realistisia ja läpinäkyviä laskelmia siitä, miten niiden vaatima massiivinen ja tasainen energiantarve käytännössä katetaan.

Pelkän tuulivoiman varassa Suomi pimenisi kymmeniksi päiviksi

Julkisessa keskustelussa maalataan usein kuvaa tulevaisuudesta, jossa Suomi pyörii puhtaasti sääriippuvaisen uusiutuvan energian voimalla. Visio on kaunis, mutta fysiikan lakien ja karujen tilastofaktojen valossa se on vaarallinen utopia. Kantaverkkoyhtiö Fingridin reaaliaikainen data paljastaa totuuden: jos Suomi olisi huomenna pelkän tuulivoiman varassa, yhteiskuntamme romahtaisi ja maa pimenisi kymmeniksi päiviksi vuodessa.

Suomen tuulivoimakapasiteetti on kasvanut hurjasti yli 2 000 voimalaan ja 9 400 megawatin tehoon. Parhaimmillaan rikotaan tuotantoennätyksiä, mutta kolikon kääntöpuoli on pysäyttävä. Kun laaja, tyyni korkeapaine iskee talvella Suomeen, tuotanto valuu lähes pyöreään nollaan – tilastoissa on nähty synkkiä hetkiä, jolloin reaaliaikainen tuotanto on painunut jopa -14 megawattiin. Samaan aikaan talvinen sähkönkulutuksemme pyörii 13 000 – 15 000 megawatissa.

Tässä piilee tuulivoimaliikkeen suurin valuvika: jos ei tuule, tuhat lisävoimalaa ei auta mitään. Tyhjästä on paha nyhjäistä, ja tyynellä säällä 2 000 voimalaa tuottaa täsmälleen yhtä paljon kuin yksi ainoa voimala – eli ei mitään. Päinvastoin, täysin tyynenä pakkaspäivänä voimalat muuttuvat sähkön tuottajista sen kuluttajiksi, sillä ne tarvitsevat verkosta virtaa elektroniikkaan ja koneiston lämmitykseen, jotta ne eivät jäädy jumiin.

Fakta on, että säätyynet jaksot eivät ole minuuttien notkahduksia, vaan ne kestävät tyypillisesti 2–5 vuorokautta putkeen. Ilman muuta tuotantoa olisimme viikkoja vuodessa ilman sähköä ja lämmitystä.

On turha odottaa pelastusta muista sääriippuvaisista lähteistä tai teknologisista utopioista:

• Aurinkovoima tuottaa kriittisinä talven kulutushuippuina pyöreät nolla megawattituntia.
• Naapurimaista tuonti sakkaa, sillä laaja korkeapaine tyynnyttää samalla kertaa Ruotsin, Norjan ja Saksan. Siirtokaapeli ei lämmitä, jos sen toisessa päässäkin on tyyntä.
• Jättiakut riittävät tasaamaan verkkoa minuuteiksi tai tunneiksi, eivät pyörittämään gigawattiluokan yhteiskuntaa päiväkausia.
• Vetytalouden hyötysuhde sähkön edestakaisessa muuttamisessa on surkea, eikä näitä jättilaitoksia ole edes olemassa.

Sähköjärjestelmä vaatii toimiakseen sen, että sähköä tuotetaan joka sekunti täsmälleen saman verran kuin sitä kulutetaan. Tuulivoima tuottaa vuotasolla paljon sähköä, mutta pelkästään sen varaan emme voi elämäämme laskea.

Moderni yhteiskunta pysyy pystyssä vain, jos tuulivoiman rinnalla on sataprosenttisen varmaa perus- ja säätövoimaa, kuten ydinvoimaa ja vesivoimaa. Poliittisilla päätöksillä tai vihreillä visioilla ei voida kumota fysiikan lakeja tai muuttaa säätilaa. Talvipakkasella kodit lämmitetään reaaliaikaisella, varmalla sähköllä – ei tulevaisuuden haaveilla.

10 perinteistä ja suosittua juhannustaikaa

Juhannus on taikuuden, yöttömän yön ja lemmennostatuksen aikaa. Suomalaisen kansanperinteen mukaan luonto on juhannusyönä voimakkaimmillaan, ja silloin tehdyt taiat voivat paljastaa tulevan puolison tai tuoda hyvää onnea.

Tässä on 10 perinteistä ja suosittua juhannustaikaa testattavaksi:

1. Seitsemän kukkaa tyynyn alla

Kerää juhannusyönä seitsemän erilaista kukkaa seitsemältä eri niityltä (joissain versioissa kukkia pitää olla yhdeksän). Kun laitat kukkakimpun yöksi tyynysi alle, näet unessa tulevan puolisosi. Huom! Taika pitää perinteisesti tehdä täysin hiljaa.

2. Kurkistus kaivoon tai lampeen

Kun menet keskiyöllä kaivolle, lammelle tai lähteelle – mieluiten alasti – ja katsot veteen, näet veden pinnasta tulevan puolisosi kasvot.

3. Alasti kaurapellossa

Jos juhannusyönä kierittelee alastomana kaurapellossa (tai kasteisella niityllä), tuleva sulhanen tai morsian ilmestyy elämään kuluvan vuoden aikana. Samalla kasteen uskottiin tuovan terveyttä ja kauneutta.

4. Risteyksessä istuminen

Mene keskiyöllä kolmen tien risteykseen istumaan. Sieltä suunnasta, josta kuuluu ensimmäinen ääni, on tuleva puoliso kotoisin. Jos kuuluu paimenpillin tai musiikin ääntä, on luvassa häät; jos kuuluu itkua, on luvassa surua.

5. Juhannussaunan vasta (tai vihta)

Kun olet saunonut juhannussaunassa, heitä saunavasta saunan katolle. Katso, mihin suuntaan vastan varsi osoittaa: siitä suunnasta on tuleva puolisosi saapuva.

