Puulla vai ilmalämpöpumpulla lämmittäminen?

Kysyin tekoäly Geminiltä: Ostin 1 irtokuutiometrin kuvia koivuklapeja 80 €. Omistan keskivetotakan jollain keskivertoisella hyötysuhteella. Poltan puita takassa, jotka tuottavat tietyn määrän lämpöä per puukuutio. Sähkön siirtohinta on yö- ja päiväsähkön hinnalla painotettuna 6,61 snt/kWh sisältää sähköveron. Huomioi se, että lämmitys tapahtuu pääosin nykyaikaisilla kahdella Toshiban ilmalämpöpumpulla. Millä sähkön hinnalla talon lämmittäminen ilmalämpöpumpulla on puulla lämmittämistä halvempaa?  

Lasketaan suoraan kynnyksenä toimiva sähkön kokonaishinta ja energian pörssihinta/spot-hinta.

*** Oletukset ja lähtöarvot ***

Polttopuun hinta: 80 € / i-m3 (irtokuutiometri)

Kuivan koivuklapin energiasisältö: 1 i-m3 ≈ 1 000 kWh

Polttopuun energian ostohinta: 8 snt/kWh (80 €/1 000 kWh)

Nykyaikaisen takan hyötysuhde: ≈ 75%

Nykyaikaisen ilmalämpöpumpun (ILP) vuotuinen lämpökerroin (SCOP): ≈3,0 (syksyllä/keväällä korkeampi, kireillä pakkasilla matalampi)

Sähkön siirto ja verot: 6,61 snt/kWh

*** Laskelma vaiheittain ***

1. Puulämmityksen tuotetun lämmön hinta

Takan tuottama hyötylämpö sähköksi muutettuna: 1 i-m3  75% = 750 kWh

Puulämmön todellinen hinta: =10,67 snt/kWh

2. Ilmalämpöpumpun kuluttaman sähkön maksimihinta

Jotta ILP (hyötysuhde 3,0) tuottaisi lämpöä samalla hinnalla kuin takka (10,67 snt/kWh), sähkön kokonaishinta (energia + siirto + verot) saa olla korkeintaan: 10,67 snt/kWh⋅3,0 = 32,01 snt/kWh

3. Sähkön energian / spot-hinnan kynnysarvo

Vähennetään sähkön kokonaishinnasta siirtomaksu ja sähkövero (6,61 snt/kWh):

32,01 snt/kWh−6,61 snt/kWh = 25,40 snt/kWh

*** Lopputulos ***

Ilmalämpöpumpulla lämmittäminen on puulla lämmittämistä halvempaa aina, kun sähköenergian hinta (sis. alv) on alle 25,4 snt/kWh (tai sähkön kokonaishinta siirtoineen ja veroineen on alle 32,0 snt/kWh).

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että nykyaikaisella ilmalämpöpumpulla lämmittäminen on lähes aina edullisempaa kuin 80 €/i-m 3 ostoklapeilla lämmittäminen, ellei sähkön hinta ole poikkeuksellisen korkealla pörssisähkön huipputunneilla.

Huom. Jos lämpötila laskee yli 20 asteen pakkaselle, ILP:n hyötysuhde laskee lähemmäs arvoa ~2,0, jolloin kriittinen sähkön energianhinta laskee n. 14,7 snt/kWh tasolle.

Tervetuloa Suomeen – maahan, jossa tavallinen kansa sponsoroi tekoälyjättien sähkölaskut

Suomesta löytyy maailman suurin ja aulein hyväntekeväisyysjärjestö: tavalliset sähkönkäyttäjät. Tämä maksajaverkosto lahjoittaa joka aamu yli puolitoista euroa pelkkänä siirtoyhtiön perusmaksuna siihen, että amerikkalainen tekoäly saa keskeytyksettä generoida kuvia kuusivarpaisista kissoista. Jos et muista allekirjoittaneesi tällaista sponsorisopimusta, kannattaa katsoa Elenian tai Carunan laskua.

Maassamme pyörii laillistettu yhtälö, jossa toimintamalli on selkeä:

• Houkutellaan monikansalliset datakeskukset Suomeen imemään sähköverkko tyhjiin.

• Rakennetaan niille 5,5 miljardilla eurolla uudet voimalinjat – miljardiyhtiöthän eivät omia kulujaan maksa.

• Sosialisoidaan koko roskan hinta tavallisten kuluttajien sähkönsiirtolaskuihin.

• Katsoaan vierestä, kun siirtoyhtiö kuittaa monopolituotot ja ohjaa sadan miljoonan euron verovapaat potit Luxemburgiin.

• Nyökytellään, kun poliitikko kutsuu tätä "kansantalouden pelastamiseksi" samalla, kun verokarhu jää nuolemaan näppejään.

Pohjois-Karjalassa (PKS) kuiskaillaan jo ääneen, että siirtomaksut pitää kohta tuplata. Nauttikaa siis aamukahvista Tohmajärvellä vielä kun voitte – ensi vuonna kahviveden keittäminen maksaa niin paljon, että siitä selviämiseen tarvitaan pikavippi.

Miksi sääntely on ajanut seinään?

Kun alueellinen siirtoyhtiö huutaa julkisesti valtiolta apua estääkseen maksukaaoksen, sääntelyjärjestelmä on rikki.

• Laki pakottaa kulut kansalaisille: Nykyinen sähkömarkkinalaki ja Energiaviraston sääntelymalli pakottavat katatamaan verkon valtavat investoinnit siirtohinnoilla. Kuluttaja on pohjaton automaatti, josta infran rakentaminen rahoitetaan.

• Alueellinen epätasa-arvo räjähtää: Pitkien välimatkojen ja vähäisten asiakkaiden alueilla, kuten PKS:n verkossa, verkon miljardi-investoinnit mylläävät maksut kestämättömiksi.

• Mitä kaksinkertaistuminen tarkoittaa? Jos Elenian kaltaisten yhtiöiden lähes 50 euron kuukausittaiset perusmaksut tuplaantuvat, sähkölämmitteisissä taloissa asuville keskituloisille ja eläkeläisille lankeaa satojen eurojen pakollinen lisälasku joka kuukausi.

Tämä on tulonsiirto tavallisilta suomalaisilta kotitalouksilta monikansallisten energiainfrojen omistajille. Jos lainsäätäjä ei muuta sähkömarkkinalakia, laki suojelee jatkossakin sijoittajia ja tekoälyjättejä – ja jättää suomalaisen kuluttajan maksuautomaatiksi.

Tarvitsemmeko todella kolme Olkiluotoa tai kolminkertaisen tuulivoiman pelkästään tekoälylle?

Suomen sähkönkulutus on pysynyt tasaisessa 85 terawattitunnissa (TWh) viimeiset kaksi vuosikymmentä. Nyt olemme kynnyksellä, jossa tämä pitkäaikainen tasapaino on murtumassa ryminällä. Kysymys ei ole enää siitä, riittääkö sähkö, vaan siitä, millaista yhteiskuntaa ja maankäyttöä varten sitä tuotetaan.

Fingridin Sähköjärjestelmävisio 2040 -raportin ”Sähköä dataksi” -skenaario maalaa kuvan tulevaisuudesta, jossa Suomen sähkönkulutus yli tuplaantuu 213 terawattituntiin vuodessa. Kasvu 15 vuodessa olisi yli kaksinkertainen verrattuna koko sitä edeltäneeseen 50 vuoden kehitykseen. Hätkähdyttävintä skenaariossa on datakeskusten osuus: ne haukkaisivat yksin 71 TWh – määrän, joka vastaa 84 prosenttia koko Suomen nykyisestä vuosikulutuksesta tai noin yhdeksän miljoonan suomalaisen kotitalouden sähkönkäyttöä.

Keskustelu näiden lukujen ympärillä jää usein abstraktiksi, mutta matemaattinen mittakaava kirkastaa todellisuuden:

• Tuulivoimalla: Datakeskusten 71 TWh:n tarve vaatisi noin 3 300 km² uutta tuulipuistoaluetta. Tämä tarkoittaa yli 15 Helsingin kokoista maapinta-alaa ja yli kolmen vuoden 2025 koko Suomen tuulivoimatuotannon rakentamista uudelleen pelkästään data-alustoille.
• Ydinvoimalla: Sama energia vaatisi sähköntuotannoltaan noin kolme uutta Olkiluodon kokoista ydinvoimalaitosta.
• Koko kulutuksen kasvun kattaen: Jos maatuulella katettaisiin koko skenaarion 128 TWh:n kokonaiskasvu, puhuttaisiin jo 27 Helsingin alasta (5 900 km²) eli lähes kuusikertaisesta tuulialueesta nykyiseen verrattuna. Ydinvoimana se tarkoittaisi 5,5 uutta Olkiluotoa.

