Oletko viime aikoina käynyt "puistossa"? En tarkoita sellaista, jossa on penkkejä, tammia ja hiekkakäytäviä, vaan sellaista, joka on ympäröity kolmimetrisellä piikkilanka-aidalla ja täytetty tuhansilla tonneilla betonia, terästä ja litiumia.
Nykyinen vihreän siirtymän kielenkäyttö on muuttunut suorastaan luovaksi. Meillä ei ole enää tuulivoimateollisuusalueita, vaan tuulivoimapuistoja. Meillä ei ole sähköverkon vakauttamiseen tarkoitettuja teknisiä varastoja, vaan akkupuistoja. Jopa perinteinen paperitehdas on vaarassa muuttua ”biotuotepuistoksi”.
Sanoilla on väliä, sillä ne ohjaavat mielikuviamme. Sana ”puisto” kytkeytyy ihmismielessä virkistykseen, luontoon ja harmoniaan. Se on paikka, jonne mennään piknikille. Teollisuusalue puolestaan viestii siitä, mitä nämä hankkeet todellisuudessa ovat: massiivista infrastruktuuria, melua, maisemallista muutosta ja raskaalla kalustolla operointia.
Kun valtavia metsäalueita raivataan tuhansien aurinkopaneelien tieltä, kyseessä on aurinkoenergiateollisuusalue. On harhaanjohtavaa kutsua tätä keinotekoista, aidattua teknistä kenttää puistoksi. Se on kielellistä viherpesua, jolla yritetään vaimentaa paikallisten asukkaiden huoli elinympäristön muuttumisesta.
On tietenkin hienoa, että rakennamme uutta energiantuotantoa ja irtaudumme fossiilisista polttoaineista. Mutta miksi asioista ei voida puhua niiden oikeilla nimillä? Jos hanke on niin hyvä kuin väitetään, se kestää varmasti myös sen, että sitä kutsutaan teollisuusalueeksi.
Paperitehdas oli rehellisesti paperitehdas – se toi leivän pöytään ja savua piippuun. Jos alamme kutsua raskaasta teollisuutta puistoksi, murentamme samalla kielen merkityksen. Seuraavaksi varmaan soramonttu on ”kiviainesspa” ja moottoritie ”asfalttipuutarha”.
Lopetetaan lillukanvarsiin takertuminen ja puhutaan asioista rehellisesti. Teollisuus on teollisuutta, ja puistot ovat niitä paikkoja, joissa linnut laulavat ilman sähköhuminaa.
