Tekninen vanheneminen on nopeampaa kuin ennustettiin. Moderni tuulivoimala on äärimmäisen monimutkainen mekaaninen laitos, joka toimii jatkuvassa dynaamisessa rasituksessa. 2010-luvun taitteen voimalat edustavat sukupolvea, jossa komponenttien, kuten päälaakereiden ja vaihteistojen, kestoikäarviot on tehty teoreettisten mallien pohjalta. Käytäntö on osoittanut, että värinä, kosteus ja vaihtelevat kuormitukset syövät materiaaleja ennakoitua nopeammin.
Kun kriittinen komponentti pettää kymmenen käyttövuoden jälkeen, omistaja kohtaa "varaosaloukun". Valmistajat ovat siirtyneet massiivisiin 5–10 megawatin voimaloihin, jolloin vanhojen, pienempien mallien osien valmistus on lopetettu tai niiden hinnat ovat nousseet kestämättömiksi.
Rahoitusmallit eivät kestä tyhjäkäyntiä. Monet vanhemmat puistot on toteutettu erillisissä hankeyhtiöissä, joiden talous on viritetty optimaalisen tuotannon varaan. Kun Lappeenrannan kaltaisessa kohteessa voimala seisoo vuosia rahoituksen puutteen vuoksi, se on selvä merkki siitä, ettei yhtiöillä ole puskuria suuriin peruskorjauksiin. Jos korjausinvestoinnin takaisinmaksuaika ylittää voimalan jäljellä olevan (ja epävarman) eliniän, investointipäätöstä ei synny.
Tämä johtaa "zombi-voimaloiden" syntyyn: maisemaa täyttävät teolliset monumentit, jotka eivät tuota sähköä, mutta joita ei myöskään ole varaa purkaa.
Vastuu on kannettava myös purkuvaiheessa. Energiasiirtymä ei voi olla vain uusien lupauksien rakentamista; se on myös kykyä hoitaa vanheneva infrastruktuuri kunnialla pois. Jos voimala ei ole tuottanut sähköä vuosiin, sen status muuttuu energiantuotantolaitoksesta teollisuusjätteeksi. Nykyinen lainsäädäntö ja purkuvakuuskäytännöt ovat olleet 2010-luvulla liian löysiä, mikä jättää riskin maanomistajien ja kuntien harteille.
On aika vaatia tuulivoima-alalta rehellisyyttä: jos 30 vuoden käyttöikä ei toteudu, on purkutöiden ja maisemoinnin tapahduttava välittömästi tuotannon loputtua. Vastuullinen vihreä siirtymä ei jätä jälkeensä raunioita.