Nämä luvut eivät ole vain teknisiä skenaarioita – ne ovat päätöksiä maankäytöstä, luontoarvoista ja infra-investoinneista. Valtioneuvoston datakeskustiekartta huomauttaa oikeutetusti, että vaikka datakeskus rakentaisi oman tuulipuistonsa, se ei takaa tavallisten sähkönkuluttajien hintojen pysymistä kurissa. Puhumattakaan siitä, että rajattomat "omatarvevoimalat" voivat johtaa maankäyttöön, joka on yhteiskunnan kokonaisedun kannalta tehotonta tai kohtuutonta.

Digitaalinen infrastruktuuri on nykyaikaa, mutta se ei saa ajaa kansalaisten perustarpeiden, ruoantuotannon, perinteisen teollisuuden tai lähiluonnon ohi. Useissa EU-maissa sähköverkkojen kapasiteetti on jo täyttynyt datakeskusten ja vetylaitosten puristuksessa, mikä on pakottanut lainsäätäjät reagoimaan jälkikäteen.

Suomella on vielä aikaa toimia ennakkoon. Tarvitsemme selkeää lainsäädäntöä ja reunaehdot sille, miten uusi sähköntuotanto ja jätti-investoinnit yhteensovutetaan muun yhteiskunnan kanssa. Murrosta ei pidä estää, mutta sen mittakaava on tunnustettava ja sitä on ohjattava tietoisesti – ei skenaarioiden matkustajana, vaan niiden ohjastajana.

Kansa maksaa, kun energiakapitalismi myllää Suomen maaseutua

Suomen maaseutua ja sähköjärjestelmää myllätään parhaillaan vauhdilla, jossa tavallisen kansalaisen osaksi on jäämässä pelkkä maksumiehen rooli. Pohjoisen ja itäisen Suomen maisemat peittyvät kiihtyvää tahtia tuulivoimalapuistoilla ja sähkölinjoilla, jotta teknologiajätit saavat halpaa vihreää sähköä etelän valtaviin datakeskuksiin. Tästä kehityksestä on syytä kysyä: kenen ehdoilla ja kenen lukuun tätä politikointia todellisuudessa tehdään?

Katseet kääntyvät ennen kaikkea omiin kuntapäättäjiimme. Moni kuntavaltuutettu on tarttunut tuulivoimayhtiöiden tarjoamaan täkyyn nähdessään vain vilkkuvat eurot ja helpot kiinteistöverotulot. Lyhytnäköisessä rahankiilossa on oltu valmiita kaavoittamaan maaseudun maat ja mannut energiayhtiöiden ja ulkomaisten sijoittajien käyttöön. Samalla on ummistettu silmät siltä, mitä tapahtuu paikallisyhteisöille, kiinteistöjen arvoille, maisemille ja luonnolle.

Lasku tästä infrarallista ei kuitenkaan jää yhtiöille. Tuhansien kilometrien pituisten siirtolinjojen rakentaminen ja sähköverkon vahvistaminen vaativat jättimäisiä investointeja. Nämä kustannukset vyörytetään suoraan tavallisten kuluttajien sähkölaskuihin jatkuvasti nousevina siirtomaksuina ja uusina verkkomaksuina.

Tilanne on maaseudulla asuville kestämätön. Samalla kun maaseudulta viedään rauha ja elinympäristö tuotannon tieltä, nousevat asumisen ja yrittämisen kustannukset pilviin. Pian tavallisella omakotiasujalla tai maanviljelijällä ei ole enää varaa lämmittää kotiaan tai maksaa tilansa sähkölaskua.

On aika herätä näkemään, että Suomen alue- ja energiapolitiikka ei voi olla pelkkää monikansallisten jättien palvelemista kuntien pienten verotulojen toivossa. Jos päättäjät jatkavat päättömästi vihreän siirtymän nimeen vannomista ajattelematta tavallista kansalaista, seurauksena on elinkelvoton ja tyhjentyvä maaseutu – ja kansa, jonka säästöt sulavat sähkölaskuihin.

Saunakylä 22.8.2026

Matkailuoppi löytyy kotimaasta – Ruotsin matkan rahat on käytettävä Himos-Jämsän reitteihin

Himos-Jämsän alueen kehittäminen ja luontomatkailun edistäminen uudella Lumovoimaa luonnosta -hankkeella (LULU) on mahtava uutinen. Yli 400 000 euron kokonaisbudjetti ja AKKE-rahoitus osoittavat, että alueemme elinvoimaan halutaan panostaa. Digitaaliset reittikartat, sovellukset ja palvelujen tuotteistaminen ovat juuri sitä, mitä nykyajan matkailija kaipaa.

Hankkeen suunniteltu tutustumismatka Ruotsiin ampuu kuitenkin pahasti yli. On täysin kestämätöntä, että 10 henkilön opintomatkaan Ruotsin reitistöille ollaan kuluttamassa arviolta 20 000–30 000 euroa. Veronmaksajien ja hankkeiden rahojen käyttö vaatii vastuullisuutta, eikä rahaa tule lennättää rajojen ulkopuolelle, kun paras oppi löytyy omasta maasta.

Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun Suomi on puolillaan esimerkillisesti kehitettyjä matkailukohteita? Esimerkiksi Tahko on oiva esimerkki kotimaisesta huippukohteesta, jossa ympärivuotinen matkailu, toimivat reitistöt ja digitaaliset palvelut pelaavat jo saumattomasti. Tutustuminen Tahkon tai muiden kotimaisten kohteiden ratkaisuihin antaisi suoraa oppia siitä, mikä toimii juuri Suomen ilmastossa, lainsäädännössä ja markkinoilla.

Ruotsin opintomatkasta tulee luopua kokonaan ja katse kääntää kotimaahan. Vierailemalla Tahkolla säästetään tuhansia euroja. Nämä säästyneet varat voidaan käyttää suoraan siihen, mikä on hankkeen todellinen tarkoitus: Himos-Jämsän reitistöjen fyysiseen parantamiseen, digitaalisten palvelujen hiomiseen ja paikallisten yrittäjien tukemiseen.

Hankkeen onnistuminen mitataan siinä, mitä saadaan aikaan Himos-Jämsän maastossa maastopyöräilijän, vaeltajan ja paikallisen yrittäjän arjessa – ei siinä, kuinka kaukana hankeväki käy opintomatkalla. Oppi otettakoon Suomesta, ja rahat jätettäköön omalle alueelle.

Miljoona euroa hurahti hankkeisiin, mutta Jämsän retkeilyreitit ovat edelleen hukassa

Miljoona euroa. Niin paljon rahaa on käytetty viimeisen viiden vuoden aikana Jämsän luontomatkailun kehittämiseen erilaisissa hankkeissa. Summa on valtava, ja siitä noin puolet on suunnattu suoraan retkeilyreitistön suunnitteluun ja rakentamiseen. Tulokset ovat kuitenkin luvattoman laihoja: käteen on jäänyt vain kourallinen uusia laavuja ja tulipaikkoja, mutta varsinainen yhtenäinen reitistö loistaa edelleen poissaolollaan.

Yle uutisoi hiljattain siitä, kuinka Jämsästä puuttuu yhä virallinen ulkoilureitistö, joka yhdistäisi alueen luontokohteet ja palvelut. Tällä hetkellä tilanne on matkailijan ja paikallisen kannalta kestämätön: hienoja makkaranpaistopaikkoja ja näköalatasanteita kyllä löytyy, mutta kukaan ei tiedä, miten niihin pääsee tai mistä reitti jatkuu. Makkaranpaistopaikka ilman selkeää reittiä on kuin pysäkki ilman tietä.

Ongelman ydin ei ole pelkästään hankkeiden tehottomuudessa, vaan ennen kaikkea viestinnässä, maankäyttösopimuksissa ja järjestöjen kuuntelemisessa. Kun maastopyöräilyseura CC Ilves kokee tulleensa sivuutetuksi ja järjestää oman rinnakkaisen reitistöiltansa samana iltana kaupungin tilaisuuden kanssa, ollaan syvällä yhteistyökyvyttömyyden suossa. Paikallisten seurojen ja harrastajien kädenjälkeä ja asiantuntemusta pitäisi hyödyntää ensisijaisena voimavarana, ei sivuuttaa.

