Viime aikoina on puhuttu paljon niin sanotusta vihreästä siirtymästä, ja maaseudun rauhaan on kohonnut valtavia tuulimyllyjä sekä laajoja aurinkopaneelikenttiä. Meille luvataan halpaa ja puhdasta energiaa. Mutta kun asioita miettii ihan maalaisjärjellä, alkaa herätä kysymyksiä, joihin herrojen juhlapuheissa ei tunnu löytyvän kunnon vastauksia. Mitä tapahtuu silloin, kun luontoäiti ei olekaan yhteistyöhaluinen?
Mietitäänpä ensin sitä kaikkein yksinkertaisinta asiaa: mistä saadaan sähkö silloin, kun ei tuule eikä aurinko paista? Talvella on usein viikkojenkin jaksoja, jolloin on täysin tyyntä ja pimeää. Silloin ei pyöri yksikään mylly, eikä yksikään aurinkopaneeli herää eloon. Silti mökissä pitäisi pitää valot päällä ja pakastin kylmänä. Totuus on, että pelkällä säästä riippuvaisella energialla Suomi pysähtyy. Tarvitsemme aina rinnalle sellaista "perusvoimaa", joka toimii säästä viis – kuten ydinvoimaa, puuta tai vesivoimaa. Akut ja varastot ovat vielä aivan liian pieniä ja kalliita pelastamaan tilannetta silloin, kun koko maa kylpee tyyneydessä ja pakkasessa.
Toinen outo juttu on näiden laitosten kannattavuus. Nykyään sähkön hinta painuu usein nollaan tai jopa miinukselle silloin, kun tuulee kovasti ja aurinko porottaa täydeltä taivaalta. Kaikki myllyt ja paneelit tuottavat sähköä samaan aikaan, ja markkinat ylikuormittuvat. Mutta miten mikään yritys voi pysyä pystyssä pitkän päälle, jos sen tuottaman tavaran hinta on nollassa silloin, kun tavaraa vihdoin saadaan tehtyä? Ja kun on tyyntä ja sähkö olisi kallista, näillä firmoilla ei ole mitään myytävää. Tämä yhtälö tuntuu sotivan kaikkea tervettä taloudenpitoa vastaan.
Suurin huoli piilee kuitenkin tulevaisuudessa, kun katsotaan näiden laitteiden elinkaarta. Tuulivoimalan elinikä on vain noin 20–25 vuotta, ja aurinkopaneelienkin teho hiipuu suunnilleen samassa ajassa. Ne eivät siis ole ikuisia, vaan ne tulevat tiensä päähän yllättävän nopeasti.
Ja kuka sitten maksaa niiden purkamisen ja siivoamisen? Julkisuudessa on väitetty, että tuulimyllyjen purku maksaa itsensä takaisin romumetallin hinnalla. Kentältä kantautuvat tositarinat kuitenkin kertovat, että romun myynnin jälkeenkin maksettavaa voi jäädä yli 100 000 euroa per mylly. Lisäksi uudet lakimuutokset vaativat, että myös massiiviset betonijärkäleet eli voimaloiden perustukset pitäisi kaivaa ylös luonnosta, mikä maksaa vielä enemmän.
Pahimmassa skenaariossa näitä hankkeita pyörittävät pienet tytäryhtiöt menevät vuosien saatossa konkurssiin, kun sähkön hinta heittelee eikä toiminta enää kannata. Jos vakuudet eivät ole kunnossa, siivouslasku ja vastuu satojen tuhansien eurojen purkutöistä voivat kaatua suoraan maansa vuokranneen tavallisen maanomistajan tai viime kädessä veronmaksajien niskaan. Sama uhka koskee aurinkovoimaloita: kuka korjaa tuhannet vanhat paneelit pois pelloilta ja metsistä, jos omistajayhtiö on kadonnut bittiavaruuteen?
Ennen kuin koko Suomi peitetään paneeleilla ja mastoilla, olisi syytä varmistaa, ettei tästä vihreästä unelmasta jää tuleville sukupolville pelkkää mustaa siivouslaskua ja luontoon hylättyä romua. Maalaisjärkeä saa käyttää myös energiapolitiikassa.