6. Kukko kiekuu, häät lähestyy

Kuuntele juhannusyönä käen kukuntaa. Niin monta kertaa kuin käki kukkuu, niin monta vuotta on vielä odotettava oman kullan löytymistä. Jos käki ei kuku lainkaan, häät ovat luvassa jo samana vuonna.

7. Saniasisen kukka

Saniaisen uskotaan kukkivan vain kerran vuodessa, tarkalleen juhannusyön lyhyenä pimeänä hetkenä. Jos onnistut löytämään kukkivan saniaisen ja poimimaan sen kukan, saat itsellesi näkymättömyyden lahjan ja ikuisen onnen.

8. Punainen lanka vasempaan varpaaseen

Sido ennen nukkumaanmenoa punainen lanka vasemman jalan isovarpaaseen. Perinteen mukaan tuleva puolisosi tulee yön aikana sitomaan langan auki.

9. Kengän heitto olkapään yli

Heitä kenkäsi juhannussaunan jälkeen selkäsi takaa olkapään yli. Jos kengän kärki osoittaa kohti saunan ovea, tiedossa on lähtö talosta (esimerkiksi naimisiinmenon vuoksi). Jos kärki osoittaa poispäin, pysyt vielä talossa.

10. Peiliin katsominen

Aseta kaksi peiliä vastakkain hämärässä huoneessa juhannusyönä. Kun katsot toisen peilin kautta toiseen peiliin muodostuvaan "kuvajaisten tunneliin", voit nähdä vilauksen tulevasta elämänkumppanistasi.

Muista tärkein sääntö: Useimmissa taioissa ehdoton hiljaisuus on valttia – jos puhut tai naurat kesken taian, sen taikavoima katoaa!

Kuntien datakeskusinto sokaisee kansallisen turvallisuuden

Suojelupoliisin erikoistutkija Veli-Pekka Kivimäen tuore varoitus (YLE) konesalihankkeiden turvallisuusriskeistä pitäisi soittaa hälytyskelloja jokaisessa Suomen kunnantalossa. Suomeen on suunnitteilla ja tulossa yli sata datakeskusta. Samalla kunnat kilpailevat investoinneista usein pelkät dollarinkuvat silmissään, auttamattoman sokeina sille, kuka tontin vuokraa tai mitä salien seinien sisällä todellisuudessa tapahtuu.

Kivimäki nostaa esiin pelottavan lainsäädännöllisen porsaanreiän: jos ulkomainen yhtiö ostaa tontin, prosessi on valvottu, mutta jos se vuokraa maan tai pelkkää konesalitilaa, hanke liukuu viranomaisten tutkan ohi. Tämä tarkoittaa, että nykyisellään kansallisen turvallisuuden arviointi on sysätty yksittäisten kuntapäättäjien ja virkamiesten harteille. On naiivia olettaa, että paikallisella tasolla olisi resursseja tai osaamista perata monimutkaisia, autoritaarisiin maihin kuten Kiinaan tai Venäjään ulottuvia omistusketjuja, joita usein pyritään tietoisesti häivyttämään.

Riski ei ole teoreettinen. Kyse ei ole vain siitä, kenen käsissä data on, vaan siitä, miten Suomen maaperää ja infraa käytetään hyväksi.

• Pakotteiden kiertäminen: Länsimaisten vientirajoitusten vuoksi Venäjä ja Kiina eivät saa hankittua tekoälylaskentaan tarvittavia edistyneitä mikrosiruja. Mikä olisikaan niille helpompaa kuin vuokrata laskentatehoa suomalaisesta konesalista ja pyörittää sotilaallista tai tiedustelullista tekoälyään täältä käsin?
• Rikollisuuden suojat: Niin sanotut ”bulletproof hosting” -keskukset kieltäytyvät tietoisesti tuntemasta asiakkaitaan, mikä tekee niistä suoria turvasatamia valtiolliselle kybervakoilulle ja verkkorikollisuudelle. EU:n kyberturvallisuuslaki velvoittaa vain suuria toimijoita asiakkaan tunnistamiseen, mikä jättää pienemmille saleille täydellisen harmaan alueen toimia vakoiluoperaatioiden alustana. Hollannin tuore tapaus, jossa takavarikoitiin 800 Venäjän kybertoimintaa avustanutta palvelinta, osoittaa tämän olevan arkipäivää Euroopassa.

Lisäksi meitä houkutellaan konesalien kylkeen lupauksilla vihreästä siirtymästä ja hukkalämmön hyödyntämisestä kaukolämpöverkossa. Jos kriittinen osa kuntalaisten talvilämmityksestä sidotaan autoritaarisen taustan omaavaan toimijaan, luodaan tietoisesti vaarallinen riippuvuussuhde. Mitä tapahtuu, kun kyseiseen yhtiöön joudutaan kohdistamaan pakotteita tai viranomaistoimia, ja vastavetona lämmöntulo katkeaa pakkasilla? Hukkalämmöstä tulee ansa.

Suomeen tarvitaan kipeästi uutta investointilupalakia, mutta sen voimaantuloon keväällä 2027 on aivan liian pitkä aika. Sillä välin kuntien on herättävä unestaan. Taloudelliset lupaukset, vähäiset kiinteistöverotulot tai muutamat luvatut työpaikat eivät saa ajaa kansallisen turvallisuuden edelle.

Kuntapäättäjien on otettava Supon neuvo kuuleviin korviinsa: yhteydenotto suojelupoliisiin on tehtävä ennen kuin yhtäkään esisopimusta tai tonttivuokraa allekirjoitetaan. Sinisilmäisyyden aika kriittisen infrastruktuurin kohdalla on auttamattomasti ohi.