Luvitus yli 250 yksityisen kiinteistön läpi on kiistatta vaativa urakka, ja on järkevää, että raskaasta ulkoilulain mukaisesta reittitoimituksesta on luovuttu joustavampien sopimusten tieltä. Silti vauhtia on saatava lisää. Himoksen kaltainen matkailun vetonaula menee osittain hukkaan, jos ympärivuotiset matkailijat eksyvät metsään tai eivät edes tiedä luontokohteiden olemassaolosta puuttuvien viittojen ja selkeiden reittikuvauksien vuoksi.

Nyt on aika lopettaa paperilla pyörivät hankkeet ja kääriä hihat. Jämsä tarvitsee yhtenäisen, selkeästi opastetun ja eri lajit huomioivan reitistön – ei lisää pirstaleisia erilliskohteita. Se vaatii kaupungilta, maanomistajilta, yrittäjiltä ja kolmannelta sektorilta aitoa vuoropuhelua ja yhteistä tahtoa. Rahaa on mennyt jo riittävästi, nyt tarvitaan tuloksia.

Hajatelma

 "Kukaan meistä ei selviä täältä hengissä, joten älä kohtele itseäsi kuin olisit muisto. Syö herkullista ruokaa. Kävele auringon paisteessa. Ui järvissä. Kerro aina totuus ja kanna sydäntäsi kielen päällä. Ole höpsö. Ole kiltti. Ole outo. Millekään muulle aikaa ei ole."

- Sir Anthony Hopkins -

Digitaalisen kehityksen ei pidä tapahtua luonnon kustannuksella – Datakeskuksille tarvitaan valtakunnallinen strategia

Suomeen syntyy kovaa vauhtia uusia datakeskuksia, ja vireillä on jo peräti 130 hanketta. Suomi on kansainvälisille teknologiajätteille houkutteleva kohde vakaan toimintaympäristön sekä edullisen ja pitkälti uusiutuvan sähkön ansiosta. Nyt on kuitenkin pysähdyttävä kysymään: onko datakeskusten yhteiskunnallinen hyöty todella niin suuri, että sen varjolla voidaan uhrata arvokasta luontoa ja kasvattaa sähkönkulutusta merkittävästi?

Vaikka datakeskusten käyttämä energia olisi tuotettu uusiutuvasti, jättimäisillä hankkeilla on huomattavia haitallisia ympäristövaikutuksia. Yksi keskus voi haukata satoja hehtaareja metsää ja luontoa, aiheuttaa jatkuvaa melua lähiympäristöön sekä rehevöittää lähivesistöjä, jos niiden tuottama hukkalämpö johdetaan suoraan vesiin. Lisäksi on muistettava, että myös uusiutuvan energian tuotanto vaatii tilaa – usein esimerkiksi tuulivoimaloiden rakentamisella on omat kiistattomat luontovaikutuksensa.

Suomessa on jo aiemmin tehty kalliita virheitä monikansallisten kaivosyhtiöiden kanssa, kun uusiutumattomia luonnonvarojamme on annettu hyödynnettäväksi ilman riittäviä korvauksia. Ympäristöhaitat ja siivouslaskut ovat jääneet suomalaisten veronmaksajien kannettaviksi samalla, kun taloudelliset hyödyt ovat valuneet ulkomaille. Datakeskusten kohdalla emme saa toistaa tätä samaa virhettä.

Vaadimme, että Suomeen luodaan välittömästi valtakunnallinen strategia datakeskusten sijoittumisen ohjaamiseksi ja niiden määrän rajaamiseksi kestävälle tasolle. Uuden strategian tulee perustua seuraaville periaatteille:

1. Valtakunnallinen sijoittumisen ohjaus: Datakeskukset on ohjattava paikkoihin, joissa ne aiheuttavat mahdollisimman vähän haittaa luonnolle ja monimuotoisuudelle.
2. Ei uusia verotukia: Googlen ja Microsoftin kaltaiset globaalit jättiyritykset eivät tarvitse suomalaisten veroeuroja toimintansa pyörittämiseen.
3. Kattavat ympäristövaikutusten arvioinnit: Ympäristö- ja luontovaikutukset on arvioitava tiukasti jokaisen hankkeen kohdalla erikseen.
4. Hukkalämmön pakollinen hyödyntäminen: Datakeskuksen tuottaman hukkalämmön hyödyntämisen (esimerkiksi kaukolämpöverkossa) on oltava ehdoton edellytys rakentamiselle. Hukkalämpöä ei saa ohjata vesistöihin, joissa se lisää rehevöitymistä ja vaarantaa ekosysteemejä.

Digitaalinen infrastruktuuri on tärkeää, mutta sitä ei saa rakentaa sokeasti ja hinnalla millä hyvänsä. Suomen luonto ja energiatulevaisuus ovat liian arvokkaita myytäväksi halvalla.

#datakeskukset #ympäristö #energiapolitiikka #luonnonsuojelu 

Älä aja päälle - Koululaiset

Koulutiet täyttyvät jälleen pienistä kulkijoista. Vaikka moni asia on muuttunut vuosikymmenten aikana, lasten huomioiminen liikenteessä on aina yhtä tärkeää. Ei siis ajeta päälle.

Pelkkä tuulivoima ei pidä Suomea lämpimänä – tyyni pakkaspäivä paljastaa sähköjärjestelmän todelliset sankarit

Vihreä siirtymä ja tuulivoiman nopea rakentaminen ovat tuoneet Suomeen runsaasti halpaa sähköä. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun mittari painuu pakkaselle yli kahdenkymmenen asteen ja tuuli tyyntyy täysin? Vastoin yleistä mielikuvaa, tuulivoimaloiden tuotanto voi silloin pudota lähes nollaan – jopa 100–500 megawattiin, eli alle viiteen prosenttiin niiden kapasiteetista.

Tyynenä pakkaspäivänä Suomen sähkönkulutus nousee huikeaan 13 000–14 000 megawattiin. Yhtälö on selvä: ilman säätä tottelematonta sähköntuotantoa yhteiskuntamme pysähtyisi ja kodit kylmenisivät hetkessä.

Pakkasjaksojen aikana maamme sähköhuollon todellisiksi sankareiksi nousevat tuotantomuodot, joista ei arjessa usein puhuta riittävästi:

• Ydinvoima kivijalkana: Viisi ydinreaktoriamme jauhavat sähköä täydellä teholla säästä riippumatta. Yhdessä ne kattavat noin 4 300 megawatin teholla peräti kolmanneksen talven huippukulutuksesta.
• Yhteistuotannon (CHP) nerous: Kaupunkien kaukolämpölaitokset ja teollisuuden voimalat tekevät juuri sitä, mitä niiltä vaaditaan. Mitä kovempi pakkainen, sitä enemmän tarvitaan kaukolämpöä – ja sen sivutuotteena syntyy automaattisesti jopa 3 500 megawattia sähköä.
• Vesivoima nopeana akkuna: Kun tuuliturbiinit pysähtyvät, patoluukut avautuvat. Vesivoima reagoivat sekunneissa ja tarjoaa 2 500–3 000 megawatin säätötehon juuri silloin, kun kulutuspiikki on korkeimmillaan.

Kotimaisen peruskallion lisäksi nojaamme vahvasti naapureihimme. Tuontisähkö Ruotsista ja Virosta paikkaa vajeesta jopa 3 500 megawattia. Samaankin aikaan korkeat pörssisähkön hinnat pakottavat kotitaloudet ja teollisuuden kulutusjoustoon – eli leikkaamaan omaa käyttöään.

Tämä kylmä tosiasia on muistutus kaikille energiapoliitikoille ja päätöksentekijöille. Tuulivoima on erinomainen lisä energiapalettiimme, mutta se ei yksin riitä. Tarvitsemme jatkossakin vahvaa kotimaista säävarmaa perustuotantoa, riittävää säätövoimaa sekä toimivia siirtoyhteyksiä. Katkeamaton sähköntuotanto tyynellä pakkassäällä ei ole itsestäänselvyys, vaan huolella rakennetun kokonaisuuden tulos.

Halvan sähkön sadussa on kallis loppu – ja lasku lankeaa meille

Meille on hehkutettu vuosia, että Suomessa on Euroopan halvin sähkö. Nyt on aika herätä arkeen: ilmaisia lounaita ei ole. Juhani Lehti nosti kirjoituksessaan (KL 3.8.) esiin kipeän totuuden, jota monet eivät halua kuulla. Halvan sähkön lasku on tähän asti kuitattu veronmaksajien pussista ja eläkeyhtiöidemme pääomista. Pian tuo lasku pätkähtää suoraan tavallisten kuluttajien ja yritysten maksettavaksi.

