Monelle nykysuomalaiselle loppiainen on vain tervetullut katko tammikuiseen työarkeen tai takaraja, jolloin viimeisetkin kuivuneet kuusenneulaset on imuroitava pois. Juhlan alkuperäinen merkitys, Epifania eli ilmestyminen, on vaarassa unohtua kaupallisen joulun ja kiireisen tammikuun puristuksessa. Tämä on sääli, sillä loppiaisen sanoma on kenties ajankohtaisempi kuin koskaan.
Loppiainen ei ole pelkkä joulun jäänne, vaan se täydentää joulun sanoman. Jos jouluyönä juhlimme lapsen syntymää pienessä piirissä paimenien kanssa, loppiainen avaa ovet koko maailmalle. Itämaan tietäjien saapuminen Betlehemiin symboloi sitä, että viisaus, valo ja toivo kuuluvat kaikille kansallisuudesta tai taustasta riippumatta. Aikana, jolloin maailma tuntuu usein jakautuneelta, loppiaisen viesti universaalista yhteydestä on arvokas.
Lisäksi loppiaiseen liittyvä ortodoksinen perinne, vedenpyhitys, muistuttaa meitä luonnon kunnioittamisesta. Se kääntää katseemme vedestä ja ympäristöstä huolehtimiseen – asioihin, jotka ovat elintärkeitä tulevaisuudellemme.
Meidän tulisi lakata puhumasta loppiaisesta vain ”loppumisena”. Se on juhla, joka muistuttaa meitä siitä, että valo (oli se sitten teologista tai symbolista tammikuun päivien pidentymistä) on tullut jäädäkseen. Sen sijaan, että vain suorittaisimme joulun purkamisen alta pois, voisimme käyttää loppiaisen hetkenä pohtia, miten voimme kantaa joulun ajan hyvää tahtoa mukanamme koko alkavaan vuoteen.
Loppiainen on silta juhlasta arkeen.
