Suomessa on neljä vuodenaikaa, mutta naapureilla niitä on tasan kaksi: pihatöissä näkyvä siviiliaika ja syvässä pimeydessä vietetty katakombiaika.
Lokakuun pimeä rituaali
Kaikki alkaa viattomasti lokakuun viimeisenä viikonloppuna. Kun viisarit siirretään talviaikaan, koko naapuruston sieluun asennettu biologinen hätäkytkin laukeaa. Se on kuin äänetön tuomiopäivän pasuuna, joka käskee asukkaat maan alle. Yhtenä hetkenä naapuri-Pasi on vielä haravoimassa lehtiä, ja seuraavana – pimeys – Pasi on imeytynyt kerrostensa uumeniin kuin vesihana viemäriin.
Ei vain Pasi, vaan koko katu. Taloista tulee hiljaisia bunkkereita, joiden ainoat elonmerkit ovat sähköpostin piippaukset ja satunnainen pizzalähetin, joka joutuu luovuttamaan toimituksen jo eteisessä.
Katakombitutkimus: Talven syvä jääkausi
Marraskuun mustuuden laskiessa asuinalue muuttuu vapaaehtoiseksi karanteeniksi. Olen varma, että suomalaisissa omakotitaloissa on salaiset, maanalaiset holvit, joissa Homo Suburbanus Hiberneans (Talvihorrostava esikaupunkilaisihminen) odottaa valoa.
Mitä he tekevät siellä? He eivät vain nuku. He todennäköisesti optimoivat kaamosruokavalionsa, joka koostuu: kahvista, D-vitamiinista ja Yle Areenan vanhoista dokumenteista. Ainoa todiste elämästä on talvella tontin reunaan ilmestyvä lumilinnoitus, jonka tarkoitus on estää naapureiden välinen tahaton katsekontakti.
Joskus tammikuussa, harvinaisina päivinä, saattaa postilaatikolla nähdä heikkoja jalanjälkiä. Ne ovat kuin muinaisen sivilisaation fossiileja. Tuijotamme niitä kuin olisimme löytäneet todisteen sivilisaatiosta: ”Katsokaa! Joku on nähnyt vaivan hakea Pirkka-lehden! He ovat yhä olemassa!” Mutta itse naapuria ei näy. He ovat horroksessaan, lämpimän villan ja sosiaalisen eristäytymisen autuaassa syleilyssä.
Kevät: Ylösnousemus ja fiskarsien kilinä
Sitten koittaa maaliskuun viimeinen viikonloppu. Kellot eteen. Tässä vaiheessa katakombeissa kuullaan ensimmäinen, epätoivoinen murahdus. Aurinko. Sen valo tuntuu nyt kuin hitsausvalolta syvällä bunkkerissa asuneiden silmissä.
Mutta varsinainen ihme tapahtuu vasta huhtikuussa, Vapun odotushuoneessa.
Eräänä aamuna ulko-ovi aukeaa. Sieltä ei astu ulos ihminen, vaan kalpea, hieman kosteaa kellarisientä muistuttava hahmo, joka on pukeutunut ulkoiluvaatteiden ja masennuksen sekoitukseen. Kädessä hänellä on pyhä ase: Fiskarsin oksasakset tai pensasleikkuri.
Naapuri-Pasi on noussut katakombeistaan!
Hän siristelee silmiään, mutisee jotain sään muutoksesta ja alkaa välittömästi leikata jotain, jota luulee nurmikoksi.
Ensimmäinen kohtaaminen on herkkä ja latautunut hetki. Puolen vuoden hiljaisuuden jälkeen vaihdetaan se kaikkein intiimein suomalainen tervehdys: lyhyt, tiukka nyökkäys ja epämääräinen mumina, joka on lyhennelmä sanoista: ”Joo. Tota. Kyllä, se on kevät.”
Kevät on tehnyt tehtävänsä. Pimeyden möröt ovat muuttuneet jälleen pakonomaisiksi puutarhureiksi, jotka pitävät yllä suomalaista järjestystä.
Elämä voitti.