Tuulivoimaa on rakennettu vauhdilla, mutta sen myötävaikutuksella koko sähköjärjestelmä on ajautunut kriisiin. Kun tuulee, kaikki tuottavat sähköä samaan aikaan, hinta romahtaa ja tuuliyhtiöt tekevät miljoonatappioita. Kun ei tuule, iskijöitä ovat kuluttajat: sähköstä tulee huutava pula ja hinnat karkaavat käsistä.

Tämä raju heittely vaatii valtavia investointeja sähköverkkoihin, varajärjestelmiin ja säätövoimaan. Kun nämä piilokulut leivotaan tulevaisuudessa sähkölaskuun, varman ja tasaisen sähkön hinta voi jopa kaksin- tai kolminkertaistua.

Uusimmassa "vihreässä siirtymässä" on melkoinen irvokkuus:

Metsiä raivataan valtavien tuulipuistojen ja voimalinjojen tieltä. Samaan aikaan tyyninä pakkaspäivinä tehopulaa joudutaan paikkaamaan päräyttämällä käyntiin datakeskusten jättimäiset dieselgeneraattorit – vieläpä ilman mitään pakokaasusuodattimia. Puhtaan sähkön pelastajaksi otetaan siis rehellinen nokitossu.

Silmien sulkeminen energiapolitikan reaaliteeteilta on lopetettava. Halpa pörssisähkö on pelkkää silmänlumetta, jos järjestelmän pystyssä pitäminen maksaa maltaita. Suomi tarvitsee realistista energiapolitiikkaa, jossa tärkeintä on se, että sähköä riittää aina ja sen kokonaishinta pysyy ihmisten ja yritysten talouden raameissa.

Blogin kävijämäärä ylitti 50.000 lukijaa kuukaudessa

Blogin kuukausittainen kävijämäärä ylitti juuri 50.000 lukijan rajan, ja koska kuukautta on vielä päivä jäljellä, lukema nousee tästä vielä reippaasti. Koko blogin historian aikana sivustolla on vieraillut jo huikeat 1,29 miljoonaa kävijää!

Kiehtovinta tässä on se, ettei minulla ole aavistustakaan, keitä nämä lukijat ovat ja miten he päätyvät sivustolle. Kuvaajasta kuitenkin näkee, että kuukausittainen kävijämäärä kasvukäyrineen kiihtyy melkoisesti.

Hankehumppaa ja kankeaa byrokratiaa – Jämsän reitistösotku vaatii avointa dialogia

Jämsässä on seurattu jo viiden vuoden ajan turhautuneena ulkoilureitistöjen uudistamista. Eri hankkeisiin on pyöritelty satojatuhansia – kenties jopa miljoona – euroa rahoitusta, mutta maastossa tulokset loistavat poissaolollaan. Alkuperäiset yhtenäiset reitit ovat kutistuneet pirstaleisiksi tynkäreiteiksi, ja paikallisten mielestä rahat ovat menneet konsulttien taskuihin sekä kalliisiin arkkitehtipalkkioihin samalla, kun itse reittien rakentaminen on polkenut paikallaan.

Tilanne tiivistää täydellisesti sen, mikä kuntien hankevesityksissä usein mättää: kaupungin virkakoneisto nojaa etäältä tuotettuihin ostosuunnitelmiin, kun taas ruohonjuuritason toimijat sivuutetaan.

Talkootyön ja paikallistuntemuksen aliarviointi

Jämsässä ei ole pulaa asiantuntemuksesta eikä halusta kehittää kotiseutua. Paikalliset aktiivit, kuten vuosikymmeniä latuja ja laavuja ylläpitänyt Leo Värelä, sekä alueen urheiluseurat tuntuvat kuitenkin törmänneen kaupungin suunnalta kankeuteen ja kuuroihin korviin. Kun arvokasta paikallistuntemusta ja tarjottua talkooapua ei huolita mukaan prosessiin, ajaudutaan tilanteeseen, jossa reitistöstä tulee epäkäytännöllinen ja sekava.

Miksi suunnittelussa piti tukeutua kalliiseen ulkopuoliseen konsulttifirmaan, kun parhaat asiantuntijat asuvat jo valmiiksi kunnan alueella? Valmiiden esityksien tuominen ylhäältä päin ei sitouta ketään.

Avainkysymys: Miten ihmeessä hankkeessa ajauduttiin tilanteeseen, jossa paperilla suunniteltiin upeita kokonaisuuksia ilman, että maankäyttösopimuksia oli edes saatu neuvoteltua maanomistajien kanssa valmiiksi?

Maanomistajien ja kaupungin välinen luottamuspula

Reitistön suurimmaksi hidasteeksi on noussut maanomistus. Jämsässä, toisin kuin valtion mailla sijaitsevissa matkailukeskuksissa, maat ovat pitkälti yksityisten omistuksessa. Tällöin sopimusten joustavuus ja reiluus ovat elinehto.

Jos tarjotut sopimukset koetaan kankaiksi ja kaikki velvollisuudet maanomistajan harteille jättäviksi, on täysin ymmärrettävää, ettei nimiä saada papereihin. Tämä ei ole pelkästään ajanjakson tai ajanpuutteen ongelma, vaan kyse on puutteellisista neuvottelutaidoista ja arvostuksen puutteesta maanomistajia kohtaan.

Aika kääntää kurssi – jatkoaika käytettävä viisaasti

Kaupunki selittää viivästyksiä henkilöstömuutoksilla, resurssipulalla ja muinaismuistoselvityksillä. Vaikka reitistömestari vakuuttaa, että rahat ovat tallessa ja syksyn suuri rakennusurakka vie hankkeen päätökseen, luottamus on jo kokenut kovan kolauksen.

Jatkoaika vuoden 2026 loppuun asti tarjoaa kuitenkin viimeisen mahdollisuuden korjata kurssi. Elokuulle kaavailtu avoin reitistöilta on askel oikeaan suuntaan, mutta se ei saa jäädä pelkäksi virkamiesten tiedotustilaisuudeksi.

Jämsä tarvitsee toimivan, vetovoimaisen ja kuntalaisia palvelevan ulkoilureitistön – se on niin matkailun kuin paikallisten hyvinvoinnin etu. Sen saavuttamiseksi virkakoneiston on vihdoin laskeuduttava norsunluutornistaan ja otettava maaston tuntevat ihmiset mukaan rakentamaan yhteistä hyvää.

Ennallistamisen painopiste pääkaupunkiseudulle – mutta kuka maksaa laskun?

Kun luontoa ennallistetaan, katseet on siirrettävä sinne, missä luontoa on eniten muokattu: pääkaupunkiseudulle.

Jos ennallistamisella halutaan saavuttaa aitoja tuloksia, toimenpiteet tulee kohdistaa kaupunkirakenteen kovaan ytimeen. Pääkaupunkiseudun betonilähiöitä on uskallettava purkaa ja asfalttikenttiä palauttaa luonnontilaan. Tämä ei ainoastaan palauta kaupunkiluontoa ja vähennä hulevesiongelmia, vaan se ajaa myös myönteistä yhteiskunnallista muutosta.

Rakennetun ympäristön muuttaminen luonnoksi synnyttää luonnollisen maallemuuttoaallon. Sen seurauksena:

• Muuttotappiokunnat kasvavat ja saavat uutta elinvoimaa.
• Kyläkoulut täyttyvät jälleen oppilaista.
• Asuminen halpenee ja elämisen laatu paranee koko maassa.

Kunnianhimoisten visioiden rinnalla on kuitenkin muistettava talouden tosiasiat. Kuten ennallistamiskeskustelussa on aivan oikein peräänkuulutettu: jokainen toimenpide aiheuttaa kustannuksia, ja suunnitelmassa on vastattava selkeästi kysymykseen "kuka maksaa?"

Pääkaupunkiseudun kiinteistöt ja infra edustavat valtavaa sitoutunutta pääomaa. Purkaminen ja maaperän ennallistaminen maksaa miljardeja euroja. Jos kiinteistönomistajilta tai asukkailta rajoitetaan omaisuuden käyttöä luontoarvojen tieltä, heille on taattava täysi korvaus. Kyse ei ole aidosta toteutuksesta, jos kustannukset sälytetään yksityisille toimijoille ilman varmaa rahoitusta.

Kaupunkiluonnon ennallistaminen ja maaseudun elvyttäminen ovat kannatettavia tavoitteita. Ne voivat kuitenkin toteutua vain silloin, kun hankkeille osoitetaan selkeä rahoituspohja eikä kustannuksia jätetä avoimiksi.

