hän tipsuttavi, tepsuttavi huopatöppösissään,
ja päivällä hän torkahtaa kuin pieni kirkonhiiri,
mut yöllä hän on valveilla, kun kiljuu kattoviiri.
Hän kellarissa kyhjöttää, hän marjapullot siirtää,
perunakuoppaan kurkistaa, voipyttyyn viirun piirtää,
hän aitanoven luukusta kuin kissa hiljaa kulkee
ja arkut, jotka auki jäi, hän varovasti sulkee.
Hän teuhaa tallinullakot ja heinäseimeen hyppii,
ja vanhan ruunan silmistä pois siemeniä nyppii,
hän kanakoppiin kiiruhtaa, hän kuppiin heittää kauraa
ja sikolätin possuille hän makeasti nauraa.
Hän pirttiin sitten piipertää, kun talonväki nukkuu,
käy sormi suulla, kuuntelee, kun kaappikello kukkuu,
hän tirkistää, hän tarkastaa, lie puhdas nukkunuttu,
hän taaton vanha veikko on ja lasten leikkituttu.
Nyt kaapille hän kapuaa jo yli leipävartaan,
hän kehdon kiertää kujeillaan ja nauraa pitkään partaan,
Jos lapsi sattuu itkemään, hän sille päätä nyökkää,
hän hyssyttää ja hyräilee ja murjun nurkkaan työkkää.
Hän huoneenhaltijalle suo vain hyvää viljavuotta,
hän hankkii häitä, kestejä, ei voi hän surra suotta,
hän pirtiss' ain' on toimessaan ja hän se kaikki määrää,
hän tilikirjat tarkastaa ja neuvojana häärää.
Ja jos on huono hallitus ja talo rappiolla,
niin tonttu sitä itsekseen öin suree ullakolla;
vaan kukin itse vastatkoon, jos hukkaa perinnöltään,
jos käyttää väärin valtaansa ja tahraa lokaan töitään.
Hän uskollensa uhrasi jo elämänsä parhaan,
yöt miettien hän mittaili ja katsoi tähtitarhaan,
hän vartoo päivän pääsyä ja uuden aamun taikaa,
hän toivoo pyhää, parempaa ja autuaampaa aikaa.
(Larin-Kyösti, Koulutyössä, 1932)
