Sosiaalisesta mediasta piti tulla maailmanlaajuinen kyläaukio, mutta siitä tulikin peilisali, jossa huudamme omia totuuksiamme tyhjyyteen. Lupaus yhteydestä on murentunut "epäsosiaaliseksi mediaksi", jossa algoritmi on tärkeämpi kuin ihminen.
Nykyinen digitaalinen todellisuutemme perustuu paradoksiin. Meillä on enemmän "ystäviä" kuin koskaan, mutta silti koemme itsemme tuskallisen yksinäisiksi. Ongelma ei ole teknologiassa itsessään, vaan siinä, mihin se meitä ohjaa. Algoritmit eivät ole kiinnostuneita yhteisymmärryksestä tai myötätunnosta – ne on koodattu maksimoimaan ruutuaika. Ja mikään ei pidä meitä ruudun ääressä yhtä tehokkaasti kuin viha, kateus ja pelko.
Tämä koneisto muuttaa sosiaalisuuden suoritukseksi. Elämästämme on tullut jatkuvaa brändin rakentamista, jossa jokainen hetki on vain raaka-ainetta seuraavalle postaukselle. Kun katsomme maailmaa kameran linssin läpi, unohdamme katsoa toista ihmistä silmiin. Aito sosiaalisuus vaatii läsnäoloa, mutta sosiaalinen media vaatii meiltä jatkuvaa poissaoloa tästä hetkestä.
Olemme rakentaneet maailman, jossa olemme jatkuvasti tavoitettavissa, mutta harvoin todella läsnä. Ehkä vuoden 2025 suurin kapina onkin paluu hitaaseen sosiaalisuuteen. Siihen, missä keskusteluissa on säröjä, hiljaisuutta ja ennen kaikkea tilaa olla ihminen ilman algoritmin hyväksyntää.
Todellinen yhteys ei nimittäin synny tykkäyksistä, vaan siitä, että uskaltaa laittaa puhelimen taskuun ja olla vain tässä.