Kyläkoulujen lopettaminen säästöjen toivossa

Kyläkoulujen lakkauttaminen säästöjen toivossa on yksi Suomen kuntapolitiikan puhuttavimmista ja toistuvimmista teemoista. Kun kunnassa etsitään säästökohteita, katseet kääntyvät usein pieniin kouluyksiköihin.

Toteutuneiden lakkautusten jälkeiset arvioinnit ja tutkimukset (muun muassa Kuntaliiton, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n ja eri kuntien omat jälkilaskelmat) osoittavat, että todelliset säästöt jäävät usein merkittävästi ennakoitua pienemmiksi, ja toisinaan säästöjä ei synny lainkaan.

Toteutuneiden lopetusten säästölaskelmat ja seuranta osoittavat seuraavaa:

1. Kiinteistökulut: Säästö toteutuu vain, jos rakennuksesta päästään eroon

Ennakkoon lasketut säästöt perustuvat usein siihen, että koulurakennuksen ylläpito-, lämmitys- ja korjauskulut poistuvat. Käytäntö on osoittanut, että:

• Tyhjä kiinteistö maksaa yhä: Jos kunta ei saa rakennusta myytyä tai vuokrattua, siitä aiheutuu edelleen peruslämmitys-, valvonta- ja vakuutuskuluja. Purkaminen puolestaan on suuri kertainvestointi.
• Käyttötarkoituksen muutos: Jos rakennus jätetään kyläläisten kokoontumistilaksi tai päiväkodiksi, kiinteistökulut säilyvät kunnan taseessa lähes ennallaan.

2. Kuljetuskustannukset: Suurin säästöjen syöppö

Kun kyläkoulu suljetaan, oppilaat siirtyvät yleensä suurempaan taajamakouluun. Laskelmat osoittavat poikkeuksetta, että koulukuljetuskustannusten (koulukyytien) kasvu on suurin yksittäinen tekijä, joka syö tavoitellut säästöt.

• Pitkät etäisyydet tarkoittavat sitä, että kunta joutuu ostamaan huomattavasti enemmän taksi- ja linja-autokuljetuksia.
• Joissakin tapauksissa pelkät kohonneet kuljetuskustannukset ovat olleet suuremmat kuin pienen koulun vuosittaiset toimintamenot.

3. Henkilöstökulut: Tehostumista vai pelkkää siirtoa?

Opetushenkilöstön palkat muodostavat suurimman osan koulun kuluista. Säästölaskelmien mukaan:

• Säästöä syntyy aidosti silloin, jos virkoja tai toimia voidaan lakkauttaa (esimerkiksi eläköitymisten kautta) tai jos luokkakokoja saadaan kasvatettua vastaanottavassa koulussa ilman uusien opettajien palkkaamista.
• Usein opettajat kuitenkin siirtyvät oppilaiden mukana suurempaan kouluun, jolloin palkkakulut vain siirtyvät momentilta toiselle. Myös rehtori- tai johtajalisien poistumisesta saatava säästö on kuntatasolla marginaalinen.

4. Vastaanottavan koulun investointipaineet

Pienten koulujen sulkeminen voi johtaa "keskittämisen paradoksiin". Kun oppilaat siirretään taajaman keskusyksikköön:

• Keskuskoulu saattaa käydä ahtaaksi, jolloin kunta joutuu investoimaan lisärakentamiseen, parakkeihin tai peruskorjauksiin.
• Tällöin kyläkoulun sulkemisella saavutettu pieni käyttötalouden säästö kumoutuu moninkertaisesti keskuskoulun suurilla investointikustannuksilla.

Yhteenveto: Mitä viivan alle jää?

Tutkimusten ja kuntien tarkastuslautakuntien läpikäymien arvioiden perusteella tulokset voidaan jakaa kolmeen skenaarioon:

1. Ei säästöjä (tai miinusmerkkinen tulos): Erityisesti laajoissa maaseutukunnissa, joissa koulumatkat ovat pitkiä, kyytien hinnat ja tyhjilleen jääneen kiinteistön kulut syövät säästöt kokonaan.
2. Nollasumma-peli: Euroja säästyy opetuksesta ja kiinteistöstä, mutta täsmälleen sama summa siirtyy kuljetuspalveluiden ja vastaanottavan koulun paisuviin kuluihin. Taloudellinen hyöty kunnalle on ±0, mutta palveluverkko on kaventunut.
3. Pieniä säästöjä (usein 20–50 % tavoitellusta): Säästöä syntyy jonkin verran, jos kiinteistö saadaan nopeasti myytyä, vastaanottavassa koulussa on valmiiksi tilaa eikä uutta henkilöstöä tarvitse palkata. Alkuperäisiin, usein hyvinkin optimistisiin säästölaskelmiin päästään kuitenkin erittäin harvoin.

Kokonaisvaltainen taloustarkastelu osoittaakin, että pelkän opetusviraston budjetin sijaan tulisi aina laskea kunnan konsernitason kokonaisvaikutuksia – mukaan lukien pitkän aikavälin vaikutukset kunnan elinvoimaan, muuttoliikkeeseen ja tonttien kysyntään, joilla on suora yhteys kunnan verotuloihin.

Joksala - Salainen bunkkeri ja omavaraisuusvisio

Jämsän Eväjärvellä sijaitsevan Joksalan tilan rakentanut Jouko ”Joksa” Sohlman (1946–2024) oli erittäin älykäs, armeijassa hävittäjälentäjän ja lennonjohtajan koulutuksen saanut maisteri. Hänellä oli kylähullun ja erakon maine, minkä suojissa hän rakensi 1970-luvun lopulta lähtien tilalleen omavaraista ”Kalevala-kylää”.

