Huomenta kaikille niille lapsille, jotka selvisivät 1950, -60 ja -70 luvuilta.
Ensiksi, me selviydyimme, vaikka Äitimme polttivat ja joivat, kun odottivat meitä. He söivät raskausaikana särkylääkkeitä, sinihomejuustoa, tonnikalaa purkista, eikä heitä testattu kohonneen verensokerin vuoksi.
Sitten noiden traumojen jälkeen, meidät laitettiin nukkumaan mahalleen pinnasänkyihimme, jotka oli maalattu lyijypohjaisilla, kirkkaan värisillä maaleilla.
Meillä ei ollut turvakorkkeja lääkepulloissa, ei lapsilukkoja ovissa eikä komeroissa. Kun ajelimme pyörällä, meillä ei ollut pyöräilykypäriä, eikä kukaan koskaan maininnut liftaamisen vaaroista.
Vauvoina ja pikkulapsina, meillä ei ollut turvavöitä autossa, ei korokeistuimia, ei turvaistuimia eikä ilmatyynyjä.
Lava-auton (tai traktorin) lavalla matkustaminen kuumana kesäpäivänä, oli nautinnoista suurin.
Me joimme vettä puutarhaletkusta, tai metsän purosta. Me jaoimme yhden limupullon kaikkien kavereiden kesken, eikä kukaan kuollut siihen!
Kaivoimme linnunpesiä, mutta emme saanet lintuinfluenssaa. Löysimme punkin niskasta ja revimme sen irti. Emme käyneet suihkussa joka päivä, emme saaneet allergioita emmekä astmaa.
Opimme virkkaamaan, kutomaan, piirtämään ja maalaamaan. Hakkasimme vasaralla nauloja ja sahasimme lautoja. Istuimme saunassa ylimmällä lauteella isoisän kanssa, emmekä antaneet periksi.
Me söimme pullaa, ranskanleipää ja oikeaa voita. Limut oli valmistettu oikeasta sokerista. Meillä ei ollut ylipainoa, koska olimme aina ulkona leikkimässä. Me lähdimme aamulla ulos ja leikimme koko päivän, tulimme kotiin vasta kun katuvalot syttyivät.
Meitä ei ollut mahdollista tavoittaa koko päivänä, ja me olimme ihan kunnossa.
Me vietimme tuntikausia rakentaen mäkiautoa kaikista jämäosista. Sitten laskiessamme sillä mäkeä hurjaa vauhtia, huomasimme että olimme unohtaneet jarrut.
Meillä ei ollut Pleikkaria, ei Nintendoa, ei X- Boxia, ei tietokonepelejä. Ei 150 tv- kanavaa, ei elokuvakasetteja eikä DVD: tä. Ei nettiä eikä chattia eikä mesejä. Meillä oli kavereita ja me menimme leikkimään niiden kanssa ulos. Me menimme pyörällä tai kävellen kaverin kotiovelle, koputimme tai soitimme ovikelloa ja menimme sisälle juttelemaan heidän kanssaan.
Me tipuimme puusta, saimme haavoja ja murtumia, hampaitakin irtosi, mutta ne eivät olleet kenenkään mielestä iso asia. Me leikimme tikuilla, kepeillä ja mailoilla, mutta emme puskeneet niitä silmiimme emmekä suuhun.
Me tervehdimme ihmisiä kadulla.
Nämä sukupolvet ovat todistaneet olevansa parhaita riskinottajia, ongelmien selvittäjiä ja keksijöitä kautta aikojen.
Meillä oli vapautta, opimme virheistämme, onnistuimme ja saimme vastuuta.
Jos olet yksi heistä, onneksi olkoon. Haluat ehkä jakaa tämän muiden kanssa, jotka olivat lapsia, ennenkuin hallitukset ja lakikirjat alkoivat hallita elämäämme meidän omaksi hyväksemme. Kerro tämä lapsillesi, että hekin saavat tietää, miten rohkeita (ja onnekkaita) heidän vanhempansa olivat.
Tämän jälkeen tekee mieli juosta läpi talon sakset kädessä, eikö vaan?