Kuljettajien traumoja ei estetä hyväksymällä itsetuhoisuutta

Syyttömien ihmisten traumatisoituminen liikenteessä on raastava ongelma. Junankuljettaja, joka ei voi pysäyttää junaansa, tai rekkakuljettaja, jonka ajoneuvoa käytetään teon välineenä, kantaa toisen ihmisen epätoivoisen ratkaisun seurauksia usein loppuelämänsä. Ulkopuolisten säästäminen tältä fyysiseltä ja henkiseltä kärsimykseltä on täysin oikeutettu ja tärkeä tavoite.

Aika ajoin viriää ajatus siitä, pitäisikö itsetuhoisille teoille olla oma, valvottu paikkansa – kuten suljettu rata ja betoniseinä – jotta sivulliset säästyisivät. Ajatus kumpuaa halusta suojella syyttömiä, mutta ajatuksena se johtaa vaaralliselle tielle.

Itsemurha-aie on lähes poikkeuksetta akuutti, mielenterveyden kriisistä kumpuava impulssi. Jos yhteiskunta rakentaisi paikkoja teon toteuttamiseen, se ei suojelisi ihmisiä, vaan madaltaisi kynnystä luopua elämästä. Samalla siirtäisimme kohtuuttoman henkisen taakan radan siivoojille ja valvojille. Yhteiskunnan tehtävä ei ole osoittaa seinää epätoivoiselle, vaan tarjota käsi, josta ottaa kiinni.

Ainoa eettisesti ja inhimillisesti kestävä tapa suojella ammattikuljettajia on estää teot ennalta. Tämä vaatii radanvarsien aitaamista, keskikaiteita maanteille ja ennen kaikkea kynnyksetöntä pääsyä mielenterveyspalveluihin silloin, kun hätä on suurin.

Kuljettajien traumat loppuvat vain silloin, kun autamme ihmisiä ennen kuin he päätyvät liikenteeseen.

Jos sinä tai läheisesi tarvitsette tukea, apua on saatavilla:

MIELI ry:n Kriisipuhelin: 09 2525 0111 (24/7)

Hätänumero: 112 (välittömässä vaarassa)

Mistä on mummot ja papat tehty?

Sukkapuikoista, lankakeristä, silmälaseista, käsistä hellistä.

Suuresta sylistä, yökylistä, pulkkamäestä, satujen väestä.

Parransängestä, naurunrypyistä, veneretkistä, kalojen hypyistä.

Hetkistä heleistä, nettipeleistä.

Pienistä moitteista, suurista kehuista, nakkisopasta, mansikkamehuista.

Niistä on mummot ja papat tehty.

Tuulivoiman ”fantastinen” tulevaisuus vaatii miljardien rehellisyyttä

Tuulivoiman potentiaali Suomelle on paperilla aivan fantastinen. Synonyymisanakirja tarjoaa sanalle vastineita kuten huikea, valtava, uskomaton ja jopa mielikuvituksellinen. Viimeinen sana saattaa valitettavasti kuvata parhaiten sitä intoa, jolla vihreää siirtymää meillä tällä hetkellä maalataan. Tulevaisuus voi olla mahtava ja vaikuttava, mutta vain jos laskemme investointien hinnan ja riskit realistisesti.

Visio puhtaan sähkön ympärille rakentuvasta teollisuudesta on houkutteleva. Olisi hienoa nähdä vihreää terästä Inkoossa, vihreää alumiinia Kokkolassa, vihreää metanolia Ranualla sekä vihreitä polttoaineita, lannoitteita ja dataa ympäri Suomea. Mutta utopioiden sijaan meidän on puhuttava numeroista.

Tämän teollisuuslistan pyörittäminen vaatisi arviolta 50 000 megawattia (MW) tuulivoimakapasiteettia. Koska tuuli on luonnostaan epävarmaa, rinnalle on pakko rakentaa massiivinen arsenaali varavoimaa ja säätövoimaa – vähintään 30 000 megawatin edestä.

Kun sähköjärjestelmän laajentaminen maksaa arviolta 2,5 miljoonaa euroa megavatilta, pelkkään infraan uppoaisi 200 miljardia euroa. Lisätään päälle vihreiden tehtaiden perustamiskustannukset, noin 100 miljardia, ja koko ohjelman hintalapuksi tulee 300 miljardia euroa. Se on summa, jota Suomella ei omasta takaa ole.

Mistä raha siis otetaan? Katseet kääntyvät helposti itään. Kiinalaisilla on valtavat, noin 3 000 miljardin euron rahavarannot, ja maailman kymmenestä suurimmasta tuuliturbiiniyrityksestä kuusi on kiinalaisia. On hyvinkin mahdollista, että Kiina kiinnostuisi Suomen saneeraamisesta vihreäksi alustakseen.

Mutta tässä piilee kriittinen kysymys: haluammeko todella myydä maamme kriittisen infrastruktuurin ja tulevaisuuden teollisuuden ulkomaisen suurvallan käsiin? Innovatiivisuus ja isosti ajattelu ovat kannatettavia asioita, mutta vihreän siirtymän huumassa emme saa sokeutua taloudelliselle ja geopoliittiselle riippuvuudelle.

Isosti ajattelemisen on oltava myös viisasta ajattelemista. Fantastinen tulevaisuus ei synny pelkistä visioista, vaan siitä, että pidämme langat omissa käsissämme. 

Tuulivoimaloiden melua ei voi arvioida vain desibeleillä

Suomessa tuulivoimasta keskustellaan usein ilmaston, energian ja talouden näkökulmasta. Liian usein kuitenkin unohtuu yksi asia: matalataajuinen melu ja sen vaikutukset ihmisiin.

Jo vuonna 1987 yhdysvaltalainen tutkija N.D. Kelley osoitti, että tuulivoimaloiden matalataajuinen melu voi käyttäytyä aivan eri tavalla kuin tavallinen ympäristömelu. Tutkimuksessa havaittiin, että rakennukset voivat vahvistaa matalia ääniä sisätiloissa resonanssin vuoksi. Tällöin ääni ei välttämättä tunnu voimakkaalta ulkona, mutta sisällä se voi aiheuttaa painon tunnetta, sykintää, häiritsevyyttä ja univaikeuksia.

Erityisen mielenkiintoista on, että tutkimuksessa todettiin yleisesti käytetyn A-painotetun melumittauksen soveltuvan huonosti tällaisten vaikutusten arviointiin. Toisin sanoen pelkkä dBA-lukema ei aina kerro, millaisen ääniympäristön ihminen todella kokee kodissaan.

Tämä ei tarkoita, että kaikki tuulivoimalat aiheuttaisivat vakavia terveysongelmia tai että tuulivoimaa pitäisi vastustaa. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että meluvaikutuksia pitäisi arvioida mahdollisimman realistisesti. Jos mittausmenetelmä jättää juuri matalataajuiset äänet vähälle painolle, riskinä on, että osa todellisista vaikutuksista jää huomaamatta.

On myös muistettava, että Kelleyn tutkimus oli alustava ja perustui pieneen koehenkilöjoukkoon. Tutkija itsekin korosti, että tulokset vaativat laajempia jatkotutkimuksia. Se ei kuitenkaan vähennä tutkimuksen merkitystä. Päinvastoin se osoittaa, että aihetta on syytä tutkia lisää eikä sivuuttaa sitä pelkästään siksi, että vaikutuksia on vaikea mitata.

Tuulivoima on tärkeä osa puhdasta energiantuotantoa, mutta sen hyväksyttävyys perustuu myös siihen, että lähialueiden asukkaiden kokemukset otetaan vakavasti. Teknologia kehittyy jatkuvasti, ja samalla myös melun arviointimenetelmien tulisi perustua parhaaseen saatavilla olevaan tutkimustietoon.

Hyvä päätöksenteko ei synny vastakkainasettelusta vaan avoimesta tutkimuksesta, luotettavista mittauksista ja siitä, että myös epämukavat tutkimustulokset uskalletaan ottaa huomioon.

Vihreä siirtymä ei saa muuttua luontokadon kiihdyttäjäksi

Suomi elää tällä hetkellä keskellä historiallista energiamurrosta. Tuulivoima tuottaa jo neljänneksen maamme sähköstä, ja uusia investointisuunnitelmia on vireillä valtava määrä. Fossiilisista polttoaineista luopuminen on välttämätöntä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta nykyisessä toteutustavassa piilee vakava ristiriita: ilmaston pelastamisen nimissä olemme vaarassa kiihdyttää luontokatoa.

