Onnittelut, rakas ihmiskunta. Olemme vihdoin onnistuneet siinä, missä yksikään diktatuuri ei aiemmin: olemme orjuuttaneet itsemme täysin vapaaehtoisesti. Kutsumme tätä joukkopsykoosia ”sosiaaliseksi mediaksi”, mikä on suunnilleen yhtä osuva termi kuin kutsuisi syanidia virvoitusjuomaksi.
Elävät kuolleet ja heidän valaistut kasvonsa
On suorastaan ylevää seurata tätä uutta zombi-apokalypsia, joka ei vaatinutkaan laboratoriossa karannutta virusta, vaan ainoastaan halvan datapaketin ja kiiltävän näytön. Ravintoloissa, puistoissa ja kotisohvilla istuu nykyään pelkkiä onttoja kuoria, joiden aivotoiminta on ulkoistettu Piilaakson algoritmeille.
On se kerrassaan liikuttavaa, kuinka äiti kykenee täysin ignoraamaan lapsensa hätähuudon, koska juuri sillä sekunnilla joku puolituttu julkaisi kuvan avokadoleivästään. Siinäpä sitä ”sosiaalisuutta” parhaimmillaan: olet valmis uhraamaan todelliset ihmissuhteet ja lapsesi lapsuuden vain siksi, että saisit digitaalisen annoksen dopamiinia tuntemattomien tykkäyksistä.
Älykkyysosamäärä vapaapudotuksessa
Termi ”älypuhelin” on tietysti huutava ironia. Laitteen käyttäjästähän se tekee kaikkea muuta kuin älykkään. Olemme vapaaehtoisesti taantuneet laumaeläimiksi, jotka eivät kykene muodostamaan itsenäistä ajatusta ilman, että se on ensin suodatettu Instagram-filtterin läpi.
Tämä on tätä uutta, uljasta antisosiaalisuutta:
Läsnäolo: Ruumiisi on huoneessa, mutta aivosi ovat valuneet sormenpäittesi kautta bittiavaruuteen. Olet käytännössä huonekalu, joka kuluttaa happea mutta ei tuota mitään inhimillistä.
Yhteys: Luulet olevasi ”yhteydessä” maailmaan, vaikka todellisuudessa olet vain kahlittuna psykologiseen koejärjestelyyn, jossa olet samanaikaisesti sekä koe-eläin että rahoittaja.
Sivistys: Se on korvattu 15 sekunnin videoilla, joissa joku idiootti tanssii keittiössään. Ja sinä katsot sitä. Tuntikausia.
Lopullinen romahdus
Joten olkaamme rehellisiä: sosiaalinen media on lääke niille, jotka pelkäävät omaa seuraansa ja todellista elämää. Se on täydellinen työkalu ihmisille, jotka haluavat muuttua epäsosiaalisiksi hylkiöiksi samalla, kun he kuvittelevat olevansa maailmankansalaisia.
Te ette ole sosiaalisia. Te olette riippuvaisia. Te ette ole läsnä. Te olette poissaolevia. Olette onnistuneet rakentamaan itsellenne digitaalisen vankilan, jonka kaltereita hinkkaatte kiiltäviksi joka ikinen päivä.
Mutta älkää antako minun häiritä tätä kollektiivista unissakävelyä. Palatkaa vain ruutujenne ääreen tarkistamaan, onko joku täysin merkityksetön ihminen sattunut huomaamaan olemassaolonne. Se on varmasti paljon palkitsevampaa kuin se, että katsoisitte vieressä istuvaa ihmistä silmiin ja sanoisitte jotain aitoa. Siihenhän teiltä puuttuu jo rohkeus – ja todennäköisesti myös sanavarasto.
