Kävelin hautausmaan ohi toisena iltana. Portin ulkopuolella seisoi neljä nuorta, hermostuneena ja ryhmittyneenä tiukasti yhteen.
"Mitä te täällä teette?" kysyin.
"Meillä oli haaste mennä sisään yöllä," sanoi yksi pojista, "mutta emme uskalla. Tuntuu olevan jotain..."
"Ymmärrän," sanoin, astuen lähemmäs. "Minäkin pelkäsin kerran. Pelkäsin kaikkea, mitä maan alla odottaa."
Katsoin heitä ja hymyilin. Se oli se hymy, jonka olin harjoitellut viimeiset kymmenen vuotta.
"Minäkin pelkäsin kerran, kun olin... elossa."
Silloin he näkivät sen: Kuinka musta sammal peitti rintakehäni ja kuinka kuunvalo lävisti käteni. He näkivät, että silmäkuopissani oli vain varjoja, mutta ne varjot katsoivat heitä.
En ollut koskaan nähnyt kenenkään juoksevan niin nopeasti.
Jäin seisomaan portille. Heidän pelkonsa oli minun päivälliseni. Ja tänään olin tyytyväinen.
