Jo vuonna 1987 yhdysvaltalainen tutkija N.D. Kelley osoitti, että tuulivoimaloiden matalataajuinen melu voi käyttäytyä aivan eri tavalla kuin tavallinen ympäristömelu. Tutkimuksessa havaittiin, että rakennukset voivat vahvistaa matalia ääniä sisätiloissa resonanssin vuoksi. Tällöin ääni ei välttämättä tunnu voimakkaalta ulkona, mutta sisällä se voi aiheuttaa painon tunnetta, sykintää, häiritsevyyttä ja univaikeuksia.
Erityisen mielenkiintoista on, että tutkimuksessa todettiin yleisesti käytetyn A-painotetun melumittauksen soveltuvan huonosti tällaisten vaikutusten arviointiin. Toisin sanoen pelkkä dBA-lukema ei aina kerro, millaisen ääniympäristön ihminen todella kokee kodissaan.
Tämä ei tarkoita, että kaikki tuulivoimalat aiheuttaisivat vakavia terveysongelmia tai että tuulivoimaa pitäisi vastustaa. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että meluvaikutuksia pitäisi arvioida mahdollisimman realistisesti. Jos mittausmenetelmä jättää juuri matalataajuiset äänet vähälle painolle, riskinä on, että osa todellisista vaikutuksista jää huomaamatta.
On myös muistettava, että Kelleyn tutkimus oli alustava ja perustui pieneen koehenkilöjoukkoon. Tutkija itsekin korosti, että tulokset vaativat laajempia jatkotutkimuksia. Se ei kuitenkaan vähennä tutkimuksen merkitystä. Päinvastoin se osoittaa, että aihetta on syytä tutkia lisää eikä sivuuttaa sitä pelkästään siksi, että vaikutuksia on vaikea mitata.
Tuulivoima on tärkeä osa puhdasta energiantuotantoa, mutta sen hyväksyttävyys perustuu myös siihen, että lähialueiden asukkaiden kokemukset otetaan vakavasti. Teknologia kehittyy jatkuvasti, ja samalla myös melun arviointimenetelmien tulisi perustua parhaaseen saatavilla olevaan tutkimustietoon.
Hyvä päätöksenteko ei synny vastakkainasettelusta vaan avoimesta tutkimuksesta, luotettavista mittauksista ja siitä, että myös epämukavat tutkimustulokset uskalletaan ottaa huomioon.
