Ennallistamisen painopiste pääkaupunkiseudulle – mutta kuka maksaa laskun?

Kun luontoa ennallistetaan, katseet on siirrettävä sinne, missä luontoa on eniten muokattu: pääkaupunkiseudulle.

Jos ennallistamisella halutaan saavuttaa aitoja tuloksia, toimenpiteet tulee kohdistaa kaupunkirakenteen kovaan ytimeen. Pääkaupunkiseudun betonilähiöitä on uskallettava purkaa ja asfalttikenttiä palauttaa luonnontilaan. Tämä ei ainoastaan palauta kaupunkiluontoa ja vähennä hulevesiongelmia, vaan se ajaa myös myönteistä yhteiskunnallista muutosta.

Rakennetun ympäristön muuttaminen luonnoksi synnyttää luonnollisen maallemuuttoaallon. Sen seurauksena:

• Muuttotappiokunnat kasvavat ja saavat uutta elinvoimaa.
• Kyläkoulut täyttyvät jälleen oppilaista.
• Asuminen halpenee ja elämisen laatu paranee koko maassa.

Kunnianhimoisten visioiden rinnalla on kuitenkin muistettava talouden tosiasiat. Kuten ennallistamiskeskustelussa on aivan oikein peräänkuulutettu: jokainen toimenpide aiheuttaa kustannuksia, ja suunnitelmassa on vastattava selkeästi kysymykseen "kuka maksaa?"

Pääkaupunkiseudun kiinteistöt ja infra edustavat valtavaa sitoutunutta pääomaa. Purkaminen ja maaperän ennallistaminen maksaa miljardeja euroja. Jos kiinteistönomistajilta tai asukkailta rajoitetaan omaisuuden käyttöä luontoarvojen tieltä, heille on taattava täysi korvaus. Kyse ei ole aidosta toteutuksesta, jos kustannukset sälytetään yksityisille toimijoille ilman varmaa rahoitusta.

Kaupunkiluonnon ennallistaminen ja maaseudun elvyttäminen ovat kannatettavia tavoitteita. Ne voivat kuitenkin toteutua vain silloin, kun hankkeille osoitetaan selkeä rahoituspohja eikä kustannuksia jätetä avoimiksi.

Kuljettajien traumoja ei estetä hyväksymällä itsetuhoisuutta

Syyttömien ihmisten traumatisoituminen liikenteessä on raastava ongelma. Junankuljettaja, joka ei voi pysäyttää junaansa, tai rekkakuljettaja, jonka ajoneuvoa käytetään teon välineenä, kantaa toisen ihmisen epätoivoisen ratkaisun seurauksia usein loppuelämänsä. Ulkopuolisten säästäminen tältä fyysiseltä ja henkiseltä kärsimykseltä on täysin oikeutettu ja tärkeä tavoite.

Aika ajoin viriää ajatus siitä, pitäisikö itsetuhoisille teoille olla oma, valvottu paikkansa – kuten suljettu rata ja betoniseinä – jotta sivulliset säästyisivät. Ajatus kumpuaa halusta suojella syyttömiä, mutta ajatuksena se johtaa vaaralliselle tielle.

Itsemurha-aie on lähes poikkeuksetta akuutti, mielenterveyden kriisistä kumpuava impulssi. Jos yhteiskunta rakentaisi paikkoja teon toteuttamiseen, se ei suojelisi ihmisiä, vaan madaltaisi kynnystä luopua elämästä. Samalla siirtäisimme kohtuuttoman henkisen taakan radan siivoojille ja valvojille. Yhteiskunnan tehtävä ei ole osoittaa seinää epätoivoiselle, vaan tarjota käsi, josta ottaa kiinni.

Ainoa eettisesti ja inhimillisesti kestävä tapa suojella ammattikuljettajia on estää teot ennalta. Tämä vaatii radanvarsien aitaamista, keskikaiteita maanteille ja ennen kaikkea kynnyksetöntä pääsyä mielenterveyspalveluihin silloin, kun hätä on suurin.

Kuljettajien traumat loppuvat vain silloin, kun autamme ihmisiä ennen kuin he päätyvät liikenteeseen.

Jos sinä tai läheisesi tarvitsette tukea, apua on saatavilla:

MIELI ry:n Kriisipuhelin: 09 2525 0111 (24/7)

Hätänumero: 112 (välittömässä vaarassa)

Mistä on mummot ja papat tehty?

Sukkapuikoista, lankakeristä, silmälaseista, käsistä hellistä.

Suuresta sylistä, yökylistä, pulkkamäestä, satujen väestä.

Parransängestä, naurunrypyistä, veneretkistä, kalojen hypyistä.

Hetkistä heleistä, nettipeleistä.

Pienistä moitteista, suurista kehuista, nakkisopasta, mansikkamehuista.

Niistä on mummot ja papat tehty.

Tuulivoiman ”fantastinen” tulevaisuus vaatii miljardien rehellisyyttä

Tuulivoiman potentiaali Suomelle on paperilla aivan fantastinen. Synonyymisanakirja tarjoaa sanalle vastineita kuten huikea, valtava, uskomaton ja jopa mielikuvituksellinen. Viimeinen sana saattaa valitettavasti kuvata parhaiten sitä intoa, jolla vihreää siirtymää meillä tällä hetkellä maalataan. Tulevaisuus voi olla mahtava ja vaikuttava, mutta vain jos laskemme investointien hinnan ja riskit realistisesti.

Visio puhtaan sähkön ympärille rakentuvasta teollisuudesta on houkutteleva. Olisi hienoa nähdä vihreää terästä Inkoossa, vihreää alumiinia Kokkolassa, vihreää metanolia Ranualla sekä vihreitä polttoaineita, lannoitteita ja dataa ympäri Suomea. Mutta utopioiden sijaan meidän on puhuttava numeroista.

Tämän teollisuuslistan pyörittäminen vaatisi arviolta 50 000 megawattia (MW) tuulivoimakapasiteettia. Koska tuuli on luonnostaan epävarmaa, rinnalle on pakko rakentaa massiivinen arsenaali varavoimaa ja säätövoimaa – vähintään 30 000 megawatin edestä.

Kun sähköjärjestelmän laajentaminen maksaa arviolta 2,5 miljoonaa euroa megavatilta, pelkkään infraan uppoaisi 200 miljardia euroa. Lisätään päälle vihreiden tehtaiden perustamiskustannukset, noin 100 miljardia, ja koko ohjelman hintalapuksi tulee 300 miljardia euroa. Se on summa, jota Suomella ei omasta takaa ole.

Mistä raha siis otetaan? Katseet kääntyvät helposti itään. Kiinalaisilla on valtavat, noin 3 000 miljardin euron rahavarannot, ja maailman kymmenestä suurimmasta tuuliturbiiniyrityksestä kuusi on kiinalaisia. On hyvinkin mahdollista, että Kiina kiinnostuisi Suomen saneeraamisesta vihreäksi alustakseen.

Mutta tässä piilee kriittinen kysymys: haluammeko todella myydä maamme kriittisen infrastruktuurin ja tulevaisuuden teollisuuden ulkomaisen suurvallan käsiin? Innovatiivisuus ja isosti ajattelu ovat kannatettavia asioita, mutta vihreän siirtymän huumassa emme saa sokeutua taloudelliselle ja geopoliittiselle riippuvuudelle.

Isosti ajattelemisen on oltava myös viisasta ajattelemista. Fantastinen tulevaisuus ei synny pelkistä visioista, vaan siitä, että pidämme langat omissa käsissämme.