Suomen ympäristökeskuksen ja yliopistojen tutkijoiden julkaisema uusi Wisdom Letters -raportti (3/2026) paljastaa uusiutuvan energian rakentamisen sokean pisteen: kukaan ei tällä hetkellä hallitse uusiutuvan energian hankkeiden kokonaiskuvaa. Kun yksittäisiä tuuli- ja aurinkovoimaloita kaavoitetaan ja rakennetaan puhtaasti markkinaehtoisesti ja hanke kerrallaan, ajaudumme ilmiöön, jota tutkijat kutsuvat ”pienten päätösten tyranniaksi”.

Yksittäinen, huolellisesti suunniteltu tuulipuisto tai laajakaan aurinkopaneelikenttä ei itsessään romuta alueen ekosysteemiä. Mutta kun samalle seudulle nousee kymmeniä eri hankkeita, niiden yhteisvaikutukset muodostuvat kestämättömiksi. Metsäiset elinympäristöt pirstoutuvat, ekologiset käytävät katkeavat, hiilinielut hupenevat ja uhanalaisten lajien, kuten metsäpeuran ja maakotkan, elintila kaventuu. Nykyinen järjestelmämme tunnistaa kyllä yksittäisen hankkeen pistemäiset haitat, mutta sulkee silmänsä alueelliselta ja valtakunnalliselta kokonaiskuvalta.

Tilannetta pahentaa entisestään alueidenkäytön suunnittelun jatkuva murentaminen. Hallituksen kaavailemat uudistukset alueidenkäyttölakiin pyrkivät siirtämään valtaa kunnilta yksityisille hankekehittäjille ja vähentämään maakuntakaavojen ohjaavaa roolia ”joustavuuden” ja ”sujuvoittamisen” nimissä. Tämä on vaarallinen suunta. Alueidenkäytön suunnittelun tehtävä ei pitäisi olla pelkkää yksityisten intressien ja sijoituspäätösten läpihuutojuttuna toimimista, vaan eri tarpeiden ja ennen kaikkea luonnon reunaehtojen tasapainottamista.

Meidän on siirryttävä nykyisestä heikon kestävyyden ajattelusta – jossa luontohaitat hyväksytään, kunhan niitä on ensin vähän yritetty lieventää – vahvaan kestävyyteen. Vahva kestävyys tarkoittaa sitä, että ekologinen kestävyys on ehdoton perusta, jota taloudelliset hyödyt tai edes matala sähkön hinta eivät voi kompensoida. Hankkeiden yhteismäärän on pysyttävä ekosysteemien kantokyvyn rajoissa.

Tämän vuoksi tutkijoiden suosituksiin on tartuttava viipymättä. Tarvitsemme lainsäädäntöön tiukemmat ekologiset sisältövaatimukset ja maakuntakaavoitukseen oikeudellisen työkalun sitovien ”no go” -alueiden määrittämiseksi. Sellaisille alueille, jotka ovat ekologisesti kytkeytyneitä tai herkkiä, uusiutuvaa energiaa ei saa rakentaa. Samalla kuntien ja maakuntien kaavoitusresursseja on vahvistettava vastaamaan hankepotentiaalin hurjaa kasvua.

Uusiutuva energia on tulevaisuutemme kulmakivi, mutta sitä ei pidä rakentaa luonnon monimuotoisuuden kustannuksella. Jos vihreä siirtymä tehdään luontoa pirstomalla, korjaamme yhtä kriisiä luomalla samalla toisen, vähintään yhtä vaarallisen tilalle. Sijainninohjauksen on oltava proaktiivista, tietoon perustuvaa ja tiukasti säänneltyä.

Viitteet: Julkaisussa hyödynnetty taustatietoja ja asiantuntijahavaintoja raportista Wisdom Letters 3/2026.

Datakeskusten energiantarve vaatii realismia – pelkät nimellistehot eivät riitä

Julkisuudessa on uutisoitu Sievin kuntaan suunnitellusta megaluokan datakeskushankkeesta, jonka jatkuvaksi sähkötehon tarpeeksi arvioidaan 500 megawattia (MW). Hankkeen yhteydessä on esitetty mahdollisuutta kattaa energiantarvetta paikallisella tuulivoimalla. Investoinnin mittasuhteet ja reaaliset tuotantoluvut ansaitsevat kuitenkin tarkemman tarkastelun, sillä pelkät myyntipuheet eivät ratkaise energiayhtälöä.

Suunnitelmissa on väläytetty 80 uuden tuuliturbiinin (5–6 MW) rakentamista, jolloin niiden laskennallinen nimellisteho olisi 440 MW. Tuulivoiman tyypillisellä 0,27:n käyttökertoimella turbiinien keskimääräinen todellinen tuotto jää kuitenkin vain noin 120 megawattiin. Koska datakeskus vaatii tasaisesti 500 MW tehoa kellonajasta ja säästä riippumatta, vakaasta sähköverkosta on löydettävä jatkuvasti vielä 380 megawatin lisäteho.

Tämän vajeen suuruusluokkaa kuvaa hyvin se, että se vastaa noin 26 prosenttia Olkiluoto 3 -ydinreaktorin keskimääräisestä tuotannosta (1 440 MW). Suomen nykyisistä ydinvoimalaitoksista ei kuitenkaan ole saatavilla vapaata kapasiteettia tämän mittaluokan uusille kuluttajille. Koska mikään suuri teollisuuslaitos ei toimi ilman varmaa perusvoimaa, herää kysymys: mistä puuttuva energia tosiasiassa otetaan?

Kun puhutaan vihreästä siirtymästä ja digitaalisesta infrastruktuurista, keskustelun tulisi perustua tiukkoihin faktoihin eikä markkinointitermeihin. Julkisuudessa ja mediassa toistetaan usein kritiikittömästi hankkeiden luomia mielikuvia ilman, että pureuduttaisiin sähköverkon reaaliteetteihin ja säätövoiman tarpeeseen. Tällainen lähestymistapa luo suuren yleisön silmissä katteettomia lupauksia ja syö lopulta pohjaa muutoin perustelluilta hankkeilta.

Teollisuusinvestoinnit ja digitaalinen kehitys ovat Suomelle tärkeitä, mutta vihreän leiman saamiseksi vaaditaan avoimuutta. Päättäjien, median ja kansalaisten on voitava odottaa datakeskushankkeilta realistisia ja läpinäkyviä laskelmia siitä, miten niiden vaatima massiivinen ja tasainen energiantarve käytännössä katetaan.

Pelkän tuulivoiman varassa Suomi pimenisi kymmeniksi päiviksi

Julkisessa keskustelussa maalataan usein kuvaa tulevaisuudesta, jossa Suomi pyörii puhtaasti sääriippuvaisen uusiutuvan energian voimalla. Visio on kaunis, mutta fysiikan lakien ja karujen tilastofaktojen valossa se on vaarallinen utopia. Kantaverkkoyhtiö Fingridin reaaliaikainen data paljastaa totuuden: jos Suomi olisi huomenna pelkän tuulivoiman varassa, yhteiskuntamme romahtaisi ja maa pimenisi kymmeniksi päiviksi vuodessa.

Suomen tuulivoimakapasiteetti on kasvanut hurjasti yli 2 000 voimalaan ja 9 400 megawatin tehoon. Parhaimmillaan rikotaan tuotantoennätyksiä, mutta kolikon kääntöpuoli on pysäyttävä. Kun laaja, tyyni korkeapaine iskee talvella Suomeen, tuotanto valuu lähes pyöreään nollaan – tilastoissa on nähty synkkiä hetkiä, jolloin reaaliaikainen tuotanto on painunut jopa -14 megawattiin. Samaan aikaan talvinen sähkönkulutuksemme pyörii 13 000 – 15 000 megawatissa.

Tässä piilee tuulivoimaliikkeen suurin valuvika: jos ei tuule, tuhat lisävoimalaa ei auta mitään. Tyhjästä on paha nyhjäistä, ja tyynellä säällä 2 000 voimalaa tuottaa täsmälleen yhtä paljon kuin yksi ainoa voimala – eli ei mitään. Päinvastoin, täysin tyynenä pakkaspäivänä voimalat muuttuvat sähkön tuottajista sen kuluttajiksi, sillä ne tarvitsevat verkosta virtaa elektroniikkaan ja koneiston lämmitykseen, jotta ne eivät jäädy jumiin.

Fakta on, että säätyynet jaksot eivät ole minuuttien notkahduksia, vaan ne kestävät tyypillisesti 2–5 vuorokautta putkeen. Ilman muuta tuotantoa olisimme viikkoja vuodessa ilman sähköä ja lämmitystä.

