On se hienoa, kun ihminen on tarpeeksi kauan sinnitellyt hengissä ja tehnyt jotain hyödyllistä. Silloin joku ystävällinen taho päättää, että nyt on aika hakea hänelle prenikka. Hakemukseen kirjoitetaan niin valtavia ylisanoja, että lukija saattaa luulla kyseessä olevan vähintään pyhimys tai supersankari.
Sitten koittaa se suuri päivä, kun arvovaltaiset herrat ja rouvat saapuvat paikalle vakavina kuin hautajaisissa. He lyövät mitalin rintaan ja yleisö taputtaa niin kovaa, että korvissa tinnittää. Lopuksi syödään tietenkin kakkua ja juodaan kahvia, mikä onkin loistava tapa juhlia sitä, että sankari on vielä tässä maailmassa nauttimassa tarjoiluista.
Kaikki meistä eivät tietenkin kaipaa tällaista sirkusta rintaansa painamaan. Jotkut osaavat jopa kieltäytyä kunniasta ja todeta, että työt on tehty rakkaudesta lajiin, ei metallinpalan toivossa. On suorastaan sankarillista sanoa "ei kiitos" ja jatkaa matkaa ilman turhaa pönötystä.
Parasta onkin, kun voimme antaa hyvää palautetta suoraan ja heti, kun toinen on vielä kuulolla. On nimittäin vähän sääli säästää ne kaikkein kauneimmat sanat vasta hautajaisiin. Arkun pohjalla on nimittäin hiton huono kuulo, vaikka puheet olisivat kuinka sokerisia.