Kalevala-kylä oli kuitenkin hämäystä, sillä sen todellinen tarkoitus oli kätkeä Sohlmanin hartiavoimin ja salassa kaivama maanalainen luolasto ja selviytymisbunkkeri. Sohlman varautui itänaapurin hyökkäykseen, josta hän oli nähnyt enteellisiä unia. Bunkkeriin kuului:

• Kymmeniä metrejä käytäviä, useita huoneita ja viisi uloskäyntiä.
• Ampumaluukkuja ja uretaanilla eristettyjä puolustusasemia.
• Varastohuone täynnä ruokasäilykkeitä sekä perimmäinen selviytymisbunkkeri, jossa oli oma kirkasvetinen kaivo, kamiina ja viemäröinti.

Sohlmanin ainoa poika, Marko Sohlman, sai tietää bunkkerin laajuudesta vasta aikuisiällä.

Eskaloitunut poliisioperaatio

Kesällä 2021 Sohlmanilla alkoi näkyä muistisairauden merkkejä, mutta hän kieltäytyi lääkärihoidosta. Saman vuoden marraskuussa huolestunut naapuri teki hänestä huoli-ilmoituksen.

Marraskuun 15. päivänä poliisi teki tilalle tarkistuskäynnin. Marko Sohlman oli varoittanut poliiseja siitä, että talossa asuu muistisairas upseeri, joka nukkuu ladattu ase tyynyn alla ja saattaa ampua kokiessaan itsensä uhatuksi. Varoituksista huolimatta poliisi eteni taloon, mikä johti yön yli kestäneeseen piiritykseen ja tulitaisteluun. Käräjäoikeus totesi lopulta Sohlmanin syyntakeettomaksi murhan yrityksiin. Hän vietti viimeiset vuotensa palvelutalossa ja menehtyi kesällä 2024.

Joksalan tila nykyään

Marko Sohlman irtisanoutui töistään, muutti perimälleen Joksalan tilalle ja avasi kuuden hehtaarin kokoisen pihapiirin yleisölle matkailukohteeksi. Alueella toimii kesäkahvila, grillilaavu ja luontopolku, jonka varrella on muun muassa kivääriasema ja metsästysmaja. Marko Sohlman järjestää kohteessa myös maksullisia opastuskierroksia maanalaiseen bunkkeriverkostoon. Tulevaisuudessa paikka on tarkoitus rauhoittaa vain yksityisille, pääasiassa ulkomaisille turistiryhmille.

Mene, näe ja koe Joksala. Esittelykierros avaa koko Joksalan historian, muuten vierailemalla paikan historia ei avaudu,

Karttalinkki Joksala

Energiamurros vaatii ideologisen hypen sijaan insinööriluokan realismia

Julkisessa keskustelussa ilmastonmuutoksen torjunta ja vihreä siirtymä on pitkään maalattu pelkäksi tahdonasiaksi. Poliitikot ja konsultit ovat kilpailleet vuosiluvuilla ja yhä kunnianhimoisemmilla päästövähennystavoitteilla, ikään kuin maailman muuttaminen hiilivapaaksi olisi pelkkää toimeenpanoa ja poliittisia päätöksiä vailla. Tämä on luonut vaarallisen aikatauluharhan, joka sokeuttaa meidät fyysisen maailman realiteeteilta.

On helppoa julistaa juhlapuheissa ja TV-studioissa, että "kaikki tekniset ratkaisut ovat jo olemassa". Todellisuus on kuitenkin toinen. Kuten energiayhtiö St1:n pääomistaja Mika Anttonen äskettäin Ylen haastattelussa muistutti, Kansainvälisen energiajärjestö IEA:n mukaan lähes puolet hiilineutraaliuteen tarvittavista teknisistä innovaatioista puuttuu edelleen kokonaan. Nykyinen globaali energiajärjestelmä, joka nojaa edelleen yli 80-prosenttisesti fossiilisiin polttoaineisiin, ei yksinkertaisesti kykene suoriutumaan siirtymästä siinä aikataulussa, mitä Pariisin ilmastosopimus vaatisi.

Kun tavoitteet asetetaan ilman käsitystä konkreettisista ratkaisuista ja niiden vaatimista aikajänteistä, ajaudutaan kolmeen vakavaan sudenkuoppaan:

• Ideologinen lukko estää järkevät valinnat: Sitoutuminen ehdottomiin aikatauluihin on synnyttänyt ilmapiirin, jossa pragmaattinen keskustelu on mahdotonta. Sääriippuvaisen tuuli- ja aurinkovoiman rinnalle tarvittaisiin kipeästi talvipakkasilla toimivaa tehoreserviä ja varavoimaa. Mutta jos joku ehdottaa varavoimaksi tehokkaita kaasuturbiineja – vaikka niiden käyttömäärä ja päästöt olisivat vain prosentin luokkaa kokonaisuudesta – keskustelu tukahtuu välittömästi. Fossiilisten polttoaineiden täyskielto estää meitä tekemästä älykkäitä siirtymäkauden valintoja, ja pahimmillaan vaarannamme huoltovarmuutemme.
• Poukkoileva sääntely karkottaa investoinnit: Kun poliittiset päättäjät huomaavat kunnianhimoisten tavoitteiden ja todellisuuden välisen kuilun, alkaa hätäinen peruuttelu. Tästä on tuoreena esimerkkinä Ruotsi, joka asetti tiukan biopolttoaineiden sekoitusvelvoitteen, mutta vetäisi sen hinnan nousun pelossa minimiin juuri kun investoinnit uusiin laitoksiin valmistuivat. Samanlainen törmäysseinä on edessä lentoliikenteen vetypohjaisissa synteettisissä sähköpolttoaineissa. Kun sääntelyyn ei voi luottaa ja lopputuote maksaa moninkertaisesti fossiiliseen verrattuna, investointihalukkuus kuolee.
• Paikallinen näpertely siirtää ongelman muualle: Ilmastonmuutos on globaali ongelma, jota ei ratkaista paikallisella "hyveposeerauksella". Sillä ei ole planeetan kannalta mitään merkitystä, jos yksittäinen suomalainen kunta julistautuu paperilla hiilineutraaliksi, tai jos Suomessa vähennetään metsähakkuita kymmenellä miljoonalla kuutiolla – kansainvälinen kysyntä puulle ei katoa mihinkään, vaan hakkuut siirtyvät muualle, kenties maihin, joissa luonnonhoito on huomattavasti heikompaa. Pahimmillaan tiukka alueellinen sääntely vain ajaa teollisuuden pois Euroopasta, jolloin globaalit päästöt todellisuudessa kasvavat.