On turha odottaa pelastusta muista sääriippuvaisista lähteistä tai teknologisista utopioista:

• Aurinkovoima tuottaa kriittisinä talven kulutushuippuina pyöreät nolla megawattituntia.
• Naapurimaista tuonti sakkaa, sillä laaja korkeapaine tyynnyttää samalla kertaa Ruotsin, Norjan ja Saksan. Siirtokaapeli ei lämmitä, jos sen toisessa päässäkin on tyyntä.
• Jättiakut riittävät tasaamaan verkkoa minuuteiksi tai tunneiksi, eivät pyörittämään gigawattiluokan yhteiskuntaa päiväkausia.
• Vetytalouden hyötysuhde sähkön edestakaisessa muuttamisessa on surkea, eikä näitä jättilaitoksia ole edes olemassa.

Sähköjärjestelmä vaatii toimiakseen sen, että sähköä tuotetaan joka sekunti täsmälleen saman verran kuin sitä kulutetaan. Tuulivoima tuottaa vuotasolla paljon sähköä, mutta pelkästään sen varaan emme voi elämäämme laskea.

Moderni yhteiskunta pysyy pystyssä vain, jos tuulivoiman rinnalla on sataprosenttisen varmaa perus- ja säätövoimaa, kuten ydinvoimaa ja vesivoimaa. Poliittisilla päätöksillä tai vihreillä visioilla ei voida kumota fysiikan lakeja tai muuttaa säätilaa. Talvipakkasella kodit lämmitetään reaaliaikaisella, varmalla sähköllä – ei tulevaisuuden haaveilla.

10 perinteistä ja suosittua juhannustaikaa

Juhannus on taikuuden, yöttömän yön ja lemmennostatuksen aikaa. Suomalaisen kansanperinteen mukaan luonto on juhannusyönä voimakkaimmillaan, ja silloin tehdyt taiat voivat paljastaa tulevan puolison tai tuoda hyvää onnea.

Tässä on 10 perinteistä ja suosittua juhannustaikaa testattavaksi:

1. Seitsemän kukkaa tyynyn alla

Kerää juhannusyönä seitsemän erilaista kukkaa seitsemältä eri niityltä (joissain versioissa kukkia pitää olla yhdeksän). Kun laitat kukkakimpun yöksi tyynysi alle, näet unessa tulevan puolisosi. Huom! Taika pitää perinteisesti tehdä täysin hiljaa.

2. Kurkistus kaivoon tai lampeen

Kun menet keskiyöllä kaivolle, lammelle tai lähteelle – mieluiten alasti – ja katsot veteen, näet veden pinnasta tulevan puolisosi kasvot.

3. Alasti kaurapellossa

Jos juhannusyönä kierittelee alastomana kaurapellossa (tai kasteisella niityllä), tuleva sulhanen tai morsian ilmestyy elämään kuluvan vuoden aikana. Samalla kasteen uskottiin tuovan terveyttä ja kauneutta.

4. Risteyksessä istuminen

Mene keskiyöllä kolmen tien risteykseen istumaan. Sieltä suunnasta, josta kuuluu ensimmäinen ääni, on tuleva puoliso kotoisin. Jos kuuluu paimenpillin tai musiikin ääntä, on luvassa häät; jos kuuluu itkua, on luvassa surua.

5. Juhannussaunan vasta (tai vihta)

Kun olet saunonut juhannussaunassa, heitä saunavasta saunan katolle. Katso, mihin suuntaan vastan varsi osoittaa: siitä suunnasta on tuleva puolisosi saapuva.

6. Kukko kiekuu, häät lähestyy

Kuuntele juhannusyönä käen kukuntaa. Niin monta kertaa kuin käki kukkuu, niin monta vuotta on vielä odotettava oman kullan löytymistä. Jos käki ei kuku lainkaan, häät ovat luvassa jo samana vuonna.

7. Saniasisen kukka

Saniaisen uskotaan kukkivan vain kerran vuodessa, tarkalleen juhannusyön lyhyenä pimeänä hetkenä. Jos onnistut löytämään kukkivan saniaisen ja poimimaan sen kukan, saat itsellesi näkymättömyyden lahjan ja ikuisen onnen.

8. Punainen lanka vasempaan varpaaseen

Sido ennen nukkumaanmenoa punainen lanka vasemman jalan isovarpaaseen. Perinteen mukaan tuleva puolisosi tulee yön aikana sitomaan langan auki.

9. Kengän heitto olkapään yli

Heitä kenkäsi juhannussaunan jälkeen selkäsi takaa olkapään yli. Jos kengän kärki osoittaa kohti saunan ovea, tiedossa on lähtö talosta (esimerkiksi naimisiinmenon vuoksi). Jos kärki osoittaa poispäin, pysyt vielä talossa.

10. Peiliin katsominen

Aseta kaksi peiliä vastakkain hämärässä huoneessa juhannusyönä. Kun katsot toisen peilin kautta toiseen peiliin muodostuvaan "kuvajaisten tunneliin", voit nähdä vilauksen tulevasta elämänkumppanistasi.

Muista tärkein sääntö: Useimmissa taioissa ehdoton hiljaisuus on valttia – jos puhut tai naurat kesken taian, sen taikavoima katoaa!

Kuntien datakeskusinto sokaisee kansallisen turvallisuuden

Suojelupoliisin erikoistutkija Veli-Pekka Kivimäen tuore varoitus (YLE) konesalihankkeiden turvallisuusriskeistä pitäisi soittaa hälytyskelloja jokaisessa Suomen kunnantalossa. Suomeen on suunnitteilla ja tulossa yli sata datakeskusta. Samalla kunnat kilpailevat investoinneista usein pelkät dollarinkuvat silmissään, auttamattoman sokeina sille, kuka tontin vuokraa tai mitä salien seinien sisällä todellisuudessa tapahtuu.

Kivimäki nostaa esiin pelottavan lainsäädännöllisen porsaanreiän: jos ulkomainen yhtiö ostaa tontin, prosessi on valvottu, mutta jos se vuokraa maan tai pelkkää konesalitilaa, hanke liukuu viranomaisten tutkan ohi. Tämä tarkoittaa, että nykyisellään kansallisen turvallisuuden arviointi on sysätty yksittäisten kuntapäättäjien ja virkamiesten harteille. On naiivia olettaa, että paikallisella tasolla olisi resursseja tai osaamista perata monimutkaisia, autoritaarisiin maihin kuten Kiinaan tai Venäjään ulottuvia omistusketjuja, joita usein pyritään tietoisesti häivyttämään.

Riski ei ole teoreettinen. Kyse ei ole vain siitä, kenen käsissä data on, vaan siitä, miten Suomen maaperää ja infraa käytetään hyväksi.

• Pakotteiden kiertäminen: Länsimaisten vientirajoitusten vuoksi Venäjä ja Kiina eivät saa hankittua tekoälylaskentaan tarvittavia edistyneitä mikrosiruja. Mikä olisikaan niille helpompaa kuin vuokrata laskentatehoa suomalaisesta konesalista ja pyörittää sotilaallista tai tiedustelullista tekoälyään täältä käsin?
• Rikollisuuden suojat: Niin sanotut ”bulletproof hosting” -keskukset kieltäytyvät tietoisesti tuntemasta asiakkaitaan, mikä tekee niistä suoria turvasatamia valtiolliselle kybervakoilulle ja verkkorikollisuudelle. EU:n kyberturvallisuuslaki velvoittaa vain suuria toimijoita asiakkaan tunnistamiseen, mikä jättää pienemmille saleille täydellisen harmaan alueen toimia vakoiluoperaatioiden alustana. Hollannin tuore tapaus, jossa takavarikoitiin 800 Venäjän kybertoimintaa avustanutta palvelinta, osoittaa tämän olevan arkipäivää Euroopassa.

Lisäksi meitä houkutellaan konesalien kylkeen lupauksilla vihreästä siirtymästä ja hukkalämmön hyödyntämisestä kaukolämpöverkossa. Jos kriittinen osa kuntalaisten talvilämmityksestä sidotaan autoritaarisen taustan omaavaan toimijaan, luodaan tietoisesti vaarallinen riippuvuussuhde. Mitä tapahtuu, kun kyseiseen yhtiöön joudutaan kohdistamaan pakotteita tai viranomaistoimia, ja vastavetona lämmöntulo katkeaa pakkasilla? Hukkalämmöstä tulee ansa.

Suomeen tarvitaan kipeästi uutta investointilupalakia, mutta sen voimaantuloon keväällä 2027 on aivan liian pitkä aika. Sillä välin kuntien on herättävä unestaan. Taloudelliset lupaukset, vähäiset kiinteistöverotulot tai muutamat luvatut työpaikat eivät saa ajaa kansallisen turvallisuuden edelle.

