Polku etenee osittain vanhaa kyläpolkua sekä metsäautotietä pitkin, reitti on merkitty maastoon punaisella värillä. Luontopolku mahdollistaa turvallisen liikkumisen jalkaisin ja maastopyörällä.
Matka lähtöpaikasta laavulle, jonka läheisyydessä kuntoportaat sijaitsevat on noin 2,7 km. Laavun viereen pääsee myös autolla.
Kuntoportaat
Portaissa on 171 askelmaa ja korkeutta kertyy noin n. 70 m. Portaissa liikkuminen omalla vastuulla. Huom. ei talvikunnossapitoa.
Tarina siitä, miten Rautavuori sai nimensä.
Kauan, kauan sitten noin 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua eräänä varhaisena aamuna soiden ja aarniometsien välissä uinuvalla järvenselällä Usvattaret lipuivat hiljaa aivan veden pinnassa. Heidän sumuviittansa jättivät järven ylle tiheän hunnun, joka peitti alleen koko hiljaisen tienoon. Varhaisen Suomen sisämaan saloilla asustelivat harvalukuiset ihmiset viljellen, kalastaen ja hoitaen karjaansa hallitaloissaan. Ihmiset, eläimet ja metsien maahiset sekä muu luonnonkansa elivät kaikki sovussa keskenään. Keskisessä Suomessa näillä saloilla ei ollut vielä paikoilla nimiä, oli vain järviä ja metsiä.
Valkenevan päivän kirkastaessa kauniin maiseman usvattaret lensivät takaisin nukkumaan yli järven ja metsäpolun.
Pieni peikko tepasteli pitkin metsänpolkua napsien välillä suuhunsa ketunleipiä ja kuusenkerkkiä. Peikko tunsi järven tuoksun nenässään ja toivoi löytävänsä korkean mäen tai kiven, josta näkisi pidemmälle maisemaan. Pian peikko huomasi korkean vaaran tai jopa pienen vuoren edessään. Tuonne minä polkuni tallaan, ajatteli peikko. Peikko oli lähtenyt kotoa vanhasta kuusimetsästä seitsemän lapsisesta peikkoperheestä. Se oli juuri tullut täysikasvuiseksi ja lähtenyt etsimään omaa kohtaloaan. Peikon nimi oli Kölli. Siinä astellessaan polkua ylöspäin se meinas rallattamaan omaksi ilokseen.
Olen pikku peikko,
metsän oma peikko poika.
Ei oo mun nimi Oiva,
mutta kauniisti on ääneni soiva.
En oo mikään Rölli,
vaan oon peikko Kölli.
On polku tämä soma, ja se on mun oma,
Hyppien ja laulaen kuljen halki Köllipolun ja Kölliojan,
on omia ne tämän peikko pojan.
Pian Kölli peikko pääsi vuoren huipulle. Hän istahti sammaleiselle kivelle ja katseli vuorelta avautuvaa kaunista maisemaa. Kaukana edessä kimalteli järvenselkä, käki kukkui ja ikiaikaiset kuuset kuiskivat salaisuuksia tuuleen. Katsellessaan ympärilleen Kölli peikko huomasi kivien välissä jotain kimaltavaa. Peikko nousi ja asteli kiviröykkiön luo, polvistui kiville ja otti käteensä tuon kimaltavan esineen. Kölli käänteli esinettä kädessään ja ihmetteli, että mikä se oikein oli? Peikko muisteli äiti peikon kertoneen, että ihmiset valmistivat esineitä jostakin, jonka nimi oli rauta. Äiti oli kertonut, että rauta oli kovaa ja kiiltävää. Tämä on varmasti sitä rautaa, Kölli tuumi. Kölli silitti esinettä kämmenellään, katseli vuoren laelta avautuvaa maisemaa ja tiesi, että tämä oli hänen kohtalonsa. Tämän vuoren kupeeseen hän rakentaisi peikonkolonsa, tänne hän perheensä perustaisi. Onnellisena huokaisten Kölli henkäisi ja ilonsa ilmoihin lauluna luikautti.
Kölli peikon koti olkoon Rautavuoren kupeessa.
Pehmeässä sammaleessa
ja tuoksuvassa turpeessa.
Rautaveden lainehilla lastulla mä seilaan,
peikko pojan kuvajaista vedestä mä peilaan.
Köllinviidan kuuset mulle hiljaa kuiskii,
peikko Heilan tavatessain häntäni mun huiskii.
Yhdessä kun hyppäämme me yli Köllinojan.
Onni ja autuus olkoon tämän Kölli peikko pojan.
Kirjoittanut Koskenpäällä Katriina Pentikäinen tammikuun 4 päivä 2025