Suunnanmuutos on kuitenkin mahdollinen. Aalto-yliopiston uusi House of Energy Transition -osaamiskeskus, jota elinkeinoelämä laajasti tukee, on askel oikeaan suuntaan. Sen tehtävänä on tuoda hiilikeskusteluun sitä kaivattua realismia ja ymmärrystä energiamurroksen todellisesta aikajänteestä.

Meidän on hyväksyttävä se fakta, että globaali energiamurros on hidas, sukupolvien mittainen prosessi, joka kestää 50–70 vuotta. Se ei tule yhdenkään nykyisen poliitikon tai johtajan vahtivuorolla valmiiksi. Ratkaisu ei löydy pelkistä kielloista tai rajoituksista, vaan siitä, että kohdistamme kunnianhimon ja resurssit tutkimukseen, materiaalitutkimukseen, tekoälyn hyödyntämiseen ja tulevaisuuden teknologioihin – kuten fuusiovoiman kehitykseen.

Tämä ei ole pessimismiä, vaan ehdotonta optimismia. Me tulemme löytämään ratkaisut ilmastonmuutokseen, mutta se vaatii sen myöntämistä, missä tällä hetkellä olemme. Suomen suurin mahdollisuus ei ole riidellä kotimaisesta turpeesta tai metsien käytöstä, vaan luoda globaalisti monistettavia, taloudellisesti kannattavia ja teknisesti skaalautuvia energiaratkaisuja. Se vaatii kuitenkin sen, että annamme puheenvuoron takaisin luonnontieteilijöille ja insinööreille.

Panostus Hartusvuoren virallisiin reitteihin tuo turvaa ja säästää luontoa

Hartusvuori on yksi Jämsän upeimmista lähiliikunta-alueista, joka houkuttelee luonnon helmaan niin kävelijöitä, juoksijoita kuin maastopyöräilijöitäkin. On hienoa, että alueen monipuoliset maastot ovat aktiivisessa käytössä ja edistävät kuntalaisten hyvinvointia. Pyöräilyn suosion kasvaessa on kuitenkin tärkeää pysähtyä miettimään, miten varmistamme alueen säilymisen elinvoimaisena ja turvallisena myös tulevaisuudessa.

Hartusvuoressa kulkee tällä hetkellä sekä virallisia, merkittyjä pyöräilyreittejä että harrastajien itse muovaamia merkitsemättömiä polkuja. Ero näiden välillä on huomattava. Virallisilla ja tarkasti suunnitelluilla reiteillä pyöräily on turvallista, ja ne on pohjustettu kestämään kulutusta. Näillä urilla luonnon kulumista eli eroosiota ei pääse syntymään, ja maasto pysyy siistinä.

Turvallisuus ja luonnon kunnioittaminen kulkevat käsi kädessä.

Alueen lukuisilla merkitsemättömillä poluilla tilanne on valitettavasti toinen. Niillä maaston eroosio on jo nyt selvästi havaittavissa, mikä kuluttaa Hartusvuoren herkkää luontoa tarpeettomasti. Lisäksi hallitsemattomasti risteävät, merkitsemättömät reitit luovat vaaratilanteita muille alueella liikkuville, kuten lapsiperheille, koiranulkoiluttajille ja kävelijöille, sillä yhteisiä "liikennesääntöjä" on vaikea noudattaa polkujen epävirallisuuden vuoksi.

Jämsän kaupungin olisikin nyt viisainta keskittää resurssinsa ja kehitystyönsä alueella nimenomaan virallisten pyöräilyreittien edistämiseen ja ylläpitoon. Keskittämällä pyöräilytoiminta selkeästi merkityille ja huolletuille urille saavutetaan paras mahdollinen ratkaisu sekä turvallisuuden että ympäristön kannalta.

Laadukkaat, viralliset reitit palvelevat pyöräilijöitä erinomaisesti ja ohjaavat liikkumista luonnollisesti oikeille urille. Näin vaalimme Hartusvuoren upeaa luontoa ja takaamme kaikille ulkoilijoille turvallisen ja nautinnollisen elämyksen metsän siimeksessä.

Kotiseutumme vaarassa: Miten teolliset suurhankkeet voidaan torjua

Massiiviset tuulivoimalat, aurinkopaneelikentät, siirtolinjat ja kaivoshankkeet uhkaavat pirstoa Suomen luontoa ja romuttaa maaseudun kiinteistöjen arvon. Tuoreen analyysin mukaan ulkomaisten yhtiöiden ja konsulttien ajamia jättihankkeita ei kuitenkaan tarvitse seurata sivusta. Luonnon ja elinympäristön pelastaminen vaatii kuntalaisilta ja päättäjiltä suuria tekoja: ennakoivaa asiantuntijatiedon jakamista, kunnan kaavoitusoikeuden tiukkaa käyttöä, yhteisöllistä järjestäytymistä sekä sitkeää oikeudellista vaikuttamista. Paikallisella yhteisrintamalla on voimaa kääntää päätöksenteko luonnon ja ihmisten eduksi.

