Ympäristöministeriön uusi lakiesitys tuulivoimaloiden purkamisesta on askel oikeaan suuntaan, mutta se sisältää valuvian, joka voi koitua veronmaksajien kalliiksi laskuksi. Esityksen mukaan kunta on viime kädessä vastuussa purkamisesta, jos toimija katoaa ja vakuudet eivät riitä. Tämä on kestämätön asetelma.
On erinomaista, että purkuvakuudesta tulee vihdoin lakisääteinen ja pakollinen. Se tuo turvaa maanomistajille, jotka ovat tähän asti pelänneet jäävänsä valtavien betonimöhkäleiden ja romun keskelle. Mutta kuka varmistaa, että vakuudet ovat todellisuudessa riittävät? Purkukustannukset 20–30 vuoden kuluttua voivat olla jotain aivan muuta kuin mitä tänään lasketaan.
Suurin ongelma on kuitenkin kunnan rooli "perälaudan" takuumiehenä. Jos tuulivoimayhtiö menee konkurssiin ja vakuus osoittautuu riittämättömäksi, lasku lankeaa kunnalle – eli meille kuntalaisille. On kohtuutonta, että voitot valuvat usein kansainvälisille sijoitusyhtiöille, mutta riskit ja siivousvastuu jäävät suomalaisille pikkukunnille.
Positiivista esityksessä on joustavuus perustusten suhteen. On järkevää, ettei luontoa myllätä turhaan, jos perustusten jättäminen maahan on ympäristön kannalta pienempi paha tai jos alueelle on tulossa muuta käyttöä. Valta tästä on pysyttävä tiukasti kunnalla, ei yhtiöillä.
Jotta laki olisi reilu, on varmistettava kaksi asiaa:
- Vakuuksien on oltava täysimääräiset ja niitä on päivitettävä säännöllisesti.
- Valtion on tultava apuun, jos kunnan vakuusrahasto ei riitä.
Emme saa antaa tilanteen ajautua siihen, että tulevat sukupolvet maksavat tämän päivän vihreästä siirtymästä purkamattomina raunioina ja tyhjinä kuntakassoina. Puhtaan energian hinnan on sisällettävä myös kunniallinen loppusiivous – ilman porsaanreikiä.
