Suomi elää tällä hetkellä vihreän siirtymän eturintamassa, ja tuulivoima on yksi maamme tärkeimmistä valteista matkalla kohti energiaomavaraisuutta. Mitalilla on kuitenkin kääntöpuoli, joka alkaa nyt tulla näkyviin: ensimmäisen sukupolven voimalat tulevat tiensä päähän. Hallituksen suunnitelma tiukentaa purkuvelvoitteita ja ennallistamista on paitsi tervetullut, myös välttämätön.
Tähän asti tuulivoimarakentamista on ohjattu pitkälti sopimusvapauden ehdoilla. On ollut pitkälti yhtiöiden ja maanomistajien välisen sopimisen varassa, mitä voimalalle tapahtuu sen elinkaaren päättyessä. Riski on ollut ilmeinen: jos energiayhtiö ajautuu vaikeuksiin, voivat massiiviset betonijalustat ja kuitujäte jäädä rapistuviksi muistomerkeiksi metsien keskelle.
On oikeudenmukaista, että laki velvoittaa ennallistamaan tontin "perusteita myöten". Pelkkä lapojen poistaminen ei riitä, jos maan alle jätetään tuhansia tonneja betonia ja terästä. Jos ala haluaa säilyttää maineensa puhtaana energiantuotantomuotona, sen on kannettava vastuunsa kehdosta hautaan – tai tässä tapauksessa perustuksista kierrätykseen.
Suurin tekninen pähkinä on lapajäte. On kestämätöntä, että uusiutuvaa energiaa tuottava laite päätyy osittain ongelmajätteeksi, jolle ei ole selkeää uusiokäyttöä. Sementtiteollisuuden hyödyntämisaste on vielä lapsenkengissään, ja tarvitsemme kipeästi investointeja komposiittimateriaalien kiertotalouteen.
Tiukentuva sääntely saattaa nostaa hankkeiden kustannuksia, mutta se on pieni hinta siitä, ettemme jätä tuleville sukupolville siivousvelkaa. Puhtaan energian on oltava puhdasta myös silloin, kun lavat lakkaavat pyörimästä.