1. Ennakoiva vaikuttaminen ja riippumattoman tiedon jakaminen

Asiantuntijatiedon toimittaminen: Tehokas torjunta alkaa ennen kuin viralliset suunnitelmat tulevat edes julki. Kuntalaisia ja päättäjiä on valistettava tuulivoimaloiden ja muiden hankkeiden todellisista ekologisista, taloudellisista ja sosiaalisista vaikutuksista.

Lobbauskoneiston murtaminen: Lehtiteksti kritisoi sitä, että kunnissa uskotaan liikaa hanketoimijoiden konsultteja ja lobbareita riippumattomien asiantuntijoiden sijaan. Suuri teko on velvoittaa päätöksentekijät perehtymään riippumattomiin selvityksiin ja teettämään avoimia laskelmia myös hankkeiden haitoista ja pitkäaikaisvaikutuksista (kuten kiinteistöjen arvon alenemisesta) pelkkien kiinteistöverotulojen tuijottamisen sijaan.

 
2. Kuntatason päätöksentekoon vaikuttaminen ja kunnan toimivalta

Kuntien tekemät hylkäyspäätökset: Konkreettisena ja tehokkaana torjuntatekona esitetään Toivakan kunnan esimerkki syyskuulta 2024. Kunta päätti olla käynnistämättä Metsäsalon tuulivoimahankkeen kaavoitusta, koska sen haitat luonnolle ja ihmisille arvioitiin suuremmiksi kuin hyödyt. Kunnan oma päätösvalta kaavoituksessa on siis vahva este.

Kuntakohtaiset tiukat määräykset: Kuntia tulisi vaatia asettamaan omia tiukkoja määräyksiä rakentamiselle, kuten asettamaan riittävät kansalliset/paikalliset suojaetäisyydet asutukseen.

Ympäristölupavaatimukset: Koska tuulivoimaloita ei ole yleisesti säädetty luvanvaraisiksi, suuri teko on vaatia kunnalta tai valvontaviranomaiselta tapauskohtaista ympäristölupamenettelyä. Ympäristölupa saattaa toiminnan ennakkovalvonnan alaiseksi, ja kuntalaisilla sekä paikallisilla yhdistyksillä on kuntalain nojalla oikeus tehdä aloite luvan tarpeen arvioimisesta.

3. Järjestäytyminen, kansanliikkeet ja yhteisrintama

Yhdistystoiminta ja verkostoituminen: Yksittäisten "pienten äänien" yhdistäminen suureksi rintamaksi on lehden keskeinen sanoma. Toiminta kanavoituu Pelastetaan Suomen Luonto ry:n ja Pelastetaan Järvi-Suomi ry:n kaltaisten puoluepoliittisesti sitoutumattomien yhdistysten kautta.

Ydinryhmien perustaminen: Kun hanke tulee julki, on perustettava paikallinen ydinryhmä, luotava toimintasuunnitelma ja järjestettävä rahoitus vastatoimille.

Mielenosoitukset ja julkinen paine: Tekstissä mainitaan eri kuntien asukkaiden nouseminen kapinaan esimerkiksi Fingridin suurteholinjoja vastaan (kuten Harjulinja-mielenosoitus Jyväskylässä). Julkinen protestointi ja ministerien sekä kansanedustajien tapaaminen tuo asukkaiden huolen ja vastustuksen päättäjien tietoon.

 
4. Oikeudelliset keinot ja valitusprosessit

Valitukset ja lupaprosessit: Sitkeä juridinen vastustaminen on pitkäaikainen keino. Lehdessä mainitaan esimerkkinä Luhangan Latamäen voimaloiden meluhaitoista käytävä oikeudenkäynti, joka on kestänyt jo 11 vuotta. Hallinnollisten prosessien tunteminen ja vireillepano-oikeuden käyttäminen pakottavat viranomaiset ja yhtiöt tilille.

 
5. Maanomistajien vastuullisuus

Vuokrasopimuksista kieltäytyminen: Suuri merkitys on naapuruusavulla ja sillä, etteivät maanomistajat lyhytnäköisten vuokratulojen toivossa allekirjoita sopimuksia, jotka tuovat teollisuusalueen ja sen haitat (melu, välke, luonnon pirstoutuminen) oman kylän tai naapurin nurkalle.

 
6. Lainsäädännölliset vaatimukset (Valtakunnan taso)

Tuulivoimalain vaatiminen: Lehdessä korostetaan, että Suomesta puuttuu erillinen tuulivoimalaki, minkä vuoksi ulkomaiset yhtiöt voivat jättää jälkiensä siivoamisen eli ennallistamisen tekemättä suomalaisen tytäryhtiön ajautuessa konkurssiin. Suurena teollisuutta hillitsevänä tekona pidetään vaatimusta laista, joka pakottaisi toimijat todellisiin purkuvakuuksiin ja suojaisi kansalaisten omaisuudensuojaa.

Yhteenveto: Tehokkain tapa torjua luontoa tuhoavia hankkeita on ennakoiva ja tiedostava paikallinen vastarinta , jossa kunnat käyttävät kaavoituksellista itsemääräämisoikeuttaan , kuntalaiset ja yhdistykset käyttävät lakisääteisiä aloite- ja valitusoikeuksiaan sekä muodostavat yhteisen, näkyvän kansanliikkeen lobbausta ja kansainvälisten suuryritysten taloudellisia intressejä vastaan.

