Aikojen alussa Puolanka oli autio ja tyhjä. Pimeys peitti syvyydet ja pessimismin henki liikkui vetten yllä.
Ketään tai mitään ei näkynyt missään, kunnes eräänä päivänä noin vuonna tuhatkuusisataakaksikymmentäviisi, melko tasan kello kolme iltapäivällä, Puolankajärven rasvatyyni pinta rikkoutui.
Ensimmäinen Moilanen oli nousemassa vedestä kuivalle maalle.
Moilanen asetti varovasti jalkansa rannalle ja lausui historiaan jääneet sanat: ”Tämä on pieni askel Moilaselle, mutta suuri harppaus puolankalaisille”
Heti perään vedestä kuului toinen ääni: ”Tuu Moilanen pois sieltä”. Ensimmäinen Kemppainen oli vielä vedessä.
”En. Tämä on sitä edistystä”, vastasi ensimmäinen Moilanen.
”Ei oo ennenkään ollu”, ensimmäinen Kemppainen väitti vastaan.
”Nouskaa tekin tänne maalle”, ensimmäinen Moilanen houkutteli vielä vedessä olevia tovereitaan.
”Ei oo ennenkään noustu”, kuului vastaus vedestä.
Alun vastustuksesta huolimatta myös ensimmäinen Kemppainen ja ensimmäinen Heikkinen nousivat ensimmäisen Moilasen perässä kuivalle maalle.
Kitinä kuitenkin jatkui kuivalla maallakin: ”Tänne sitten tultiin. Mikä idea tässä nyt muka oli?”
”Maailma kehittyy”, vastasi ensimmäinen Moilanen. ”Meidän pitää pysyä mukana”.
”Ei oo ennenkään pysytty”, vastasi ensimmäinen Heikkinen.
Ja niinpä kitinän ja muutosvastarinnan takia Moilasen, Kemppaisen ja Heikkisen kuivalle maalle perustama Puolanka ei koskaan pysynyt maailman kehityksessä mukana.