Kuntapäättäjien on otettava Supon neuvo kuuleviin korviinsa: yhteydenotto suojelupoliisiin on tehtävä ennen kuin yhtäkään esisopimusta tai tonttivuokraa allekirjoitetaan. Sinisilmäisyyden aika kriittisen infrastruktuurin kohdalla on auttamattomasti ohi.

Kyläkoulujen lopettaminen säästöjen toivossa

Kyläkoulujen lakkauttaminen säästöjen toivossa on yksi Suomen kuntapolitiikan puhuttavimmista ja toistuvimmista teemoista. Kun kunnassa etsitään säästökohteita, katseet kääntyvät usein pieniin kouluyksiköihin.

Toteutuneiden lakkautusten jälkeiset arvioinnit ja tutkimukset (muun muassa Kuntaliiton, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n ja eri kuntien omat jälkilaskelmat) osoittavat, että todelliset säästöt jäävät usein merkittävästi ennakoitua pienemmiksi, ja toisinaan säästöjä ei synny lainkaan.

Toteutuneiden lopetusten säästölaskelmat ja seuranta osoittavat seuraavaa:

1. Kiinteistökulut: Säästö toteutuu vain, jos rakennuksesta päästään eroon

Ennakkoon lasketut säästöt perustuvat usein siihen, että koulurakennuksen ylläpito-, lämmitys- ja korjauskulut poistuvat. Käytäntö on osoittanut, että:

• Tyhjä kiinteistö maksaa yhä: Jos kunta ei saa rakennusta myytyä tai vuokrattua, siitä aiheutuu edelleen peruslämmitys-, valvonta- ja vakuutuskuluja. Purkaminen puolestaan on suuri kertainvestointi.
• Käyttötarkoituksen muutos: Jos rakennus jätetään kyläläisten kokoontumistilaksi tai päiväkodiksi, kiinteistökulut säilyvät kunnan taseessa lähes ennallaan.

2. Kuljetuskustannukset: Suurin säästöjen syöppö

Kun kyläkoulu suljetaan, oppilaat siirtyvät yleensä suurempaan taajamakouluun. Laskelmat osoittavat poikkeuksetta, että koulukuljetuskustannusten (koulukyytien) kasvu on suurin yksittäinen tekijä, joka syö tavoitellut säästöt.

• Pitkät etäisyydet tarkoittavat sitä, että kunta joutuu ostamaan huomattavasti enemmän taksi- ja linja-autokuljetuksia.
• Joissakin tapauksissa pelkät kohonneet kuljetuskustannukset ovat olleet suuremmat kuin pienen koulun vuosittaiset toimintamenot.

3. Henkilöstökulut: Tehostumista vai pelkkää siirtoa?

Opetushenkilöstön palkat muodostavat suurimman osan koulun kuluista. Säästölaskelmien mukaan:

• Säästöä syntyy aidosti silloin, jos virkoja tai toimia voidaan lakkauttaa (esimerkiksi eläköitymisten kautta) tai jos luokkakokoja saadaan kasvatettua vastaanottavassa koulussa ilman uusien opettajien palkkaamista.
• Usein opettajat kuitenkin siirtyvät oppilaiden mukana suurempaan kouluun, jolloin palkkakulut vain siirtyvät momentilta toiselle. Myös rehtori- tai johtajalisien poistumisesta saatava säästö on kuntatasolla marginaalinen.

4. Vastaanottavan koulun investointipaineet

Pienten koulujen sulkeminen voi johtaa "keskittämisen paradoksiin". Kun oppilaat siirretään taajaman keskusyksikköön:

• Keskuskoulu saattaa käydä ahtaaksi, jolloin kunta joutuu investoimaan lisärakentamiseen, parakkeihin tai peruskorjauksiin.
• Tällöin kyläkoulun sulkemisella saavutettu pieni käyttötalouden säästö kumoutuu moninkertaisesti keskuskoulun suurilla investointikustannuksilla.

Yhteenveto: Mitä viivan alle jää?

Tutkimusten ja kuntien tarkastuslautakuntien läpikäymien arvioiden perusteella tulokset voidaan jakaa kolmeen skenaarioon:

1. Ei säästöjä (tai miinusmerkkinen tulos): Erityisesti laajoissa maaseutukunnissa, joissa koulumatkat ovat pitkiä, kyytien hinnat ja tyhjilleen jääneen kiinteistön kulut syövät säästöt kokonaan.
2. Nollasumma-peli: Euroja säästyy opetuksesta ja kiinteistöstä, mutta täsmälleen sama summa siirtyy kuljetuspalveluiden ja vastaanottavan koulun paisuviin kuluihin. Taloudellinen hyöty kunnalle on ±0, mutta palveluverkko on kaventunut.
3. Pieniä säästöjä (usein 20–50 % tavoitellusta): Säästöä syntyy jonkin verran, jos kiinteistö saadaan nopeasti myytyä, vastaanottavassa koulussa on valmiiksi tilaa eikä uutta henkilöstöä tarvitse palkata. Alkuperäisiin, usein hyvinkin optimistisiin säästölaskelmiin päästään kuitenkin erittäin harvoin.

Kokonaisvaltainen taloustarkastelu osoittaakin, että pelkän opetusviraston budjetin sijaan tulisi aina laskea kunnan konsernitason kokonaisvaikutuksia – mukaan lukien pitkän aikavälin vaikutukset kunnan elinvoimaan, muuttoliikkeeseen ja tonttien kysyntään, joilla on suora yhteys kunnan verotuloihin.

Joksala - Salainen bunkkeri ja omavaraisuusvisio

Jämsän Eväjärvellä sijaitsevan Joksalan tilan rakentanut Jouko ”Joksa” Sohlman (1946–2024) oli erittäin älykäs, armeijassa hävittäjälentäjän ja lennonjohtajan koulutuksen saanut maisteri. Hänellä oli kylähullun ja erakon maine, minkä suojissa hän rakensi 1970-luvun lopulta lähtien tilalleen omavaraista ”Kalevala-kylää”.

Kalevala-kylä oli kuitenkin hämäystä, sillä sen todellinen tarkoitus oli kätkeä Sohlmanin hartiavoimin ja salassa kaivama maanalainen luolasto ja selviytymisbunkkeri. Sohlman varautui itänaapurin hyökkäykseen, josta hän oli nähnyt enteellisiä unia. Bunkkeriin kuului:

• Kymmeniä metrejä käytäviä, useita huoneita ja viisi uloskäyntiä.
• Ampumaluukkuja ja uretaanilla eristettyjä puolustusasemia.
• Varastohuone täynnä ruokasäilykkeitä sekä perimmäinen selviytymisbunkkeri, jossa oli oma kirkasvetinen kaivo, kamiina ja viemäröinti.

Sohlmanin ainoa poika, Marko Sohlman, sai tietää bunkkerin laajuudesta vasta aikuisiällä.

Eskaloitunut poliisioperaatio

Kesällä 2021 Sohlmanilla alkoi näkyä muistisairauden merkkejä, mutta hän kieltäytyi lääkärihoidosta. Saman vuoden marraskuussa huolestunut naapuri teki hänestä huoli-ilmoituksen.

Marraskuun 15. päivänä poliisi teki tilalle tarkistuskäynnin. Marko Sohlman oli varoittanut poliiseja siitä, että talossa asuu muistisairas upseeri, joka nukkuu ladattu ase tyynyn alla ja saattaa ampua kokiessaan itsensä uhatuksi. Varoituksista huolimatta poliisi eteni taloon, mikä johti yön yli kestäneeseen piiritykseen ja tulitaisteluun. Käräjäoikeus totesi lopulta Sohlmanin syyntakeettomaksi murhan yrityksiin. Hän vietti viimeiset vuotensa palvelutalossa ja menehtyi kesällä 2024.

Joksalan tila nykyään

Marko Sohlman irtisanoutui töistään, muutti perimälleen Joksalan tilalle ja avasi kuuden hehtaarin kokoisen pihapiirin yleisölle matkailukohteeksi. Alueella toimii kesäkahvila, grillilaavu ja luontopolku, jonka varrella on muun muassa kivääriasema ja metsästysmaja. Marko Sohlman järjestää kohteessa myös maksullisia opastuskierroksia maanalaiseen bunkkeriverkostoon. Tulevaisuudessa paikka on tarkoitus rauhoittaa vain yksityisille, pääasiassa ulkomaisille turistiryhmille.

Mene, näe ja koe Joksala. Esittelykierros avaa koko Joksalan historian, muuten vierailemalla paikan historia ei avaudu,

Karttalinkki Joksala