Seitsemän neuvoa maanomistajille, joille tarjotaan vuokrasopimusta tuulivoimalan paikasta

1. Älä koskaan allekirjoita minkäänlaista sopimusta.
2. Älä koskaan allekirjoita minkäänlaista sopimusta ilman maankäyttöön ja sopimusjuridiikkaan perehtyneen asiantuntijajuristin apua
3. Älä koskaan hyväksy yli 25 vuoden vuokra-aikaa
4. Älä koskaan suostu vuosivuokraan, joka on %-osuus voimalan/voimaloiden tuottamasta tulosta tai voitosta. Näin vältät riskin, että et koskaan saa mitään vuokratuloa. Vuokran tulee olla 0,5–1 % voimalan investoinnin arvosta eli 50 000–100 0000 €/voimala/vuosi
5. Älä koskaan suostu alle 750 000 € ilman indeksiehtoa olevaan purkuvakuuteen/voimala. Myöskään kunta ei saa suostua. Vaadi purkuvakuuden maksatusetupainotteiseksi. 25 %, kun rakentaminen alkaa, 25 %, kun voimalat kytketään verkkoon, 25 % 5 vuoden käytön jälkeen ja 25 % 10 vuoden kuluttua.
6. Vaadi sopimukseen, ehto, että toiminnan päättyessä mistä tahansa syystä, vuokralainen purkaa kaikki voimaloiden maanpäälliset osat sekä perustukset kokonaan, akkuvarastot, muuntajat ja kaapelit sekä romuttaa että kierrättää ne ja ennallistaa kaikki rakennuspaikat sekä huoltotiet.
7. Vuokrasopimusta ei saa siirtää kolmannelle osapuolelle vuokranantajaa kuulematta eikä ilman vuokranantajan suostumusta.

Näistä neuvoista numero 1 on tärkein. 

Kotiseudun Ääni -lehti, Itä-Päijänne

Tupsahtipa eteeni mielenkiintoinen julkaisu, Kotiseudun Ääni -lehti, Itä-Päijänne. Lehden painos oli 5000 kpl ja se on jaettu paikallisesti.

Lehti luonnon monimuotoisuuden, ympäristön ja ihmisten terveyden ja omaisuuden puolesta. Lehti sisältää paikallisen asioiden lisäksi myös eri puolilla Suomea olevia luontoon liittyviä yleisiä asioita.

Jämsän investointinäkymät ja elinvoima

Jämsässä on totuttu puhumaan väestönkehityksen ja talouden haasteista, mutta niiden rinnalla kaupungissa on parhaillaan käynnissä merkittävä positiivinen vire. Jämsään on suunnitteilla tai rakenteilla ei-julkisia investointeja arviolta 60–70 miljoonan euron edestä, mikä on tämän kokoiselle kaupungille erittäin suuri summa.

Vaikka kaikki hankkeet eivät markkinatilanteen tai byrokratian vuoksi aina toteudu, pelkkä investointikiinnostus on vahva signaali siitä, että yritykset näkevät Jämsässä todellista potentiaalia.

Keskeiset investointikohteet ja toimialat:

• Vähittäiskauppa ja sijainti: Valtateiden 9 ja 24 risteysalueelle rakennetaan Puuilon tavarataloa (noin 13 uutta työpaikkaa), ja alueelta on varattu kaksi muutakin tonttia, mikä osoittaa Jämsän liikenteellisen sijainnin vetovoiman.
• Matkailu: Himoksen alueelle suunniteltu Himos Inn -huoneistohotellihanke heijastaa uskoa matkailun kasvuun ja tuo alueelle laajempia talous- ja työllisyysvaikutuksia.
• Energia ja teknologia: Kaupunkiin suunnitellaan useita akkuvarastohankkeita sekä datakeskuksia (esim. Myllymäen alueelle), mikä kytkee Jämsän osaksi tulevaisuuden energiainfrastruktuuria.
• Kiertotalous ja teollisuus: Kaipolassa etenee Corsairin ympäristölupaprosessi muoviöljyn teolliseen tuotantoon, mikä voi vauhdittaa koko alueen teollista kehitystä.

Kaupungin rooli kasvun mahdollistajana

Yritykset luovat työpaikkoja, lievittävät työttömyyttä ja tuovat verotuloja, joilla kunnan palvelut rahoitetaan. Jotta tämä kehitys jatkuu, Jämsän on oltava aidosti yritysmyönteinen:

• Kaupungin tehtävä on purkaa byrokraattisia esteitä ja tarjota sujuvaa kaavoitusta, toimivia lupaprosesseja sekä ennakoitavaa päätöksentekoa.
• Investointien houkutteleminen vaatii jatkuvaa työtä, aktiivista maankäyttöpolitiikkaa ja myönteistä ilmapiiriä.

Tiivistettynä: Vaikka realismi on pidettävä mielessä eikä nykyinen vire ratkaise kaikkia ongelmia, investointisuunnitelmat antavat Jämsälle tärkeän suunnan ja osoittavat uskoa tulevaisuuteen.

Onko murtomaahiihto vaiettu turvallisuusriski?

Suomessa käydään jatkuvaa ja tarkkaa keskustelua julkisten palveluiden turvallisuudesta. Meillä on tiukat kriteerit leikkikenttien varusteille, päiväkotien pihanäkymille ja jopa maastopyöräilijöiden aiheuttamille vaaroille metsäpoluilla. Yksi kansallislaji on kuitenkin jäänyt tässä turvallisuuskeskustelussa kummalliseen katveeseen: murtomaahiihto.

Kunnat ja kaupungit vastaavat ylläpitämiensä latuverkostojen turvallisuudesta, mutta onko riskianalyysi tehty riittävän syvällisesti? Tilastot kertovat karua kieltä. Eniten hiihtoladuilla loukkaantuvat 41–65-vuotiaat, mikä viittaa usein "ruostuneisiin taitoihin". Moni palaa ladulle vuosikymmenten tauon jälkeen, jolloin vauhti ja nykyvälineiden liukkaus ylittävät motoriset taidot.

Tyypillinen hiihtotapaturma on kaatuminen, mutta sen seuraukset eivät ole vähäpätöisiä. Polven venähdykset, olkapään sijoiltaanmenot ja murtumat kuormittavat terveydenhuoltoamme merkittävästi. Kun tähän yhdistetään latu-urien rakenteelliset riskit – kapeat väylät, alamäkien kovat vauhdit ja aivan uran vieressä törröttävät vesomisen jälkeiset terävät kannot tai puut – nousee kysymys vastuusta. Onko latuverkosto tällä hetkellä turvallisuusstandardeiltaan samalla tasolla kuin vaikkapa nykyaikainen leikkipuisto?

Äärimmäinen kysymys tietenkin on: pitäisikö murtomaahiihto kieltää sen vaarallisuuden vuoksi, jos asiaa mietitään puhtaasti riskien ja kustannusten kautta?

Vastaus ei tietenkään ole kielto, mutta analyyttinen tarkastelu on paikallaan. On ristiriitaista, että vaadimme pyöräilijöiltä kypärää ja säätelemme tarkasti monia muita liikuntamuotoja, mutta hiihtoladulla riski kuitataan usein "omana syynä". Kuntien on herättävä tarkastelemaan latuympäristöjä kriittisemmin: raivaukset on tehtävä huolella, vaaranpaikat merkittävä ja kenties latuprofiileja loivennettava vastaamaan nykyhiihtäjän todellista taitotasoa.

Murtomaahiihto on upea laji, mutta se ei saa olla sokea piste turvallisuuskeskustelussa. On aika vaatia latu-urilta samaa vastuullisuutta, jota edellytämme kaikilta muiltakin kuntalaisten liikkumisympäristöiltä.

Tuulivoimasta on tullut sähkönkuluttajan historian suurin virheinvestointi

Vielä muutama vuosi sitten sähkön kuluttajahinnat pysyttelivät vuosikausia maltillisesti alle viidessä sentissä kilowattitunnilta. Nyt, kun tuulivoimaa on kiihtyvällä vauhdilla rakennettu, olemme saaneet todistaa käsittämättömiä 200–300 sentin hintahuippuja. Tuulivoimarakentamisesta onkin muodostumassa sähkönkuluttajan näkökulmasta suurin virheinvestointi, mitä maassamme on koskaan tehty.

Poliittisesti hypetetyn vihreän siirtymän taloudellinen todellisuus iskee nyt silmille ympäri Eurooppaa. Saksalainen teollisuusjätti Siemens Ag on tehnyt tuulivoimalla valtavat tappiot ja hakee Saksan valtiolta 4,5 miljardin euron tukipakettia pelastaakseen tuulivoimayksikkönsä konkurssilta. Tilanne on johtanut absurdiin noidankehään: Saksan poliitikot suunnittelevat nyt investointeja kohteisiin, jotka lisäisivät energian tarvetta keinotekoisesti, jotta Siemensin tuulivoimatuotantoa saataisiin lisättyä. Tuulivoimaa ei siis enää rakenneta tyydyttämään sähkön kysyntää, vaan sähkön kysyntää lisätään, jotta saadaan pidettyä pystyssä kannattamatonta tuulivoimaa.

Sama kriisi näkyy naapurissamme. Ruotsin tuulivoimayhtiöistä jo yli kolmannes tekee tappiota ja huojuu konkurssin partaalla. Kun valtion tuet loppuvat, yhtiöt eivät enää pysty kattamaan kulujaan. Tuulivoima ”kannibalisoi” itse itsensä: kun tuulee kunnolla, myllyt tuottavat sähköä yli tarpeen ja hinta painuu negatiiviseksi, jolloin euroja ei virtaa kassaan. Kun taas on tyyntä ja sähkön hinta on huipussaan, myllyt seisovat toimettomina. Liiketoimintamalli on kestämätön.

Suomen tuulivoimarakentamista tuetaan viidellä miljardilla eurolla, vaikka todellisia päästövähennyksiä sillä ei edes saada aikaan.

Kun otetaan huomioon tuulimyllyjen rakentamiseen tarvittavien harvinaisten metallien, teräksen ja betonin valmistus, massiiviset kuljetukset sekä metsien kaatamisesta johtuva hiilinielujen vähentyminen, tuulivoimarakentaminen tosiasiassa vain lisää Suomen päästöjä.

Samaan aikaan globaalit ilmastokokoukset alkavat tuntua suorastaan turhauttavilta. Vaikka Suomi ja koko Eurooppa laitettaisiin kokonaan kiinni, maapallon päästöt lisääntyvät hurjaa vauhtia muualla. Suomen asennettu tuulivoimateho on noin 7 000 megawattia (MW). Vertailun vuoksi Kiina ja Intia rakentavat parhaillaan uutta hiilivoimaa käsittämättömät 1 400 000 MW. Tämän lisäksi Kiina investoi yli 40 maahan rakentamalla kymmeniä tuhansia megawatteja lisää hiilivoimaa – osittain jopa maihin, joissa sitä ei ole aiemmin edes ollut.

Suomen vuotuiset päästöt ovat noin 55 miljoonaa tonnia, mikä on vaivaiset 0,14 prosenttia maailman kokonaispäästöistä. Kiinan päästöt ovat 14 miljardia tonnia ja ne lisääntyvät joka vuosi 700 miljoonalla tonnilla. Intian päästöt puolestaan kasvavat 180 miljoonalla tonnilla vuosittain. Samaan aikaan kansainvälisen sopimusjärjestelmän ulkopuolelle on jätetty kokonaan globaali lentoliikenne (noin 5 % päästöistä, tuplaantuu 15 vuodessa) ja laivaliikenne (noin 3 % päästöistä, moninkertaistuu lähivuosikymmeninä).

On kestämätöntä, että suomalainen sähkönkuluttaja laitetaan maksumieheksi kalliille, epävarmalle ja luontoa kuormittavalle tuulivoimaliiketoiminnalle, jolla ei ole mitään merkitystä globaalien päästöjen kannalta. Päätöksentekoon tarvitaan nyt kiireesti realismia ja paluuta varmaan, markkinaehtoiseen ja aidosti edulliseen energiantuotantoon.